Blogi

Liuksialan historiasta: Irja Liuksialan radioesitelmä

Irja Liuksialan vuonna 1980 pitämä radioesitelmä Liuksialan historiasta.

Koettakaamme nyt siirtyä ajassa yli 400 vuotta taaksepäin.

Liuksialan kartano sijaitsee 5 km Kangasalan kirkolta länteen. Se on kauniin, saaririkkaan Roineen rannalla. Sieltä on löytynyt runsaasti muinaislöytöjä, jotka todistavat, että siellä on ollut asutusta jo hyvin varhaisista ajoista lähtien.

Kuningas Kustaa Vaasan aikana Liuksialasta tuli mahtava kuninkaankartano, joka oli voudin asuntona. Laajaa maanviljelystä hoidettiin hyvin. Mutta Liuksiala oli nimenomaan karjatila. Siellä oli mm. härkiä, lehmä, lampaita, hanhia ja hevosia, joista suuri osa oli kuninkaan hevosia.

Ympäröivät järvet ja kosket olivat siihen aikaan hyvin kalarikkaita, saatiin lohia, siikoja, lahnoja, haukia ym.

Seutu oli harvaan asuttua eikä tarvinnut kovinkaan kauaksi mennä kun oli jo erämaan tuntua. Liuksialaa käytettiin myös koulutuskeskuksena  ja vuonna 1571 siellä elätettiin 16 lyypekkiläistä sotavankia 26 viikkoa. Ruokittavia oli päivittäin noin 100 henkeä.

Vuonna 1577 kuningas Juhana III, omaatuntoaan rauhoittaakseen, antoi Liuksialan kartanon veljensä kuningas Erik XIV:n leskelle Kaarina Maununtyttärelle. Hän oli syntynyt 1550 Tukholmassa. Hän oli vain 14-vuotias kun Erik XIV näki hänet ensimmäisen kerran Tukholman torilla myymässä pähkinöitä ja omenia. Erik XIV oli silloin 27-vuotias. Arvellaan, että hän oli silloisen Euroopan komein ja kaunein hallitsija ja että hän oli myös hyvin älykäs. Hän ihastui heti Kaarinan naiselliseen kauneuteen ja otti hänet sisarensa Elisabethin hovinaiseksi Tukholman hoviin.

Kaarina Maununtytär oli köyhä vanginvartijan tytär, mutta hän oli nopeaoppinen. Hänet opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan ja nopeasti hän omaksui kuninkaallisen linnan vaatimat käytöstavat.

Kuningas rakastui häneen ja pian he saivat tyttären, jolle annettiin nimi Sigrid. Mutta Ruotsin täytyi saada kuningatar. Erik kosi useampia Euroopan ruhtinaallisia, mm. silloista Englannin kuningatar Elisabethia, mutta sai kaikilta rukkaset.

Vuonna 1568 hän vihitytti itsensä Kaarina Maununtyttären kanssa ja sen jälkeen kruunautti hänet kuningattareksi.

Kun nyt on kysymys perheohjelmasta, koettakaamme eläytyä Kaarinan elämään juuri perheenäitinä. Hän rakasti miestään ja lapsiaan. On järkyttävää seurata hänen kärsimyksiään.

Vain vajaat kolme kuukautta kesti Kaarinan kuningataraika. Sitten syöksi aatelisto Erik XIV:n vallasta ja koko kuninkaallinen perhe pantiin vankeuteen, ensin Tukholman linnaan ja sieltä heidät siirrettiin Turun linnaan. Mutta tätäkään ei venäläisuhan takia pidetty kyllin turvallisena. Sen tähden perhe siirrettiin Ahvenanmaalle Kastelholman linnaan ja sieltä edelleen Gripsholmin ja sittemmin Westeråsin linnaan, jossa perhe erotettiin toisistaan. Erik XIV siirrettiin lopuksi Örbyhusin linnaan, jossa hänet todennäköisesti myrkytettiin panemalla arsenikkia hernekeittoon.

Vankeuskautta kesti yhdeksän vuotta. Kotonamme on taiteilija Göran Hongellin posliinimaalaus, joka kuvaa Erik XIV:ta ja Kaarina Maununtytärtä vankeudessa, taustalla on ikkunan edessä rautaristikko. Siinä he katselevat toinen toistaan ja Kaarinan katsetta seuratessani mieleeni nousee yli 700 vuotta vanhasta Pyhän Franciskuksen rukouksesta sanat:”Missä pimeyttä, loisin Sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.” Olihan Kaarina ainoa ihminen, joka pystyi rauhoittamaan onnetonta Erikiä ja pystyi luomaan valoa pimeyteen.

 Jo 7-vuotiaana prinssi Kustaa ryöstettiin äidiltäänkin ja lähetettiin Puolaan. Miksi juuri Puolaan? Kuningas Juhana III:n puoliso Katarina Jagellonica oli Puolan kuninkaan Sigismundin sisar.

Suomen kesä oli kauneimmillaan kun Kaarina Maununtytär vuonna 1577 lähetettiin 11-vuotiaan tyttärensä Sigridin kanssa kohti Kangasalaa. Heidän seurueeseensa kuului 7 naista ja 13 miestä sekä 3 pappia ja 4 messuteiniä.

Liuksialassa oli silloin 28 huonetta, joissa 47 lasi-ikkunaa, jotka siihen aikaan olivat hyvin kalliita.

Kaarina koetti kaikkensa saadakseen poikansa luokseen, mutta siihen ei suostuttu. Yhden ainoan kerran hän sai tavata poikansa Tallinnassa. Syntymämerkin perusteella hän tunsi, että tämä oli todella hänen poikansa. Kaarina antoi pojalle hänen isänsä kuningas Erik XIV:n päiväkirjan. Vuonna 1607 Kustaa kuoli Kashinin kaupungissa Tverin piirikunnassa Venäjällä. Tämän kuninkaanpojan köyhyyttä kuvaa, että hänen kuolemansa jälkeen löydettiin hänen isänsä päiväkirja pantattuna.

Kaarina Maununtytär eli vielä 5 vuotta kuultuaan poikansa kuolemasta. Hän eli kaikkiaan 35 vuotta Liuksialassa. Tältä ajalta on suhteellisen vähän tietoja. Tiedetään, että hän eli rukoillen ja sairaita ja köyhiä auttaen. Hänestä tuli kansan rakastama ja kunnioittama. Parhaana todistuksena tästä pidetään Nuijasodan aikana 1596 nuijamiesten suhtautumista häneen.

Jo kaukana Pohjanmaalla oli päätetty kun lähdettiin ryöstämään ja hävittämään kartanoita, että ”sen vanhan hyvän rouvan Liuksialaa ei hävitetä”.

Kaarina Maununtyttärellä oli eräs etu puolellaan: hän oli syntynyt köyhiin oloihin. Kun hän kohosi kuningattareksi, oli hänellä kyky ymmärtää huonompiosaisia. Hänen hyvä sydämensä neuvoi, että jos joku on saanut henkisiä ja aineellisia lahjoja, on niitä käytettävä vaikeammassa asemassa olevien auttamiseen. Hän ei katkeroitunut siitä julmuudesta, jonka uhriksi hän joutui eikä hän alkanut vihata ketään väärintekijää. Hän kuunteli ja totteli sydämensä ääntä. Siksi hänestä tuli niin rakastettu ja ihailtu.

Kaarina Maununtytär kuoli 1612 Liuksialassa. Hän on ainoa kruunattu henkilö, jonka viimeinen leposija on Suomessa, Turun tuomiokirkossa.

Kaarinan kuoleman jälkeen Liuksiala siirtyi hänen tyttärelleen Sigridille, joka leskeksi jäätyään muutti takaisin lapsuutensa kotiin. Hänen jälkeensä Liuksialan peri hänen poikansa Åke Tott, joka on tunnettu kuningas Kustaa II Adolfin kuuluisana sotamarsalkkana ”lumiaurana”.

Sittemmin Liuksiala oli eri aatelis- ja virkamiessukujen hallussa, kunnes vuonna 1821 sen osti tykistökapteeni Karl Otto Meurman. Hän oli nuorena upseerina ottanut vuosina 1808-9 osaa Suomen sotaan ollen mm. mukana kuuluisassa Koljonvirran taistelussa. Hän joutui muiden mukana perääntymään Pohjois-Suomen kautta aina Etelä-Ruotsiin, jonne sitten monet suomalaiset upseerit jäivät lopullisesti. Mutta Karl Otto Meurman palasi kotiseudulleen Padasjoelle. Siellä hän meni naimisiin Laukaan provasti Arwidssonin tyttären Amalia Lovisan kanssa, joka oli vain 19-vuotias.

Vuonna 1827 oli Adolf Ivar Arwidsson tervehtimässä sisartaan ja lankoaan. Hänet oli jo aikaisemmin erotettu dosentin virasta Turun yliopistossa. Hän eli maanpakolaisuudessa Tukholmassa. Nyt ollessaan tervehtimässä omaisiaan hänelle tuli kruununvoudin tuomana keisarin määräys poistua maasta 8 vuorokauden kuluessa. Tämä tapahtui siis Liuksialassa.

Adolf Ivar Arwidsson seurasi innolla kreikkalaisten vapaustaistelua turkkilaisista. Hänessä heräsi haave, että Suomikin voisi joskus olla itsenäinen. Hän sanoi nuo kuuluisat sanansa:”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Hän sanoi myös voimakkaat sanansa:”Herran käsi ei tue sitä kansaa, joka on itse valmis sortumaan”.

Tämän miehen innoittamana annettiin Hämeen sydämessä, Liuksialan kartanossa, pienelle pojalle kreikkalainen nimi Agathon. Hänestä kehittyi suomalaisuustaistelija. Itse hän oli ruotsinkielinen, mutta taisteli sorrettujen suomenkielisten puolesta.

