Eino Jutikkalan Agathon Meurman -esitelmä

AKATEEMIKKO EINO JUTIKKALAN ESITELMÄ AGATHON MEURMANIN SYNTYMÄN 150-VUOTISJUHLASSA KIRKONKYLÄN KANSAKOULULLA KANGASALLA  9.10.1976

Päivälleen 150 vuotta sitten syntynyt Agathon Meurman oli neljän vuosikymmenen ajan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajayksilöitä Suomessa. Erityisesti hänen nimensä on historiallisessa kirjallisuudessa liitetty siihen taisteluun, jota käytiin suomen kielen nostamiseksi virka- ja opetuskieleksi.

Kansallisen herätyksensä nuori Agathon koki ylioppilasaikanaan 1840-luvulla, yhdessä monien Snellmanin kirjoituksia tutkistelevien toveriensa kanssa. Myöhemmin hän ystävystyi häntä vähän nuoremman G. Z. Forsmanin (Yrjö  Koskisen) kanssa, ja tämän vaikutus merkitsi askelta eteenpäin samalla tiellä: Snellman käytti ruotsin kieltä puheissaan ja kirjoituksissaan, mutta Forsman oli nuoruudessaan ponnistellut oppiakseen suomen kielen ja vaati myös taistelutovereitaan esiintymään suomeksi lehdessään Helsingin Uutisissa. Kuinka se on mahdollista, kysyi Meurman, kun en osaa suomea. Kirjoittaessa opit kirjoittamaan, vastasi Yrjö Koskinen.

Viime vuosisadan loppupuolen fennomania on saanut historiankuvassa voittopuolisesti leimansa Yrjö Koskisen ideologiasta. Puolueet eivät kuitenkaan tuolloin olleet organisatorisesti niin kehittyneitä eivätkä niin kurinalaisia järjestöjä kuin nykyisin, eivätkä fennomaanit suinkaan olleet lauma, joka totteli kuuliaisena johtajansa käskyjä, vaan liikettä ylläpiti ryhmä omaperäisesti ajattelevia johtajia, joiden oppeja joukot suuremmassa tai pienemmässä määrässä omaksuivat. Arvid Järnefelt tosin kertoo Meurmanista seuraavaan tapaan: “Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään muuta kuin – Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa. – Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä Kangasalan oraakkeliksi. Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle, minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet.” Järnefeltin antama kuva on sangen yksipuolinen. Epäilemättä Meurmanin iskuvalmiutta käytettiin panemaan paperille toistenkin ajatuksia, mutta kuten Pirkko Rommi on syvällisessä analyysissaan osoittanut, Meurmanin ajattelu ei kielipolitiikassakaan kulkenut täysin yrjökoskislaisten uraa ja loittoni siitä aikaa myöten yhä enemmän.

Yrjö-Koskinen oli niitä rajoittuneisuudessaan voimakkaita ihmisiä, jotka vuorenvarmasti uskovat yhteen ainoaan oikeaan politiikkaan, jotka uskovat historian lainalaisuuteen sen jälkeen kun itse ovat laatineet nämä lait – ihmisiä, joita tapaa alituiseen meidänkin aikanamme, vaikka toisenlaisten uskonkappalten kumartajina. Yr­jö-Koskisen kansallisromanttisen käsitystavan mukaan valtio on elinkelpoinen vain jos se perustuu kansallishenkeen, ja kansan oman kielen käyttäminen on kansallishengen esiinpääsyn edellytys. Kieli taas ei ole ainoastaan ilmaisun väline vaan kansallisuuden tunnus ja ydinaines. Tämä ideologia, kuten Rommi sanoo, “itsessään sulki pois suvaitsevaisuuden ja kompromissi-ajattelun mahdollisuuden”. Lauri Kivekkäästä ja Jonas Castrenista lähtenyt, myöhemmin nuorsuomalaiseksi sanottu oppositioryhmä taas katsoi, että taistelussa suomen kielen oikeuksien puolesta oli kysymys käytännöllisistä järjestelyistä, ja niiden vaatiminen oli vain yksi yhteiskunnallinen uudistus muiden joukossa. Entä Meurman? Häntä loukkasi ilkeästi se, että ruotsinmieliset puhuivat kieliryhmien sijasta kahdesta eri kansasta tai kansallisuudesta Suomessa, ja vielä enemmän se, että ruotsalaisten äärimmäisyysryhmä sovelsi tähän jakoon teoriaa ylemmästä ja alemmasta rodusta. Mutta juuri tällaisissa katsomuksissa ilmeni vastakkaisen, ruotsinmielisen leirin kansallisromantiikka, kun taas Meurmanille kieli hänen omien sanojensa mukaan oli vain “keino”, eikä hänen toivomassaan tulevaisuuden kansallisvaltiossa ruotsin kieltä ollut syrjittävä. Runeberg ja Topelius, hän sanoi, tulevat olemaan ne, jotka aina todistavat, ettei ruotsi ole Suomessa vieras kieli. Ja kun hän leimasi ruotsinmieliset “yläluokkapuolueeksi, johon liitytään, kun kukkaro paisuu”, on puheessa paljon castrenilaista ja vähän yrjokoskislaista sävyä.

