Eino Leinon arvio Agathonista kirjailijana

Agathon Meurman oli eläessään julkisuuden hahmo, jonka tekemisiä ja sanomisia seurattiin tarkasti. Vaikka me emme miellä Agathonia kirjailijana, on Eino Leino ottanut hänet (varauksin) yhdeksi esittelemistään suomalaisista kirjailijoista vuonna 1909 ilmestyneessä  teoksessaan. Tätä arviota lukiessa on hyvä muistaa sekin, että Leino ja Meurman olivat poliittisesti eri linjoilla.

Eino Leino: Suomalaisia kirjailijoita

julkaistu 1909

Muut käsitellyt henkilöt

Elias Lönnrot, A. Oksanen, Aleksis Kivi, Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio,
Pietari Päivärinta, J.H. Erkko, Kaarlo Kramsu, Arvi Jännes, Paavo Cajander, Juho Reijonen, Robert Kiljander, Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo, Kasimir Leino, Teuvo Pakkala

ESISANA

Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia mieleen johdattamalla.

Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä elähyttäneistä aatevirtauksista.

Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.

Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht’aikaa pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön erikoista luonteenomaisuutta.

 

MEURMAN

s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.–Om folkskolans organisation (1856), Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland (1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.

Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, ”Kangasalan karhu”, kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen ”nuoren Suomen” kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.

Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten kynäniekkain keskuudessa.

Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään ”turpeesen kiinnitetty” sielu, vaikka hän on ’rusticus’  ja ’robustus’ kuin tuskin kukaan hänen aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen ’Brandinsa’ voudin kautta on niin sattuvilla sanoilla määritellyt: ”samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita.” Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka ’Notre-Damen’ kummallakin torninhuipulla.

Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 julkaisemansa tutkielmat ”Aikakausien henkiset taudit”  ja ”Kristillisyys maailmaan eikä vaan ’maailmassa’”. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. ”Uskonnon ydin”, sanoo hän, ”ei ole muutettava, mutta uskonnon piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.” Samaan oli hänen mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.–Missä määrin tämä käsityskanta lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen ja – hyvin –  subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.

Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole ”tästä maailmasta”. Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka ”lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, joka lukee messuja”, miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka ”seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman raskaassa työsä”. Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että ”varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut raskaan päivätyönsä Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa”.

Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. Kristin-uskon alkuperäsesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja suorastaan anarkistinen sisälys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.

Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien ”oikea-uskoisten” eittämätön oraakkeli, kaikkien ”oikeamielisten” kansalaisten päämies, kaikkien ”oikeasti-ajattelevien” auktoriteetti. Se on sangen paljon sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien ”tosisuomalaisten” pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa ”hengellisesti vaivaisille”, oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin ”Uusi Suometar” ja ”Vartija” suinkin levisivät.

Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä alkulähteestä, alkaa ”irokeesi-ystävistä” ja lopettaa vihoviimeisten aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta silmällä, ett’eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.

Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa ”Elämän kysymyksiä” mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.