Agathon Meurman oli vain 6-vuotias kun hänen äitinsä kuoli. Alkukoulutuksen hän sai kotonaan. 12-vuotiaana hänet vietiin veljensä luo Pietariin oppiakseen venäjää, olihan se niin hyödyllinen kieli. Sitten oli vuorossa Hämeenlinnan triviaalikoulu ja parin vuoden kuluttua uudelleen Pietari, jossa hän opiskeli pari vuotta Internaattikimnaasissa. Sittemmin hän suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä. Opiskeltuaan jonkun aikaa Helsingin yliopistossa hän muutti suunnitelmiaan ja meni Mustialaan valmistuen sieltä vuonna 1848 agronomiksi.

Pari vuotta aikaisemmin oli isä Karl Otto kuollut. Suunniteltiin jo Liuksialan myyntiä, mutta sitten Agathon rohkaisi mielensä ja tarjoutui lunastamaan sisaruksiltaan Liuksialan. Hän antautui koko sydämestään maa-, karja- ja metsätalouden parantamiseen.

Emännäksi hän toi silloin vain 19-vuotiaan Kangasalan kirkkoherra Tallqvistin tyttären Alinen. Harvoin saa lukea niin kaunista tunnustusta kuin Agathon Meurman antaa muistelmissaan vaimostaan ja tämän tekee jääräpäinen suomalainen, tunnettu nimellä ”Kangasalan karhu”. Ei olisi syntynyt nykyistä tasa-arvotaistelua, jos miehet kautta vuosisatojen olisivat ymmärtäneet panna arvoa vaimonsa työlle ja samoin vaimot miehensä työlle.

Aline Meurmanin elämänohje oli:”Koko elämä toisten hyväksi”. Hän teki aina sen mitä piti velvollisuutenaan. Hän luotti siihen, että kyllä työ tekijäänsä opettaa. Joka aamu hän oli ensimmäisenä ylhäällä ja illalla viimeisenä vuoteessa.

Siihen aikaan ei ollut rahakassaa johon turvautua. Siis kaikki aina kynttilöiden valamista myöten oli tehtävä kotona.

Lapsia oli kaikkiaan 12, joista yhdet kaksoset kuolivat aivan pieninä. 25 sivua pitkässä muistelmassaan Agathon Meurman kirjoittaa mm.:

”Mutta pariinkymmeneen nousevan perheen väki tarvitsee aluksi leipää. Syksyisin ja keväisin olivat suuret leipomiset toimitettavat ja viikkokausia oli emäntä niissä kiinni, sillä hän oli aina mukana leipomassa. Että sitä paitsi pitkin vuotta tarvittiin satunnaisia leipomisia, on itsestään selvää. Mutta ei eletä pelkällä leivällä. Lokakuussa teurastettiin tavallisesti kolme nautaa ja parikymmentä lammasta. Lihat olivat suolattavat, aikanaan palvattavat ja savustettavat, talit keitettävät, sisälmykset syötäväksi valmistettavat. Joulukuussa tuli sikojen vuoro ja taas samat puuhat. Kaikki mikä ei muuhun kelvannut, se oli soovaksi ja saippuaksi keitettävä.

Milloin tarvitsee kutoa paitakankaita, milloin pumpulikankaita pukuvaatteiksi, milloin puolivillaisia, milloin mattoja, milloin säkkikangasta, kaikesta pitää emäntä huolta niin kuin niiden käyttämisestäkin. Meille miespuolisille kudottiin erästä lajia sinivalkoista pumpulikangasta suveksi, aina samanlaista ainakin vuosikymmenen kuluessa.

Raskain kuorma oli emännällä kuitenkin kannettavana nälkävuosina 1867-8. Silloin oli ruokittava kerjäläisiä päivittäin noin 60 ja pahimpina päivinä 140.

Olkoon sanottu niille, jotka eivät myönnä mahdolliseksi säästäväisyydellä koota pääomia, että se, mitä meillä oli, ei ollut suurien tulojen vaan pienten menojen tulosta enkä luule, että siinä voitaisiin väittää mitään vääryydellä tahi nylkemisellä anastetuksi.”

Jos oli kartanon emäntä ahkeruudessaan ja säästäväisyydessään toisten hyväksi ainutlaatuinen niin oli sitä isäntäkin. Jo 18-vuotiaana ylioppilaana hän tajusi, että menee paljon valuuttaa, jos Suomessa käy vain ulkomaalaisia teattereita esiintymässä ja niinpä hän ensimmäisenä ehdottaa kotimaisen teatterin perustamista. Tämä tosin toteutui vasta paljon myöhemmin.

Ensimmäisenä hän myös ehdotti kansakoulun perustamista ja oli mukana kansakoululaitoksen järjestämiskomiteassa.

Jo vuonna 1877 Agathon Meurman kirjoitti ensimmäisen ranskalais-suomalaisen sanakirjan ja vuosina 1885-90 ensimmäisen suomalaisen tietosanakirjan nimellä ”Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten”. Vuonna 1895 hän kirjoitti ensimmäisen venäläis-suomalaisen sanakirjan. On siinä ollut lähimmäisenrakkautta huonompiosaisia suomenkielisiä kohtaan.

Näiden lisäksi hän kirjoitti noin 30 muuta kirjaa, osan niistä myös ruotsiksi ja ranskaksi.

Agathon Meurman oli myös hyvin huomattava sanomalehtimies. Hän kirjoitti moniin eri sanomalehtiin, mm. Uuteen Suomettareen, nykyiseen Uuteen Suomeen, yli 900 artikkelia. Vuosina 1872-1900 hän oli talonpoikaissäädyn jäsenenä valtiopäivillä, ym. ym.

Suunniteltiin uusia arvonimiä sellaisia kuin kunnallis- ja maanviljelysneuvos. A.M. arveli:”Kunnallisneuvos hoitaa kunnan ja maansa ja muitakin koko maailman asioita, mutta omiinsa hän ei jouda. Ja koko maailman asioita hän hoitaa erinomaisesti – joutuen vararikkoon”.

Hän itse hoiti kunnan ja maan asioita hyvin, mutta hänen rinnallaan oli vaimo, joka hoiti kodin asiat hyvin ja niin ei jouduttu vararikkoon.

Vuonna 1861 Agathon Meurman omaksi hämmästyksekseen nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kunnallisneuvokseksi. Myöhemmin pyydettiin hallituksen toivomuksesta Yrjö-Koskista tiedustelemaan, suostuisiko A.M. aateloitavaksi. Hän kieltäytyi jyrkästi ja pyysi, ettei hallitus pilaisi hänen työtään palkitsemisellaan.

Pari vuotta myöhemmin A.M. täytti 70 vuotta. Tuota päivää juhlittiin kautta Suomen. Haluttiin osoittaa kiitollisuutta miehelle, joka oli tehnyt työtä koko kansan kohottamiseksi ja jalostamiseksi.

Lainattakoon tähän pieni ote työväestön lähetystön onnittelu- ja kiitospuheesta, puhe on Paavo Virkkusen A.M.:n elämäkertateoksessa:

”Tänä päivänä, jolloin koko itsetajuntaan herännyt isänmaamme lausuu Teille kiitoksensa Teidän elämäntyöstänne, jolloin koko suomalainen Suomi ihaillen katsoo Teihin, tänä päivänä olemme mekin, Helsingin suomalaiset työmiehet, tunteneet velvollisuudeksemme täten ilmaista yksinkertaiset kiitoksemme suomalaisuuden hyväksi tekemästänne työstä. Taidon mutta ei tahdon puutteessa ovat sanamme tulleet näin työmiesmäisen suorasukaiseen ja koruttomaan muotoon.”

Tämän kiitollisuuden ymmärtää, jos esimerkiksi palautamme mieliimme, että oli suunniteltu, ettei Helsingissä saa olla suomenkielistä koulua. Silloin A.M. lähetti 1000 mk pohjarahaksi ja niin sai alkunsa keräys kautta maan. Ja kun useampia kouluja syntyi, tulivat ne täpösen täyteen oppilaita aina Inkeriä myöten.

Suomen papisto piti lujin ottein kiinni siitä, että kinkereillä opittiin lukemaan nuorimmasta vanhimpaan ja niin kehittyi täällä kaukana pohjoisessa pieni kansa, Suomen kansa, joka oli koko maailman luku- ja kirjoitustaitoisin kansa.

Helmikuun manifestin aikaan vuonna 1899 Aline Meurman kuoli aivan lyhyen sairauden jälkeen. Muistelmissaan A.M. kertoo:

”Kuolema on meidät erottanut, kuolema on meidät jälleen yhdistävä, se on alituinen aamu- ja iltatervehdykseni hänen kuvansa edessä. Siunattu muistossa! Palkitkoon Jumala korkeimmalla siunauksellaan sinun ihmeteltävän, uhrautuvan rakkautesi.”

80-vuotissyntymäpäivänään Agathon Meurman rukoili koko kansan puolesta ja siunasi läsnäolevat ja tulevat sukupolvet.

Tämän vuoden (1980) lokakuun alussa näin Liuksialan kartanon uuden Terttu-emännän ensimmäisen kerran. Hääkuvia katsellessani näin myös kuvan, jossa Liisa-emäntä panee miniänsä kaulalle ns. Kaarina Maununtyttären ristin. Vuosikymmeniä sitten kirjailija Jalmari Finne teetätti alkuperäisessä maalauksessa olevan ristin mukaan jäljennöksen ja antoi sen Adele Meurmanille kiitokseksi siitä, että oli saanut kymmenen kesän aikana tehdä Liuksialassa historiallista tutkimustyötä.

Tähän ristiin liittyy eräs elämäni kauneimpia tähtihetkiä, 34 vuotta sitten olivat Lasse ja Liisa Meurmanin häät. Hääpäivällisten juhlavimmaksi hetkeksi muodostui kun Adele Meurman nousi ja piti puheen pojalleen ja miniälleen ottaen sitten kaulastaan Kaarina Maununtyttären ristin pannen sen miniänsä kaulaan. Suuressa juhlasalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kun vilkaisin ympärilleni, näin miestenkin silmissä kyyneleitä. Oli kuin olisi kuningatar luopunut kruunustaan. Mutta seuraajakin on osoittautunut vuosikymmenien kuluessa ihailtavaksi, ahkeraksi työntekijäksi. Saman vaikutelman sai myös nuoresta emännästä, joka työtä pelkäämättä uskaltaa ryhtyä maanviljelijän vaimoksi.