Kun valtiopäivätoiminta Suomessa v. 1863 herätettiin henkiin, Meurman oli kirjoitustensa ja luottamustehtaviensä välityksellä jo tullut niin tunnetuksi, että häntä ajateltiin edustajaksi talonpoikaissäätyyn, joka itse asiassa tuolloin oli aatelittomien maanomistajien korporaatio. Mut­ta hän halusi kiellettäväksi juoppoutta ylläpitävän kotitarpeen viinanpolton, kuten sitten tapahtuikin, ja kun hän toisaalta tiesi talonpoikaisväestön yleisesti vastustavan uudistusta, hän ei asettunut ehdokkaaksi. Seuraavissa vaaleissa hän ei kieltäytynyt, mutta kangasalustalaisten juntatessa valitsijamiehiä kannattamaan toista oman pitäjän miestä, Joutsiniemeä, hän hävisi yhdellä äänellä. Vuonna 1872 hänet valittiin yksimielisesti, ja hän istui talonpoikaissäädyssä kaikilla valtiopäivillä vuoteen 1900 saakka. Hänen mahtava henkilöllisyytensä loi leimansa säädyn istuntoihin, ja hänen vaikutusvaltansa ollessa voimakkaimmillaan hän saattoi puolileikilliseen tapaansa vakuuttaa valtiopäivävaliokunnassa toisten säätyjen edustajille: “Talonpoikaissääty, se olen minä.” Meurmanin vanhoillisuus ei ollut suinkaan niin vastahakoinen uudistuksille kuin hänen vastustajansa väittivät. Kyytivelvollisuuden poistaminen sen rasittamilta talonpojilta on katsottava hänen ansiokseen, ja hän teki aloitteen äänioikeusolojen demokratisoimiseksi. Naisasiaväen hän sai kimppuunsa, kun hän vastusti yhtäläisen perintöoikeuden myöntämistä tyttärille kuin pojillekin; hän pelkäsi tilojen velkaantumista eikä halunnut rikkoa perittyä kansantapaa.

Kun Yrjö-Koskinen vuonna 1882 kutsuttiin senaattoriksi ja hänet sellaisena katsottiin keisarin luottamusmieheksi, ei hän voinut samassa määrin kuin ennen johtaa sitä hataraa yhteenliittymää, jota nimitettiin suomalaiseksi puolueeksi. Tästä lähtien Meurmanin vaikutus ulottui entistä enemmän talonpoikaissäädyn ulkopuolellekin. Hänen oli kuitenkin nähtävä, että hänen johtamassaan säädyssä syntyi Castrenin johdolla oppositio, joka oli paljolti henkilökohtainen. Castrenilaiset olivat aluksi kielikysymyksessä suorastaan jyrkempiä kuin meurmanilaiset, eivätkä säädyn harvat ruotsinmieliset tukeneet heitä; myöhemmin taas, kun castrenilaiset lähestyivät ruotsinmielisiä, heidän rivinsä harvenivat ja näin Meurman säilytti jatkuvasti asemansa.