Nyt on 5 sukupolvea työtätekeviä emäntiä ja isäntiä hoitanut Liuksialaa ja se näkyy. Kaikki on kunnossa. Jos siinä olisi ollut 5 laiskaa sukupolvea, ei koko taloa enää olisi olemassa saman suvun hallinnassa.

Olen ollut runsauden pulan edessä. Haluan lopettaa tämän hyvin puutteellisen esityksen niihin sanoihin, jotka kirjoitin 26 vuotta sitten Liuksialan vieraskirjaan:

”- mutta ennenkaikkea kiitos niistä henkisistä aarteista, joita niin runsain mitoin olen saanut vastaanottaa koettaessani näinä päivinä tutustua Liuksialan historiaan. Kiitos, että olen saanut todeta työnilon kantaman siunauksen ja kiitos siitä rohkaisusta, jota olen saanut uskossani ylevään ja kauniiseen”.

Irja Liuksialan radioesitelmä 23.11.1980

Harri Salo: Ivar Meurman 24.5.1862-13.3.1938

Harri Salon esitelmä sukuseuran kokouksessa 19.4.1997.

Tavatessamme viime syksynä Turun tuomiokirkossa, kertoi Reijo Heinonen suvun vanhimman tunnetun esi-isän Hugo Mörmanin jalanjäljistä. Hyvin vähän oli niitä jälkiä jäänyt. Vain muutaman tippuneen vesipisaran verran Mörmanin talon katolta naapurin tontille raastuvan pöytäkirjojen mukaan. Kiitos Otto-Iivarin aikoinaan keräämien sukuluettelotietojen, on meillä käytettävissämme kattava tiedosto esivanhempiemme elämänvaiheista.

Tarkoitukseni ei ole nyt kerrata kaikkia Ivaria koskevia rekisteritietoja, vaan olen yrittänyt eläytyä niihin menneen ajan olosuhteisiin, joissa Ivar Meurman joutui elämäntyötänsä suorittamaan. Ajatelkaamme vain, miten suuri osa Agathonin suuresta kirjallisesta tuotannosta ja lasten alkeisopetuksesta kotona tapahtui vain kynttilän ja ölylampun valossa ja miten yhteydenpito muuhun maailmaan oli kiinni Liuksialan hevosista ja postilaitoksesta.

Ivar Johannes Meurman syntyi Liuksialassa Agathon ja Aline Meurmanin kahdeksantena lapsena toukokuun 24. 1862. Todennäköisesti silloinkin oli kevät myöhässä ja kylmää, koskapa sinä vuonna tuli paha katovuosi ja viljat paleltuivat Suomenmaassa.

Kauhistuttavien nälkävuosien vuosikymmen 1860-luku alkoi kuitenkin sillä, että Suomi sai oman rahan, markan. Ivarin syntymävuonna vihittiin käyttöön Suomen ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan ja perustettiin Suomen Yhdyspankki.

Ivar oli keskimmäinen Agathonin viidestä pojasta. Heidän varhaisimmat lapsuusvuotensa sattuivat Suomen kansan traagiseen ajanjaksoon, ns. suuriin nälkävuosiin. Ivarin ollessa 5-vuotias 1867 oli nälänhätä pahin. Sinä vuonna liikehtivät suuret nälkäiset kerjäläislaumat myös Liuksialan kautta pohjoisesta etelään. Voimme vain kuvitella minkälaisia kokemuksia ja muistoja voi jäädä lapsen mieleen kun kymmenittäin nälkäisiä, sairaita ja repaleisia kulkijoita tungeksi päivittäin talon portilla ja tuvan ovella leipäpalaa kerjäämässä.

12-vuotiaana Ivar kotiopetuksen saatuaan siirtyi Helsingin Suomalaiseen alkeisopistoon asuen yhdessä veljiensä kanssa madame Linsénin koulukortteerissa Kasarmikatu 40:ssä. Samana vuonna 1881 pääsivät veljekset Alfred, Ivar ja Werner ylioppilaiksi ja siirtyivät sitten yliopistoon ja Hämäläiseen osakuntaan.

Vaikka lienevätkin Liuksialan pojat olleet tunnettuja ideaaleja Helsingissä, on heistä kerrottu myös vallattomiakin juttuja. Erään mainion kuvauksen poikien luonteista on antanut Helmi Virkkunen pakinassaan Werner Liuksialan 60-vuotispäivänä 1.10.1923. Siitä pieni ote:

”Poikien kesäaskartelusta en niin erikoisesti muista muuta kuin että Otto harrasti lehtisahalla sahaamista ja sai aikaan hyvin kauniita tavaroita, jotka sitten joutuivat sellaisten talon arvoesineitten luokkaan, joita ei saanut kuin etäältä katsella. Alfred oli talon ainoa pyssymies. Kävi joskus metsästysretkillä ja sai aikaan suurta levottomuutta.

Ei ole epäilystäkään siitä, että jos Vänni olisi syntynyt toisenlaisissa olosuhteissa, olisi hänestä tullut kirvesmies ja sittemmin hänestä olisi kehittynyt rakennusmestari. Onhan mm. Pikku-Liuksiala todella Vännin kätten töitä.

Ivar eli Jussi osasi naisten töitä ja kun kaksosten (Ines ja Helmi) oli melkein mahdoton oppia kutomaan nurjaa ja oikeaa, otti Jussi opettaakseen ja osoitti hän jo silloin kuvaamatonta pitkämielisyyttä ja auttavaisuutta, mitkä ominaisuudet hän sitten läpi elämänsä on säilyttänyt.”

Yliopistossa Ivar suoritti fil. kand. tutkinnon fyysis-matemaattisessa osastossa 1889 ja siirtyi sitten Polyteknilliseen opistoon, josta valmistui maanmittariksi 29-vuotiaana 1891. Oltuaan ensin säädetyn ajan maanmittausauskultanttina, nimitettiin hänet varamaanmittariksi Uudenmaan lääniin 1894.

Miten Ivar suuntautui maanmittausalalle on minulle epäselvää. Ehkä sysäyksen antajana oli isä, joka siihen aikaan kuului maanmittauslaitoksen uudistamista valmistelevaan komiteaan. Korkeimmilla arvosanoilla valmistunutta matematiikan maisteria kiinnosti varmaan silloin ajankohtainen projekti maamme siirtämisessä uuteen metrijärjestelmään. Kaikki mitat ja painot menivät uusiksi. Jalat muuttuivat metreiksi, tynnyrinalat hehtaareiksi ja leiviskät ja naulat kiloiksi. Muistettakoon, että maanmittarin toimenkuvaan kuului toimiminen virallisena mittojen ja painojen vakaajana. Ivarin uraputkeen sisältyikin sittemmin maamme suurimman vakauspiirin vakaajan tehtävä neljä vuotta oman toimen ohella.

 Ivarin tytär Enni kertoo muistelmissaan, että isä haki ensin matematiikan professuuria Polysteekin koulussa. Kun se ei onnistunut vaan hänet sivuutettiin, hän kimpaantui asiasta ja päätti mennä sinne opiskelijaksi ja valmistuikin sitten maanmittariksi parissa vuodessa.

Kaskuna muistetaan vielä tapaus: kun Agathon lähti aikoinaan pappilaan kosimaan niin hän filosofoi vielä kuski Kallen kanssa, kumpaa Tallqvistin tyttäristä olisi kosittava. Niin nytkin Liuksialasta lähdettäessä kertoi Ivar samaiselle talon uskotulle kuski Kallelle aikovansa maanmittariksi. Siihen Kalle huolissaan: ”Voi voi, tuleeko maisteristakin nyt sitten juoppo?” Näin hyvä maine tällä virkakunnalla siihen aikaan oli. No mehän tiedämme, ettei hänestä juoppoa tullut.

Nuoren maanmittarin elämä on matkoja ja taas matkoja. Auskultanttina silloisen prinsipaalinsa kanssa matkustaessaan toimipaikasta toiseen tulivat he sitten kerran myös Kuusankoskelle järjestelemään Kuusankosken paperitehtaan laajoja maa-alueita. Siellä tutustuttiin tehtaan isännöitsijään Julius Boedekeriin sekä tämän nuoreen sisareen Fannyyn.

Ennin kertoman mukaan kun nämä nuoret tutustuivat toisiinsa niin jo kolmannella maanmittarien käynnillä oli herra Ivar vähän lähennellyt Fannya ja kun Julius tämän hoksasi, ilmoitti hän, että nyt mennään kihloihin. Fanny oli kertomansa mukaan sitä mieltä, että Julius huomasi täten saavansa sisarelleen oivan puolison. Kun Ivar oli saanut Helsingistä kolme vuotta myöhemmin varamaanmittarin toimen maanmittausylihallituksessa, vietettiin Kuusankoskella häät heinäkuussa 1894. Ivar oli tällöin jo 32 ja Fanny 28.

Sukuun syntyneessä uudessa perheessä säilyivät lastensa kiitollisessa muistissa Agathonin ja Alinen evästämät kauniit kristillissiveelliset käytös ja elintavat. Perheen esikoinen Fanny Alice, äitini Liisi, syntyi seuraavana vuonna Helsingissä jossa asuttiin ensimmäiset 7 vuotta ja kesät Liuksialassa. Karl Arvid, Arvi, syntyi myös Helsingissä 1897. Kolmantena syntyi Viljo Ivar Lahdessa 1902 ja kuopus Enni Henriette 1906 Vääksyn kanavalla Asikkalassa. Ivar oli tällöin 44 ja Fanny 40-vuotias.

1902 Ivar nimitettiin komissioonimaanmittariksi Hämeen lääniin, mikä aiheutti perheen muuton Lahteen. Siellä asuessaan hän osti Vesijärven rannalta Laakkalan tilan, josta perhe sai kesäkodin 10 vuoden ajaksi onnellisissa oloissa.