Tultuaan ensi kerran valituksi vuoden 1872 valtiopäiville Meurman joutui keskelle kiihkeätä kielitaistelua. Kouluhallituksen pääjohtaja von Kothen halusi tukahduttaa suomenkielisten oppikoulujen kehityksen ja sai siirretyksi Helsingin ainoan suomenkielisen koulun Hämeenlinnaan. Kothen ei tosin ollut ruotsinmielinen, vaan venäläismielinen ja ennen kaikkea antidemokraatti: hänen tavoitteenaan oli sulkea opintie rahvaan lapsilta, ja venäjän hän kouluissa rinnasti kotimaisiin kieliin. Meurman johti ta­lonpoikaissäädyssä taistelua von Kothenia vastaan, mikä ei ollut hänelle yhtä helppoa kuin liberaaleille muissa säädyissä, koska hän jo tässä vaiheessa – toisin kuin liberaalit – oli varovainen kaikessa, mikä koski keisarikuntaa ja siis myös venäjän kieltä. Hallitus painostettiin erottamaan von Kothen, mihin suomenmieliset yksin eivät olisi pystyneet, mutta mainittu oppikoulun siirto jäi tapahtuneeksi tosiasiaksi. Siitä Meurman sepitti Morgonbladetiin niin voimakassanaisen kirjoituksen, että sensuuri ei sallinut sen julkaisemista vesitetyssäkään muodossa, mutta artikkelia kopioitiin ja luettiin, se pääsi erehdyksestä Oulun Wiikko-Sanomiin ja se pani liikkeelle kansalaiskeräyksen, jonka turvin Helsingin Suomalainen Alkeisopisto aloitti työskentelynsä. Keräykseen antoi Meurman tuhat markkaa silloista rahaa, ja saman summan lahjoitti entinen kilpailija Joutsiniemi. Rommi on osoittanut, että niin tärkeä kuin koulu olikin, keräys oli Meurmanille itsetarkoitus: se aktivoi laajat väestöpiirit fennomanian kannattajiksi ja sekä ruotsalaisuuden että venäläismielisen kouluhallituksen vastustajiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tuli täysimääräisenä voimaan Snellmanin kieliasetus, ja lähestyttiin tilannetta, jossa suomen- ja ruotsinkielisten voimasuhteet olivat tasoissa. Kielitaistelu oli kuumimmillaan, koska vähäisinkin menetys tai voitto ratkaisi vaakakupissa, ja Meurman osallistui koko tarmollaan siihen – paitsi säädyssään, myös sanomalehdissä ja lentokirjoissa.

Meurmanin ansioita suomen kielen oikeuksien esitaistelijana ei kukaan liene kieltänyt. Tällä toiminnallaan hän kaikkien poliitikkojen tavoin hankki vastustajia; mutta varsinaisesti hänen muistoaan on rasittanut toisaalta kulttuuriradikaalien luoma maine pinttyneestä konservatiivisuudesta, toisaalta perustuslaillisen tradition ohjatessa historiankirjoitusta häneen lyöty alistuvan myöntyvyysmiehen leima. Meurmanin vanhoillisuuden suhteellisuudesta poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen jo puhunut. Hänen eräisiin kirjailijoihin kohdistamaa kritiikkiä on liioiteltu, ja Aleksis Kiveen osunutta tolvaisua  Meurman itse ilmeisesti myö­hemmin katui. Mies, joka ensimmäisessä julkisessa kirjoituksessaan ehdotti vakinaisen teatterin perustamista maan pääkaupunkiin, ei ollut taiteen vihollinen. Kansanvalistusseuran esimiehenä hän vaikutti liki neljännesvuosisadan. Ansaitsee myös huomiota Meurmanin väittely piispojen kanssa, jotka valittivat ajan turmelusta tuomiten sekä aineellisen että henkisen edistyksen, jopa kansakoululaitoksenkin. Meurman puolestaan tuomitsi maailmaavierovan kristillisyyden ja asetti sen tilalle kulttuurimyönteisen. Kun piispa Råbergh pilkallisesti kysyi häneltä, pitikö siis tanssi ja korttipelikin julistaa Jumalan hengen pyhittämiksi, Meurman vastasi sanoin, joita voidaan tässä siteerata näytteenä hänen tyylistään. Niissä hän toisaalta hyökkää piispan vääristelyä vastaan, toisaalta puolustaa elämänmyönteisyyttä. “Vai niin, sekö minun kantani on! Mutta, herra Råbergh, maailman synnit eivät sillä ole loppuun luetellut. Miksi ette lisänneet esimerkiksi: varkaus on oleva kristillisen omaisuusyhteyden korkein muoto, porttolat kristil­lisen velirakkauden jaloin kaava? Hävettikö Teitä tietääkään näistä synneistä vai saaneeko otaksua, etta Teitä hävetti siihen määrään väärentäminen. Ainakaan en käsitä minä, miksi juuri korttipeliin pysähdyitte. Oliko kenties aikomus mennä vain niin pitkälle kuin luulitte hurskaiden naisten Teitä uskovan.  – Kummallinen umpihenkisyys, joka eläen huoahtamatta hyörivällä aikakaudella ei näe muuta toimivaa elämää siinä kuin tanssin, korttipelin, juomingit ja teatterin, eikä voi käsittää, että vaatimus kristillisyyden asettamisesta sopusointuun toimivan elämän kanssa voi tarkoittaa muita kuin näitä ilmiöitä. Eikö voi sanoa, että tämä umpihenki­syys on luostarista kotoisin? – Kristusta voitiin syömäriksi, juomariksi, syntisten ystäväksi soimata. Mutta gnosis, ihmisviisaus on kaikkina aikoina vaatinut täydellisempää kristillisyyttä kuin Kristuksen.”

Venäjän-poliittisissa kysymyksissä Yrjö-Koskisen varjo on langennut Meurmanin ylle. Selvä ero näiden välillä näkyy ainakin siinä, että edellisen hyökätessä rajusti toisia kotimaisia suuntauksia vastaan Meurman kehotti maltillisuuteen. Käydessään vuonna 1883 Aleksanteri III:n kruunajaisissa hän sai masentavia vaikutelmia siitä vihamielisyydestä, jota johtavissa piireissä oli havaittavissa suomalaisia ja muita “vierasheimoisia” kohtaan. Nämä kokemukset mielessään hän julkaisi kirjasen Om vara parti-förhållanden, jonka pääpontena oli puoluevastakohtien heikentäminen ja yhteisen isanmaallisen rintaman luominen. Perustaessaan seuraavana vuonna 1884 ruotsinkielisen, mutta suomenmielisen Finland-lehden tarkoituksena on nimenomaan sovittelu: “Sen (lehden) taistelu, jossa ei edellytetä vastustajien motiiveissa epäpuhtautta, on muodostuva laadultaan toiseksi kuin mikä tätä nykyä valitettavasti niin usein on nähtävänä. ” Kun Yrjö-Koskinen Bobrikovin aikana julkaisemassaan Avoimessa kirjeessä vaati katkaisemaan kaikki yhteydet ruotsinmielisiin ja näiden “suomeksi heiluvaan häntään”, so. nuorsuomalaisiin, Meurman sanoutui irti teeseistä. Ruotsalaisten kanssa oli oltava yhteistyössa “isänmaamme suuressa kysymyksessä”. Se että sovittelu miltei aina epäonnistui, ei muuta kuvaa Meurmanista, ei liioin se, että hän katkeroituneena moitti vastustajaa suvaitsemattomuudesta – solidaarisuuden vuoksi tätä määrettä ei tietenkään sopinut omistaa omalle puolueelle. Kuvaa sen sijaan ovat myöhemmän ajan silmissä ehkä muuttaneet Meurmanin Muistelmien tuikeat sanonnat ja väkevät arvostelut eräistä lähimmäisistä. Meurman oli joka tapauksessa eräs niitä harvoja poliitikkoja, jotka säilyttivät ystävyyssuhteensa puoluerajojen yli sortovuosinakin, jolloin kuilu avautui niin ammottavana, että tavalliset, epäpoliittiset kansalaisetkin monesti lopettivat seurustelun vastakkaiseen suuntaan lukeutuvan perheen kanssa.

Meurmanin Venäjän-poliittinen linjakaan ei ole niin yksioikoinen kuin sen luonnehdinta myöntyvyydeksi sanoo. Muistelmissa hän selittää syyksi omaan snellmanilaiseen herätykseensä sen, että ilman fennomaniaa “olisi herrassääty ennenpitkää ollut venäläiskielinen, niinkuin se jo oli venäläismielinen”. Kun hän toistuvasti Venäjän-Turkin sodan aikana 1877-1878 ajoi valtiopäivillä solidaarisuuden ilmaisuja keisaria kohtaan, hän kertoo tehneensä näin siksi, että Suomen edustuslaitoksen asema Venäjän valtakunnassa korostuisi. Asevelvollisuuslain säätämistä vuoden 1877 valtiopäivillä hän tuki voimakkaasti, eikä ainoastaan sellaisin snellmanilaisin perusteluin, joiden mukaan Suomen oli annettava oma uhrinsa yhteisen turvallisuuden hyväksi, vaan myös siksi että oli käytettävä tilaisuutta saada kansallinen armeija, tilaisuutta, jota ehkä myöhemmin ei olisi tullut. Toisaalta Meurman jo 1863 yhtyen Snellmaniin tuomitsi liberaalien elämöinnin Venäjän vastaisuudella, ja jatkuvasti hän saarnasi varovaisuutta. Mutta kun oikeustaistelu kiihtyi kovimmilleen, hän ei täysin omaksunut Yrjö Koskisen myöntyvyyslinjaa. Periaatteelliset erot ovat ilmeiset, kuten Rommi on osoittanut, ja sovellutuksissa hänellä oli väljempää liikkumatilaa kuin Yrjö Koskisella, koska häntä ei sitonut usko historian lain-alaisuuteen.