Lahdessa Ivar Meurman osallistui vilkkaasti kunnalliseen elämään ja kuului mm. kaupunginvaltuustoon. Hän oli mukana perustamassa Lahti-lehteä ja kuului sen johtokuntaan. Siellä ollessaan hän edusti Suomalaista puoluetta omaksuttuaan laajasti Agathonin elämänkatsomukset. Myös Agathon tuki Ivaria esiintymällä Lahdessa puhujana Lahti-lehteä perustettaessa.

Esimerkkinä isäin töiden jatkumosta kertoisin todellisen tapahtumaketjun: kun isäni ja äitini 1940 Viipurin menetyksen jälkeen hakivat uutta asuinsijaa pommitusten osittain tuhoamasta asuntopulaisesta Lahdesta löytyi se kas kummaa nopeasti Lahti-lehden toimitalosta, jonka rakennustoimikuntaa ja lehden johtokuntaa aikanaan puheenjohtajana veti Ivar Meurman. Se antoi ratkaisevan etuoikeuden asunnon saantiin vaikeassa evakkotilanteessa. Olihan Ivar Meurmanin tyttärelle saatava asunto.

Sitten se oikeuden pöytäkirjoihin jäänyt tapaus kun Ivar Meurman haastettiin Lahden kihlakunnanoikeuteen vastaamaan laiminlyönnistä henkikirjojen siirtämisessä Lahteen. Sisimmässään Ivar oli kai ajatellut siirtymistä takaisin Helsinkiin. Oikeuden tuomari kysyi, miksei Meurman ole siirtänyt henkikirjojaan Lahteen? Ivar vastasi, että asun Lahdessa toistaiseksi tilapäisesti. Insinööri on siis asunut Lahdessa tilapäisesti seitsemän vuotta, ihmetteli tuomari. Niin olen ja jos jumala suo niin asun vieläkin seitsemän vuotta tilapäisesti Lahdessa, vastasi Ivar. 10 mk:n sakkoa odoteltiin. Kun sitten kutsuttiin kuulemaan tuomiota, luki tuomari tuomion: Koska ins. Meurman väittää, että asuu toistaiseksi tilapäisesti Lahdessa, ei henkikirjojen siirtämättä jättämistä voida pitää laiminlyöntinä ja vapautetaan vastuusta. – Taisi hyvä veli -järjestelmä toimia jo silloinkin.

1909 Ivar Meurman nimitettiin maanmittaustöiden tarkastajaksi Viipurin lääniin. Kun perheen oli asetuttava asumaan Viipuriin, jouduttiin Laakkala kaihomielin myymään 1916 ensimmäisen maailmansodan aikana ja vähän ennen omaa vapaussotaamme. Se oli huono ajoitus, joka johti siihen, että silloisessa yhteiskunnan myllerryksessä katosi Laakkalan myyntihinta inflaation syövereihin.

1921 nimitettiin Ivar Viipurin läänin lääninmaanmittausinsinööriksi, missä virassa hän oli eläkkeelle siirtymiseensä asti 1932 70-vuotiaana.

Ivar Meurman oli vaatimaton, avulias ja tunnollinen virkamies. Hän oli maa- ja vesioikeuden arvostettu asiantuntija. Suuriruhtinaskunnan aikaan 1907 hänet keisarillisessa armossa nimitettiin Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan ritariksi. Itsenäisyyden aikana hänelle annettiin kamarineuvoksen arvonimi ja hänet kutsuttiin Maanmittariklubin kunniajäseneksi.

Isänsä vaatimatonta perusominaisuutta on Arvi kuvannut seuraavalla tapauksella: vielä vanhana miehenä hän joka aamu yöpaitaan, housuihin ja tohveleihin pukeutuneena kävi kivitalon kellarissa pilkkomassa halkoja ja vinttaamassa niitä hissillä keittiöön.

Eräänä aamuna isän ollessa kellarissa huomasi äiti aamulehdestä, että isä oli nimitetty kamarineuvokseksi. Kun isä hikisenä ja poroisena nousi kellarista, meni äiti häntä vastaan ja onnitteli: ”Har den äran att gratulera kammarrådet.” – MITÄH! – Ja kun tajusi tapahtuneen sanoi: ”olisivat panneet kellarineuvokseksi”. Ja sitten seurasi saarna rehellisestä virkamiehestä, joka ei kaipaa koreuksia.

Isä kieltäytyi jyrkästi lunastamasta arvonimeen kuuluvaa diploomia ja kielsi toisiakaan siihen ryhtymästä. Miten lienee käynyt, mutta kyllä paperi kotiin tuli, oliko se ilman leimamerkkejä vai olivatko virkatoverit maksun järjestäneet, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta meidän perheestä sitä ei maksettu, sanoi Arvi.

Hyvät sukulaiset! Muistanette, että Ivarin isä Agathon sai maamme ensimmäisen kunnallisneuvoksen valtuuskirjan, vaikkei hän suostunutkaan maksamaan silloin vaadittua 300 ruplaa lunastukseksi.

Maanmittarin työt olivat Ivar Meurmanille kaikki kaikessa. Luonteelleen uskollisena hän kaikista kiusauksista huolimatta noudatti äärimmäistä tarkkuutta. Pieninkään laiminlyönti ei pitänyt hänen käsiensä läpi päästä. Jos häneltä pyydettiin lausuntoa – ja niitä pyydettiin usein – olivat ne niin perusteelliset, ettei niissä saanut jäädä mitään epäselvyyttä asian suhteen. Kyllä hän itsekin sanoi, että voisihan niistä päästä puolellakin työllä, mutta käyttääkseni hänen omaa mielilausettaan: ”Mihinkäs ihminen riitingeistään pääsee.” Työ tehtiin perusteellisesti.

Aina hänellä oli aikaa uhrattavaksi toisten hyväksi. Ei sitä talonpoikaa hänen alueellaan, joka ei luottamuksellisesti olisi uskaltanut ja voinut kääntyä itsensä lääninmaanmittarin puoleen. Neuvot annettiin vaikkapa olisi ollut tutkittava sitä varten kymmenet kartat ja maarekisterit. Kiitos vaan ja hyvästi. Maksu tai korvaus ei tullut kysymykseen. Se kuuluu virkaan, oli Ivarin periaate. Ja vaikkei olisikaan kuulunut niin täytyihän ihmisiä auttaa.

Katsellessani nyt valokuvasta muffan muhkeata parrakasta olemusta palautuu varhaisen lapsuuden kokemuksena mieleen, että päivällisen jälkeen syliin otettaessa oli partaan jäänyt selvä sipulin tuoksu. Sen lisäksi, että näyttävä partakarvoitus oli aikanaan muodinmukaista, oli se usein myös olosuhteista johtuvaa. Olenhan sen itsekin kokenut ollessani nuorempana maanmittausauskultanttina Lapin maata jakamassa lähellä Norjan rajaa 1950-luvulla. Jo kuukauden pituinen punainen parta muutti ulkomuodon sellaiseksi, ettei miestä ollut tuntea.

Suomen maanmittauslaitos juhli Ivarin aikana toimintansa 300-vuotisjuhlaa. Ammattina tarjosi maanmittausala tavattoman mielenkiintoisia työtehtäviä, mutta valtion virkakoneistossa olivat maanmittarit erikoislaatuisina virkamiehinä jääneet sekä organisaationsa että varsinkin palkkauksensa osalta viime vuosisadan keisariajan tasalle. 1926 astui voimaan uusi virkamieslaki Ivarin ollessa 64-vuotias. Lain mukaan olisi hänen ollut erottava jo virastaan. Valtioneuvosto myönsi kuitenkin anomuksesta hänelle oikeuden pysyä virassaan siksi kunnes täyttää 70 vuotta. Vielä senkin jälkeen hän sai luvan maanmittausauskultantin valtuuksin avustaa vävyään Otto Salmenkiveä hänen toimituksissaan.

Näin hän pysyi vireänä yli tavallisen eläkeiän kunnes kuolema kohtasi Ivar Meurmanin maaliskuun 13. päivänä 1938 Viipurissa vajaan 76 vuoden ikäisenä hänen kotona kaatuessaan saamansa aivotärähdyksen seurauksena.

Suuren saattojoukon kunnioittamana saatettiin hänen arkkunsa Ristimäen läntisimmälle hautausmaalle haudan lepoon. Tasan 2 vuotta myöhemmin se kuitenkin jäi vihollisen raskaan sotakoneiston jyräämäksi sekä talvisodan päättyessä maaliskuun 13. päivänä 1940 että jatkosodan taisteluissa. Ristimäki sattui sijaitsemaan juuri maastollisesti Viipurin puolustajien viimeisellä puolustuslinjalla ennen kaupunkia. Sen vuoksi ei hänen leposijaansa ole enää mahdollista löytää.

Ivar Meurman eli ja teki työtänsä kansamme hyväksi vuosisadan poliittisten myllerrysten, sortokausien ja suurlakkojen aikana. Vallankumouksen, sisällissodan ja vapaussodan jälkeen hän kuului itsenäisen maamme ensimmäiseen virkamieskuntaan, jonka työn tuloksia mekin voimme edelleen käyttää hyväksemme.

Laskelmieni mukaan on Ivar Meurmanin perimää tänään jatkamassa 86 suoraa jälkeläistä.

Helsingissä 19. huhtikuuta 1997

Harry Salo, Ivarin tyttärenpoika

Antti Tulenheimo: Isoisän jäljillä Pariisissa 1878

Isoisäni Bror Axel Thulén matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn keväällä 1878 on veljeni Matti jo aikaisemmin kertonut Kangasalan Joulussa. Matkalta lähetetyissä kirjeissä äidille, Richard-veljelle ja Minna-morsiamelle on kuitenkin niin valtavasti aineistoa, että niistä riittäisi pohjaa useampaankin juttuun. Itse kiinnostuin yhdessä kirjeessä olleesta maininnasta, että hän halusi Pariisissa ollessaan nähdä Giacomo Meyerbeerin kuuluisan oopperan Robert Paholainen. Oopperanharrastajana halusin tietää, onnistuiko hän toiveessaan.

Ennen näihin matkakirjeisiin tutustumista olin kirjoittanut puhtaaksi Sohlbergin kotimuseon kätköistä löytyneitä Minnan isosiskon Bertha Meurmanin kirjeitä. Berthasta olin aikaisemmin tiennyt vain, että hän oli hukkunut Roineen jäihin 20.11.1881. Kirjeistä löytyi eloisa ja sanavalmis ihminen, joka oli kiinnostunut musiikista ja jolla oli omat mielipiteensä mm. aiheesta naisen matkustaminen ilman miespuolista seuralaista. (Viipuriin asti olisi ollut seuraa mutta sieltä Räisälään olisi pitänyt matkustaa yksin. Sitä eivät Agathon ja Aline Meurman pitäneet sopivana, joten matkasta sukulaisen häihin oli luovuttava ja siitä hän purki sydäntään ystävättärelleen Ainalle kesällä 1878).

14.2.1877 Bertha kirjoitti pitkän kirjeen valtiopäivien avajaistanssiaisista nykyisessä Presidentinlinnassa ja sitten muista Helsingin tapahtumista Minnalle, mm:

”Teatterissa olen ollut kaksi kertaa. Kerran Pappa kutsui pojat ja minut valtiopäivien avajaisten juhlaesitykseen. Ensin esitettiin Kiven Lea, jonka te tunnettekin, mutta siitä en todellakaan pidä. Sen jälkeen 3 näytöstä Hugenoteista, joka on erinomaisen hieno, mutta kun sitä ei esitetty kokonaan, ei siitä saanut oikeaa kuvaa. Muutamat valtiopäivämiehet olivat päättäneet saada Bergbomin esiin ja kun he olivat huutaneet äänensä lähes käheiksi tuli Navrátil vetäen hänet melkein pakolla esiin.”

Juhlaesitys oli 27. tammikuuta. Suomalaisen Teatterin piti näyttää kykynsä sekä puheteatterin että oopperan saralla ja siksi esitettiin ensin Lea ja sen jälkeen Hugenoteista 2., 3. ja 4. näytös. Morgonbladetin arvostelijasta Lean esitys oli tyylikäs valinta ja se piti puoliaan Meyerbeerin oopperan rinnalla.

”Toisen kerran olin oopperassa Leonardin ja Steniusten kanssa, silloin saimme nähdä Hugenotit kokonaisena. Mitään suurenmoisempaa tai liikuttavampaa voi tuskin kuulla. Ensimmäisessä näytöksessä soi mm. Jumala ompi linnamme. Ensin matala basso laulaa ensimmäisen säkeen orkesterin säestäessä pehmeästi, sitten erinomaisen kaunis naiskuoro laulaa toisen säkeen, kuulosti kuin se kuuluisi kaukaa metsästä. Kaikki on niin kaunista, että luulisi olevansa taivaassa, niin innostavaa se oli.

Ooppera kuvaa katolilaisten ja protestanttien taistelua. Neljännessä näytöksessä yksi Emmy Achtén ja Navrátilin kohtaus on niin koskettava että väristykset käyvät selkäpiissä ja lopulta viimeisessä näytöksessä on kohtaus Pärttylinyön tapahtumista, joka on kauhea. On yö; taistellaan kiivaasti, kaduilla makaa kuolleita ja lisää kaatuu kuin kärpäsiä, laukaus seuraa toistaan ja viimein tulee mies, joka raahaa sisään valkopukuista naista hiuksista vetäen. Tämä kaikki on niin ihanan kaunista ettei siitä koskaan saa tarpeekseen.

Saa nähdä miten oopperan tulee käymään. Bergbom-paralla on kova pähkinä. Liikeasiat sujuvat todella huonosti ja elleivät molemmat ryhmät suostu ojentamaan kättä toisilleen ja ryhdy yhdessä esiintymään uudessa teatterissa niin että toinen (ooppera) on suomenkielinen ja toinen (puheteatteri) ruotsinkielinen niin joudumme kyllä tuhoon.”

Kirjeitten joukosta löytyi myös Hugenottien esittäjäluettelo 9.4.1877, Bertha on siis nähnyt sen useampaan kertaan. Helmikuussa hän oli nähnyt Emmy Achtén, 9.4. oli Emmyn kilpailija Ida Basilier tenori Navrátilin rinnalla.

Hugenottien ohella Bertha oli ihastunut Halévyn oopperaan Juutalaisnainen. Seuraavana keväänä, 23.4.1878, hän kirjoittaa:

”Senjälkeen kun Mamma lähti emme olekaan olleet muualla kuin eilen illalla katsomassa Juutalaisnaista. Pappa ei viitsinyt tulla katsomaan tätä uusintaa, niin että menimme kahdestaan Hilda ja minä, istuimme permantolooshissa lähinnä ovea. Hauskaa, että Elin Åkeson ja Hougbergit sattuivat istumaan samassa looshissa. Tuskin tarvitsee sanoa, että Juutalaisnainen on yksi kauneimmista oopperoista, minkä olen nähnyt. Richardilta olet varmaan kuullut siitä paljon.”

Berthan kirjeitten jälkeen kiinnostuin Bror Axelin kirjeistä. Kansallisarkistosta löytyi 11 matkakirjettä. 19.4. 1878 hän kirjoitti: ”Jos onnistumme saamaan liput theater francaiseen niin menemme illalla katsomaan ”Ernania”, jossa esiintyy eräs Sarah Bernhardt, tämän hetken ensimmäinen näyttelijätär. Suuressa oopperassa esitetään Robert Paholainen ja sinnekin minun täytyy yrittää päästä kerran.”

Meyerbeerin Robert Paholainen oli yksi ensimmäisiä ns. grand opéroita. Niissä oli valtavia joukkokohtauksia, erikoisefektejä ja baletti. Erityisesti kohtaus, jossa kuolleet nunnat heräävät haudoistaan, oli aikanaan sensaatiomainen. 1831 ollut ensiesitys vei hänet oopperataivaan huipulle, ja siellä hän pysyi koko 1800-luvun. Esitysten määrässä hänen teoksensa olivat paljon edellä Verdiä tai Wagneria. Vasta kun vuosisadan loppuun mennessä kiinnostus Wagneriin oli noussut tarpeeksi, alkoi Meyerbeerin asema horjua. 1910-luvun jälkeen hänen oopperoitaan ei maailmalla paljon enää esitetty kunnes nyt taas kiinnostus on alkanut herätä.

Robert Paholainen oli Suomalaisen Oopperan ohjelmistossa toukokuussa 1877. Pariisissa sitä oli vuoteen 1878 mennessä esitetty yli 620 kertaa. Meillä sitä oli esitetty 1840-1843 kun saksalainen oopperaseurue vieraili Pietarista

8-vuotias Anders Ramsay kuuli hautausmaakohtauksesta palvelijattarilta. Hän kertoo siitä kirjassaan Muistoja lapsen ja harmaahapsen:

”Tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, käveli eräänä iltana alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotain kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert-raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä hän ei tiennyt mihin lähtisi päästääkseen eroon noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakotettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua.”

Vielä taustaa Pariisin maailmannäyttelyyn tai ylipäätään maailmannäyttelyihin ja Suomen osallistumisiin niihin. Vuoden 1900 näyttelyhän on tunnettu siitä kansallistunteen palosta, jonka vallassa mm. Aino Ackté ja Albert Edelfelt vaikuttivat Suomen osaston aikaansaamiseen ja tietysti myös Saarinen-Gesellius-Lindgrenin suunnittelemasta paviljongista ja Gallén-Kallelan siihen maalaamista kattofreskoista.

Pariisin 1878 maailmannäyttelystä löytyy aivan valtavasti materiaalia netistä. Lisäksi löysin Kerstin Smedsin väitöskirjan ”Helsingfors-Paris – Finland på världsutställningarna 1851-1900”. Seuraavat tiedot ovat suureksi osaksi siitä.

Vuoden 1900 näyttely oli jo 11. maailmannäyttely. Vuodesta 1851 lähtien eri puolilla Eurooppaa järjestettiin lukemattomia teollisuusnäyttelyitä lähes joka vuosi. 1800-luku oli teollistumisen ja keksintöjen vuosisata ja suuret näyttelyt olivat tapa saada Euroopan ja Amerikan tekniset, taloudelliset ja taideteolliset innovaatiot yleiseen tietoisuuteen.

Näyttelyissä luotiin kauppasuhteita, saatiin ideoita ja kopioitiin keksintöjä. Taloudellis-teknisen tietämyksen levittämisessä suurten teollisuusnäyttelyiden merkitys oli keskeinen. Niissä oli myös laajoja kansatieteellisiä osastoja ja sellaisella Suomikin halusi lisätä maamme tunnettuutta taideteollisten esineitten ja teollisuuden saavutusten ohella.

Suomi otti osaa lähes kaikkiin 1800-luvun lopun näyttelyihin. Vaikkei Suomesta 1870-luvun loppuun asti osallistunut kuin kourallinen näytteillepanijoita, näyttelyihin lähetettiin Senaatin kustannuksella aina joukko käsityöläisiä, taiteilijoita ja insinöörejä hakemaan oppia. Näyttelyistä saatiin ideoita mm. myös vakuutuslaitosten, patenttioikeuksien, työläisten asuinolojen ym. kehittämiseen.

1878 näyttelyyn osallistui noin 120 näytteillepanijaa Suomesta, kolme kertaa enemmän kuin viisi vuotta aikaisemmin Wienissä. Mm. Tervakoski Oy lähetti sinne näytteitä tuotteistaan. Tänne Bror Axel siis halusi lähteä ja haki Senaatin 700 markan matka-apurahaa, joka oli tarjolla 10:lle käsityöläiselle.