Vastaavaa sidonnaisuutta ei seurannut Meurma­nin uskonnollisesta vakaumuksesta, jota ilman hänen politiikkaansa ei voida ymmärtää. Kansakunta säilyi hänen mukaansa, jos näin oli Jumalan tahto, ei minkään kuvitellun historian lain voimasta. Politiikan oli ennen kaikkea oltava eettisesti moitteetonta. Suomen mahdollinen pelastuminen ei riippunut poliittisesta viisaudesta, vaan eettisten normien kunnioittamisesta. Tässä Meurman tulee lähelle niitä perusteluja, joita perustuslailliset esittivät kehottaessaan pappeja olemaan lukematta kuulutusta laittomista asevelvollisuuskutsunnoista: heidän mielestään laki ja omatunto oli asetettava esivallan käskyn yläpuolelle. Toisaalta Meurman tähdensi, että venäläistämispolitiikka on Jumalan rangaistus ja sen yletön vastustaminen on Jumalan kiusaamista. Meurmanin lähtökohta oikeustaistelussa ei siis ollut niin yksiviivainen ja selkeä kuin monen muun myöntyvyysmiehen, mikä ei merkitse, etteikö se joustavampana olisi voinut olla poliittisesti tarkoituksenmukaisempi. Samassa kirjeessä, jossa hän sanoo taisteluun ryhtymistä “raakaa maailmanvaltaa vastaan” Juma­lan kiusaamiseksi, hän ihailee passiivista vastarintaa eettisesti “suurena”. Mutta toisessa tekstissä hän vertaa passiivisen vastarinnan miehiä ihmisiin, ‘jotka katselevat tulipaloa yrittämättäkään pelastaa vieressä olevia arvokkaita rakennuksia, joihin tuli saattoi levitä; olihan Suomessa “laveita aloja”, joita venäläistäminen ei vielä ollut koskenut. Keskeisessä  kysymyksessä, siinä,  miten meneteltäisiin laittoman asevelvollisuusasetuksen suhteen, hän antoi julkisesti tunnustusta kunnille, jotka olivat kieltäytyneet myötävaikuttamasta sen toimeenpanossa: laittomuutta vastaan oli aina protestoitava.

Senaattoria ei Meurmanista koskaan tullut, vaikka Yrjö-Koskinen tätä 1880-luvun alussa, jolloin hänen omaa nimitystään odoteltiin, suunnitteli. Syynä ei ollut poliittinen kanta, vaan ilmeisesti se että senaattorin asemaa pidettiin vielä tuolloin virkaportaikon huippuna, ja että tie senaattiin siten kulki pitkää ja ansiokasta virkamiesuraa myöten. Tästä huolimatta Meur­man tuskin liioittelee, kun hän Muistelmissaan sanoo: “En luule, että tuo pääsöni senaattiin yhteen aikaan olisi ollut varsin mahdoton, jos olisin pyrkinyt.” Senaatin jäsenyyden sijasta Meurman toimi kauan talonpoikaissäädyn pankkivaltuusmiehenä. Monisatainen on hänen julkaisemiensa sanomalehtikirjoitusten määrä. Hänen loppumaton energiansa riitti sellaiseenkin vähän kunniaa tuovaan ja ikävystyttävään tehtävään kuin ranskalais-suomalaisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan laatimiseen, mitä hän – ranskan ja venäjän kielet nuoruudessaan oppineena – ilmeisesti piti velvollisuutenaan suomalaista kulttuuria kohtaan. Ja kaiken julkisen toimintansa ohella hän ennätti harjoittaa suurmaataloutta Liuksialan kartanossa. “Agat­hon Meurman on selväpiirteisimpiä persoonallisuuksia”, sanoo K.N. Rantakari lyhyessä elämäkerrassaan, “mitä minkään maan valtiollisessa elämässä milloinkaan on tavattu.”