Bror Axel oli koulun jälkeen isänsä apuna urkuja rakentamassa ja pystyttämässä. Isän kuoleman jälkeen 1872 hän jatkoi tätä toimintaa. Hän oli kauan toivonut pääsevänsä ulkomaille tutustumaan urkujenrakennukseen Euroopassa. Raha oli kuitenkin aina tiukoilla, joten matka oli jäänyt toiveeksi. Esimerkiksi kun hänen serkkunsa 1874 kutsui suomalaisia sukulaisia käymään Ruotsissa kesällä ja hehkutti, että uuden rautatien ansiosta heiltä Salan asemalle oli vain viisi kilometriä, matka sai jäädä. Tuskin hänellä oli ollut rahaa tai tilaisuutta käydä oopperassakaan tuohon mennessä.

Senaatin apuraha tyssäsi siihen, ettei käsityöläisammattien listassa mainittu urkujenrakentajaa. Koko hakuprosessi jätti hänelle pahan maun suuhun. Hakijoita oli kuitenkin ollut 71, joten hän ei ollut ainoa, joka jäi ilman.

1875 BA oli mennyt kihloihin Agathon Meurmanin tyttären Minnan kanssa. Kun stipendi oli evätty, tuleva appi antoi hänelle 800 mk matkaa varten ja niin hän voi liittyä seurueeseen, joka lähti maaliskuun 30. Hangosta Express II -laivalla Tukholmaan ja sieltä edelleen junalla Pariisiin arkkitehti Jac. (Jacob) Ahrenbergin johdolla. Matka kesti viikon. Pariisiin saavuttiin lauantaina 6. huhtikuuta klo 10 aamulla.

Matkalta BA kirjoitti pitkiä kirjeitä äidilleen Fredrikalle ja veljelleen Richardille sekä Minnalle. Kirjeet ovat ruotsiksi, mutta muutamiin sisältyy suomenkielisiä lausahduksia. Ne ovat erittäin eloisia ja sisältävät pitkiä kuvauksia Pariisin nähtävyyksistä ja elämästä suurkaupungissa, mutta myös junamatkalta ja pysähdyspaikoista on tarkkoja kuvauksia.

Jac. Ahrenberg suunnitteli uransa aikana runsaasti rakennuksia eri puolille Suomea. 1879 hän osallistui Helsingin venäläisen varuskuntateatterin, nykyisen Aleksanterin teatterin, sisätilojen suunnitteluun.

1878 näyttelyyn hänet oli nimitetty valvomaan Suomen etnografisen osaston rakentamista. Niiden kymmenen käsityöläisen, jotka olivat saaneet stipendin, piti pystyttää osasto. Ahrenbergin apuna oli myös tuolloin Pariisissa asunut taiteilija von Wright.

Näyttelyn komissaariksi oli nimitetty insinööri Robert Runeberg. Ennenkuin BA löysi oman asuntonsa, hän pyysi lähettämään kirjeet Runebergin osoitteeseen 52, Bd Faubourg-St Honoré – osoite on täsmälleen Elysée-palatsia vastapäätä.

Näyttelykomitean puheenjohtajana toimi eläkkeelle siirtynyt kenraalimajuri Jakob Julius Lindfors, Suomen Taideteollisuusyhdistyksen puheenjohtaja.

Kolmikko Ahrenberg-Runeberg-Lindfors luotsasi 1880-luvulla suomalaisia näyttelyprojekteja ohi mahdollisten konfliktien venäläisten viranomaisten kanssa.

Ahrenberg oli jo 31-vuotiaana laajalti sivistynyt henkilö, joka kuljetti seuruetta matkan aikana pysähdyttäessä nähtävyydeltä toiselle. Pariisissa jokainen sai sitten selviytyä omin päin. Ensimmäisessä kirjeessään Minnalle BA kirjoittaa: ”No mutta häntä en ole vielä esitellyt. Hän on noin 35-40 vuotias – itse asiassa hän oli BA:n ikätoveri, syntynyt huhtikuussa 1847, kun BA syntyi elokuussa – yhtä pitkä kuin minä, ehkä vähän hintelämpi, vaalea, päälaelta paljas, nopealiikkeinen, paljon matkustanut ja hyvin huomaavainen. Minun lisäkseni seurueessa on yksi mies ja yksi nainen jotka eivät kuulu stipendiaatteihin.”

Nuo 10 stipendiaattia olivat:

  • kultasepänkisälli F.W.Herlin, Helsinki
  • puusepänkisälli I.W.Liljelund, Helsinki
  • sorvari A.A.Filén, Turku
  • ornamenttikuvanveistäjä K.Strömsholm, Luoto (Larsmo)
  • maalari N.G.Gummerus, Helsinki
  • satulantekijämestari K.L.Rosengren, Tampere
  • kirjansitojaesimies L.A.Laurent, Helsinki
  • korintekijämestari L.G.Zettergren, Turku
  • kotelontekijä C.F.Svahn, Kuopio
  • peltiseppä G.E.Boström, Tammisaari

Rautatie Hyvinkäältä Hankoon oli valmistunut 1873. Se rakennettiin yksityisin varoin. Hankkeen etuna nähtiin Hangon edullinen sijainti talvisatamana, joka mahdollisti ulkomaankaupan talvellakin. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi, ja rata päätyi valtion omistukseen parin vuoden kuluttua. Pietarilaiset sijoittajat menettivät rahansa.

Bror Axelia tuli saattamaan Hyvinkäälle paitsi hänen veljensä Richard, myös Minnan veli Otto. Matka oli selvästi suuri tapahtuma läheisille. Tammisaaren asemalla häntä olivat vastassa sisar Mimmi kahden tyttärensä kanssa ja äidin sisar Marie. Heidän luonaan hän oli seuraavaan päivään ja jatkoi sitten junalla Hangon ulkosatamaan, josta hän toteaa: “Ehkä tuosta ajan mittaan voi tulla jotain, mutta kyllä se minusta oli käsittämättömän autio.”

Tukholmaan saavuttiin 31. maaliskuuta klo 13. Yö oli ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Meri oli myrskyinen, kukaan ei voinut nukkua, kaikki olivat merisairaita, mutta aamulla päästiin saariston suojaan. Kun oli asetuttu hotelliin ja syöty, lähdettiin tutustumaan kaupunkiin. Klo 7 Bror Axel lähti kolmen muun kanssa Kuninkaalliseen Oopperaan, jossa esitettiin Carmen-niminen teos.

“Teos ei nyt ollut mitään, mutta lavasteet ja puvut olivat kauniita ja rikkaita; kolme nais- ja kaksi miessolistia lauloi erinomaisesti, ei kuitenkaan paremmin kuin meidän Basilier ja Holm – jos hän ei vain laulaisi partaansa. Täällä kuuli joka sanan”.

Tyly tuomio siis Bizet’n Carmenille, joka oli juuri ensiesitetty Tukholmassa, vain kolme vuotta Pariisin ensi-illan jälkeen. Siitähän tuli sitten yksi maailman suosituimmista oopperoista, Tukholmassakin kaikkein eniten esitetty ooppera. BA oli siis aivan ajan hermolla, harmi vain, ettei kappale miellyttänyt. Ehkä hän piti tarinaa moraalittomana.

”Seuraavana päivänä kävimme mm. kansallismuseossa ja näimme koko joukon erinomaisen kauniita esineitä, veistoksia, maalauksia ym. ym. -Arkkitehti oli päättänyt, että jatkamme matkaa iltapäivällä ja vaikka miten yritin ylipuhua häntä, ei auttanut, vaan matkustimme klo 6.45 pikajunalla Malmöhön. Meillä 12:lla suomalaisella oli oma vaununosasto.”

Kööpenhaminassa vierailtiin Thorvaldsenin museossa ja Christiansborgin ja Rosenborgin linnoissa sekä Fruekirkessa. BA kuvailee yksityiskohtaisesti ja pitkään kaikkea näkemäänsä ja ihastelee sitä valtavaa määrää taidetta, joka näihin on koottu. “Täällä on kyllä opettavaista kierrellä, mutta vaikutteet ovat niin moninaisia, että on mahdotonta antaa kirjeessä kokonaiskuvaa. Harmi, etten nyt pysty antamaan sinulle parempaa kuvausta tästä kaikesta”. Hän osti kuitenkin 24 valokuvaa näistä hienouksista. Kuvat maksoivat 70 penniä/kpl, ”mutta kun en ole matkan aikana osallistunut – enkä aio osallistua – matkatovereiden totinjuonteihin, niin ajattelin, että voin satsata näihin.”

Kaupungilla seurue tapasi suomalaisen lehtori Backmanssonin ja BA toteaa ilahtuneena lehtorin sanoneen edellisen illan oopperasta, että ”kyllä meidän Basilier verrattomasti paremmin laulaa”. Tämä on yksi suomenkielisistä lausahduksista ruotsinkielisen tekstin lomassa.

Kööpenhaminasta matka jatkui Hampurin kautta Kölniin, jossa oli parin tunnin odotus. BA ehti käydä katsastamassa Kölnin tuomiokirkon, jonka jättimäiset piirteet kuvastuivat tähtikirkasta yötaivasta vasten. Matkakertomus on todella runollinen. Leivoset ja pääskyset liitävät illan hämärtyessä ja kun yö laskeutuu Westfalenin syvän tummansinisen taivaan ylle, rautatehtaitten ja sulattamojen tulenlieskojen kajo näkyy kauas.

Pariisiin saavuttua siirryttiin ensimmäisen hotelliyön jälkeen Ahrenbergin järjestämään asuntoon, mutta huoneet olivat niin likaisia ja epäviihtyisiä, että BA lähti heti maanantaina etsimään toista asuntoa. Siisti ja mukava löytyi läheltä näyttelyä ja Seineä. Se oli kyllä paljon kalliimpi, mutta tamperelainen Rosengren tuli toveriksi jakamaan kustannuksen, joten sen verran enemmän kannatti maksaa viihtyisyydestä ja puhtaudesta. Hintaan kuului lakanoiden ja siivouksen lisäksi myös kenkien puhdistus.

10. huhtikuuta saapuivat ensimmäiset näyttelykollit ja käsityöläiset kävivät heti purkamaan niitä. BA lupasi tulla mukaan auttamaan ja siitä hyvästä hän sai vapaalipun näyttelyalueelle. Siellä hän tapasi tohtori Eliel Aspelinin, joka lupasi selvittää hänelle urkujenrakentajien osoitteita Pariisissa ja tulla mukaan tulkiksi.

Bror Axelin käsitys ranskalaisista ja heidän suhtautumisestaan muukalaisiin oli aluksi varsin positiivinen. Hänen mukaansa he pyrkivät kaikin tavoin ymmärtämään ulkomaalaista mikä näkyi hänestä siinä, että se vähä minkä hän oli ehtinyt oppia tulevalta apeltaan ennen matkaa auttoi paitsi häntä pärjäämään, myös toimimaan tarvittaessa stipendiaattien tulkkina.

Toisaalta hän valittaa liian aikaista tuloa kaupunkiin: ”Vaikka oli mukava tulla suomalaisten mukana tänne on harmi, että tulin niin aikaisin, kun tarkoituksena oli tulla tutustumaan näyttelyyn. Toistaiseksi täällä ei näy muuta kuin vitriinejä, puolivalmiita seiniä ja kattoja, pakkauslaatikoita ja työntekijöitä. Kaikki on aivan sekaisin.”

Kaikista matkaseuralaisistaan Bror Axel ei erityisemmin pitänyt. Rosengren Tampereelta oli poikkeus. Eräässä kirjeessä hän kirjoittaa matkalaisista:

 ”Olen melkein iloinen etten saanut stipendiä, sillä suomalaisia stipendiaatteja käytetään ihan kuin hampuuseja, vaikka toden sanoakseni en kyllä tiedä, miten muutenkaan heitä voisi käyttää. He ovat varsinaisia raunioita, johtokunnan hellästi hoivaamia, mutta häpeäksi Suomen kansalle, jota he edustavat.”

”Stipendiaatit olivat taitamattomia, laiskoja ja yhtä huolimattomia kuin ne ranskalaiset jotka olivat töissä meidän osastollamme. Valmista ei meinannut tulla niin että alkoi tulla kiire, näyttelyn oli määrä aueta 1. toukokuuta. Niinpä insinööri Runeberg pyysi minua ryhtymään työnjohtajaksi 12 frangista per päivä. Hyväksyin sen, sain piirustukset ja pidin miehet ahkerassa työssä. Nyt ei tullut enää virheitä eikä kulutettu aikaa fundeeraamiseen, sillä minulla oli valta määrätä. Suomen osasto saatiin valmiiksi muutama päivä ennen näyttelyn avaamista.”

Rouva Aspelin oli mukana Pariisissa ja oli ilahtunut saadessaan tutustua Minnan sulhaseen. Kyseli kauanko herrskapet oli ollut kihloissa ja sen kuultuaan sanoi: “kas vain Minnaa, joka oli niin viaton ja hiljainen Vaasassa”. Agathon ja Aline olivat lähettäneet Minnan vuodeksi Vaasaan halutessaan testata, onko kihlapari aivan tosissaan. Siellä hän oli tutustunut rouva Aspeliniin.

Huhtikuun 20. BA oli sopinut Aspelinin kanssa, että käydään tutustumassa valtaviin urkuihin, jotka olivat valmiina Cavaillé-Coll’in urkutehtaalla. Ne oli tilattu Trocadéron palatsiin vastapäätä näyttelyaluetta, mutta palatsi ei ollut valmis, joten urut olivat odottamassa tehtaalla.

“Matkalla Aspelin halusi poiketa

Edelfeltin luona ja halusin tietysti mielelläni tutustua häneen. Hän on nuori, komea, kohtelias mies. Hänen ateljeessaan oli joukko luonnoksia ja pari puolivalmista muotokuvaa, toinen niistä rouva Aspelin, sinun soma Idasi.

Urkutehtaalla kävi niinkuin arvasin. Olin pyytänyt Runebergin suositusta että näkisimme suuret näyttelyyn tilatut urut. (Täällä ei voi kuvitellakaan että pääsisi mihinkään ilman jonkun virallisen henkilön recommendation’ia). No niin – kortin avulla pääsimme sisälle liikkeeseen ja saimme nähdä urut, mutta vain lyhyesti. Tuntuu että ranskalaiset ovat yhtä jästipäisiä ja epäileviä kuin kohteliaita, mikä ei ole kovin kaunis piirre. Vanha mies, jonka käyntikortissa luki nimen alla “Chevalier de la Legion d´Honneur”, oli kuitenkin niin ystävällinen, että antoi vieraitten kokeilla pienempiä urkuja. Ne muutamat äänet, jotka soitin, soivat oikein kauniisti. “Vanha mies” oli nimeltään Aristide Cavaillé-Coll, Ranskan tunnetyuin urkujen rakentaja.

23. huhtikuuta BA oli kutsuttu Cavaillé-Collin luo hienoon konserttiin, jossa hän sai kuulla Trocaderon urkuja. Soittaja oli Charles Widor, lahjakas nuori urkuri, joka jo tuolloin oli St Sulpice -kirkon urkuri – toimi, jota hän hoiti yli 60 vuotta. BA kirjoitti äidilleen: “Onhan meillä kotonakin konsertteja, mutta niin loistavasti kuin Monsieur Widor soitti urkuja ei kyllä kukaan soita Suomessa. Saatte lukea illasta Morgonbladetissa, kirjeenvaihtaja oli siellä rouvansa kanssa ja sanoi: ”kylläkait minun tästä lehteen täytyy kirjoittaa”. ”Sanokaa nyt mitä piditte uruista”? hän kysyi. ”Kirjoittakaa mahdollisimman paljon hyvää, sillä ääni on mahtava, mutta niinpä myös soittaja on ihailtavan hyvä”, vastasin. Silti siellä oli eräs herra, joka nukkui koko ajan.”

Mitä pidemmälle huhtikuu eteni, sitä enemmän BA valittaa, ettei ole saanut tietoja kotoa. 25.4. Rosengrenkin oli saanut kirjeen mutta hänelle ei ole tullut mitään. Vasta toukokuun alussa tuli kerralla monta kirjettä ja kävi ilmi, ettei ensimmäisenä lähetetty ylipäänsä tullut perille. Useammasta käynnistä ja valituksesta huolimatta sitä ei postista löytynyt.

Toukokuun 1. pidettiin näyttelyn juhlalliset avajaiset ja niistä BA:lla on taas seikkaperäinen ja pitkä kuvaus. Hän onnistui löytämään paikan Trocadero-palatsin pääsisäänkäyntiä vastapäätä rakenteilla olevan talon telineiltä ja näki sieltä väsähtäneen näköisen Walesin prinssin, Persian shaahin ja viimein presidentti MacMahonin. Väenpaljous oli valtava. Välillä taivas aukesi ja vettä tuli kuin saavista. Välillä aurinko paistoi ja oli paahtava helle.

”Kun MacMahon on lopettanut puheensa, kajahtavat kanuunanlaukaukset, suihkulähteet puhkeavat täyteen vauhtiin ja ilotulitus alkaa. Kotiväki voi luulla että Tampereen markkinoilla näkee paljon väkeä, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna.”

Toukokuun 5:enteen päivään asti Bror Axel kolusi näyttelyaluetta väsymykseen asti. Kaiken kaikkiaan hän arvioi kävelleensä Pariisissa joka päivä vähintään 10 kilometriä, useimmiten kymmeniäkin. Hevosvetoisia raitiovaunuja hän käytti harvoin. Kerran hän otti laivakyydin pitkin Seineä Notre Damen taakse.

”Näytteillä on niin paljon kaikkea, että 4-5 tunnin kiertelyn jälkeen on mahdotonta enää muistaa, minkä äsken vielä luuli hyvin pysyvän mielessä.” Ja viidessä päivässä Bror Axel ei ole vielä ehtinyt nähdä puoltakaan näyttelystä. ”On niin paljon kaikkea sellaista, mitä voisi Suomessakin valmistaa, jos vain olisi pääomia”, hän valittaa.

Omalta alaltaan BA mainitsee vielä itävaltalaisten urkujen pystytyksen: ”Fasadi on kyllä korea, mutta sisältö on aivan kelvottomasti tehty. Jos haluaisi etsiä paikan, jossa voisi opiskella huonosti tehtyä työtä niin täällä se onnistuisi. Hyvä tietää, mitä ”hieno ulkomainen työ” pitää sisällään – harmi vain, etteivät minun asiakkaani tiedä sitä.” Näkemistään uruista hän kirjoitti Richardille tarkkoja teknisiä selostuksia. Hän löysi monia uusia ideoita omiin ratkaisuihinsa.

Viiden meluisan näyttelypäivän jälkeen BA lähti Versailles’hin. Ensin junalla, sitten asemalta linnalle, joka aukeaa klo 12, siis ensiksi katsomaan Trianonin huvilinnaa. Versaillesin linna on komea, seinillä on isoja Napoleonin sotia kuvailevia tauluja ja kokovartalomuotokuvia. Klo 16 alkavat mahtavat suihkulähteet toimia, mutta niitä ei ehdi kauan ihailla, sillä illaksi on saatu liput Theatre francais´hen, jossa Sarah Bernhardt esiintyy Victor Hugon Ernanissa.

”Hän näyttelee todella mahtavasti, siinä on näyttelijä, joka pystyy tekemään roolista todellisen. Aivan ihmeellistä. Harmi vain, että ei ymmärrä sanoista mitään.” Klo 12 ilta on ohi. Mutta asuntoon palatessa siellä odottaa vihdoin useampi kaivattu kirje. Minnan kirje on päivätty 29.4. eli postin kulku kesti viikon verran Helsingistä Pietarin kautta Pariisiin.

Viimeisessä kirjeessään Minnalle 8.-10.5. BA kuvailee laajasti kaikkea, mitä näyttelyssä on vielä tullut nähtyä. Tämä kirje loppuu kesken. Viimeinen lause kuuluu: I morgon skall jag gå till Aspelius på f.m. och på aftonen till grande nouvel opera för att se den mycket be… Seuraavaa sivua ei löydy.

Mikä siis oli tuo ”mycket be…”? Pääsikö hän näkemään Robert Paholaisen kuten oli halunnut? Ei päässyt. Sain netin avulla vastauksen. Löysin nimittäin aivan valtavan tiedoston (www.artlyriquefr.fr) koskien oopperaesityksiä Pariisissa alkaen vuodesta 1671. Tuo kirjeessä mainittu ”grande nouvel opera” oli Palais Garnier’na tunnettu rakennus.

Bror Axel oli tässäkin taas ajan hermolla, sillä uusi talo oli avattu vain kolme vuotta aikaisemmin, 1875. Rakentamiselle oli tullut kiire kun vanha oopperatalo paloi lokakuussa 1873. Palosta johtuen uuden talon aikataulua saatiin kiristettyä, ja se valmistui vuotta suunniteltua aikaisemmin.

Uuden oopperan rakentaminen oli aloitettu 1862, mutta se venyi eri syistä. 1870 Ranska aloitti sodan Preussia vastaan. Bismarck löi Napoleon III:n muutamassa viikossa, ja sota johti keisarikunnan häviöön. Ranska muuttui tasavallaksi. Sodan seurauksena Elsass-Lothringenin alue liitettiin Saksaan. 1871 keväällä Pariisin kommuunin taistelut aiheuttivat paljon tuhoa, esim. kaupungintalo paloi maan tasalle, mitä BA kauhistelee eräässä kirjeessään. Ilmeisesti taloudellisesta tiukkuudesta huolimatta ranskalaiset halusivat sitten näyttää uutta nousuaan ja satsata maailmannäyttelyyn vuosikymmenen lopulla.

Palais Garnier’n kaikki esitykset on kirjattu huolellisesti ja sieltä löytyivät tiedot Robert Paholaisestakin. Sitä esitettiin huhtikuussa 2 kertaa: 5. ja 22., seuraava esitys oli 10. kesäkuuta. 22.4. olisi siis ollut tilaisuus, mutta se jäi käyttämättä.

Sinä viikonloppuna oli pääsiäinen. Lauantaina 20.4. BA oli ollut Aspelinin kanssa tutustumassa Trocaderon urkuihin. ”Pääsiäissunnuntaina kävin St Sulpice -kirkossa ja nautin. Musiikki oli sanoinkuvaamattoman kaunista. Kahdet urut ja suurenmoinen kuoro esittivät 1½ tuntia kestäneen teoksen. Ihania sooloääniä ja uskomattoman kauniita harmonisia yhdistelmiä vuorotellen uruista ja kuorosta tai molemmista yhtä aikaa. Sitä ei voi kuvailla.” Sitten kirkosta Luxembourgin palatsiin nauttimaan maalaustaiteesta. Mutta siitä ja viereisestä puistosta hän sai syyn ruveta muistelemaan runollisesti Suomen luontoa ja sen luonnollisuutta ranskalaiseen suoraviivaisuuteen verrattuna.

22. hän oli sopinut menevänsä neitien Pettersson, Nordberg ja Södergren kanssa eläintarhaan. Kiertelyn aikana neiti Petterssonilta oli viety passi, muistikirja, sanakirja ja nenäliina. Neiti Södergren osasi onneksi hyvin ranskaa ja pystyi hoitamaan asian poliisiasemalla. Puoli kuusi he erkanivat ja Bror Axel lähti asuntoonsa kirjoittamaan kirjettä Minnalle. Ei siis Robert Paholaista illalla.

Entä Hugenotit? Netin avulla selvisi, että Hugenotit esitettiin 8.5., jolloin BA aloitti viimeisen kirjeensä. Kirje on valtavan pitkä. Hän selostaa yksityiskohtia myöten mitä kaikkea oli taas maailmannäyttelyssä nähnyt. Kirje jatkuu 10.5. päiväyksellä, jolloin hän toteaa: “olin toissapäivänä niin väsynyt, etten pystynyt jatkamaan.” Ei siis Hugenottejakaan. 10.5. esitettiin myös Meyerbeeriä, 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta, mutta sekin jäi väliin.

Kirje siis loppuu sanoihin: ”Huomenna illalla menen uuteen oopperaan katsomaan tuota kuu…” 11.5.1878 hänellä siis oli liput Palais Garnieriin. Mitä silloin oli ohjelmassa? Netin avulla löytyi tieto: tuonakin iltana esitettiin Meyerbeeriä, ooppera nimeltä Afrikatar. Sekin oli saavuttanut valtavan menestyksen, ei kuitenkaan Robertin tai Hugenottien vertaista. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1865. Mutta mistä löytyisi sellainen dokumentti, jossa BA kertoisi, mitä hän siitä – tai mahtavasta uudesta oopperatalosta – piti? Tuskinpa enää mistään.

Palais Garnier’n tietojen perusteella voi arvailla, että Robert Paholaisessa olisi huhtikuussa esiintynyt kuuluisan puolalaisen oopperalaulaja-sisarustrion vanhin jäsen Joséphine de Reszke, joka lopetti uransa avioiduttuaan. Hän kuoli 1891.


Trion kuuluisin laulaja oli tenori Jean de Reszke, kolmas oli baritoni Eduard de Reszke. Hän on ainoa, jonka äänestä on säilynyt edes jollain tapaa siedettäviä äänitteitä hänen vanhoilta päiviltään. Jean de Reszke oli 1800-luvun lopulla oopperataivaan kirkkain supertähti, mutta hänen ääntään voi kuulla vain Metropolitan-oopperan lavalta äänitetyillä sylintereillä, joilta lähinnä kuuluu vain rahinaa. Suomalaiselle on kiinnostavaa, että Jean lauloi 1902 Pajatson ensiesityksessä Palais Garnier’ssa yhdessä Aino Acktén kanssa.

Pariisin oopperan tasosta on eri käsityksiä. Toisaalta sanotaan, että se oli 1800-luvun hienoimpia taloja, toisaalta Kaarlo Bergbom, joka tuli Pariisiin kuukautta myöhemmin kuin BA oli lähtenyt, kirjoitti sisarelleen Emilielle, että Berliinin ja Wienin oopperat olivat paljon korkeampitasoisia. Maku- vai tosiasioita?

Bergbom keskittyi sinä kesänä vain teatteriin ja olisi jättänyt oopperan kokonaan väliin, ellei kuopiolainen kauppias Rissanen olisi kustantanut häntä mukaansa kolmannen rivin permantopaikalle huikeaan 23 frangin hintaan. Vertailun vuoksi: Ahrenbergin stipendiaateille hankkiman asunnon vuokra oli 30 frangia kuussa ja kun BA hankki uuden asunnon, sen hinta oli 180 frangia, mistä hän siis maksoi puolet.

Bror Axel lähti paluumatkalle Pariisista toukokuun 15., hän matkusti Kölnistä Berliiniin ja sieltä Vilnan kautta Pietariin. Viimeisessä kirjeessään Minnalle hän arvelee pysähtyvänsä Pietariin pariksi päiväksi katsoakseen siellä tärkeimmät nähtävyydet. Kotona hän oli toukokuun lopussa

Raimo Seppälän Tulenheimot-kirjan mukaan hän kirjoitti matkasta 23-sivuisen, julkaisematta jääneen matkakertomuksen. Se löytyy liitteenä Pentti Pellon väitöskirjasta nimeltä Kaksi suomalaista urkuperinnettä mutta enemmän kuin kuvaus matkasta se on laaja esitys uruista ja niistä yksityiskohdista joita hän näki Pariisissa.

Helsingfors Dagbladiin hän kirjoitti Seppälän mukaan kaksiosaisen jutun matkasta. Sitä en kuitenkaan Dagbladista ole löytänyt, sensijaan Dagbladissa oli kevään ja kesän kuluessa runsaasti eri kirjoittajien kertomuksia maailmannäyttelystä ja sen oheistapahtumista.

Vuoden lopulla Minna ja BA vihittiin avioliittoon. Heille syntyi 9 lasta, joista 2 kuoli pienenä. Itse olen nuorimman pojan nuorin poika. BA syntyi 100 vuotta ennen minua, 1847. Hänen isänsä kuoli kun hän oli 24-vuotias. Niin minäkin. Hän meni naimisiin 1878, minä 1978. Esikoinen syntyi kun hän oli 32. Niin minäkin. Esikoisen eli Antin ja minun isäni Ollin välillä oli 12 vuotta, samoin minun ja veljeni Pentin välillä. Hän kävi Pariisissa 1878, minä 1978. Tosin Pariisin oopperaan olin jo ehtinyt 1973. Pieni kauneusvirhe.

Giacomo Meyerbeer oli saksalainen säveltäjä, Rossinin aikalainen. Hän syntyi 1791 (Rossini 1792) ja kuoli 1864 (Rossini 1868). Rossini lopetti säveltämisen oopperaan Wilhelm Tell 1829 ja eli sen jälkeen 40 vuotta vaikutusvaltaisena tekijänä Pariisin musiikkielämässä. Meyerbeer aloitti oopperoiden säveltämisen Italiassa mutta Pariisiin siirryttyään hän iski kultasuoneen. Ensimmäinen suuri menestysteos oli Robert Paholainen, joka sai ensi-iltansa 1831. Seuraava menestysooppera oli Hugenotit 1836. Profeetta 1849 oli myös menestys, samoin hänen viimeiseksi jäänyt oopperansa Afrikatar, joka ensiesitettiin 1865, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Eräs hänen oopperoistaan on nimeltään Pohjantähti, joka tapahtuu osittain Suomessa. Sen aiheena on Suuri Pohjan sota Kaarle XII:n ja Pietari Suuren välillä.

Reijo Heinonen: Äitini Tuomi Elmgren-Heinonen – Kestävien arvojen ja uusien aatteiden edistäjä

Runebergin päivänä 5.2.1903 Ruoveden kunnanlääkäri Robert Elmgren ja hänen puolisonsa Ines Meurman saivat tyttären, joka kasteessa sai nimen Tuomi Kaarina. Juhlapäivän voi myöhemmin sanoa ennakoineen uuden maailmankansalaisen suuntautumista taiteen ja kirjallisuuden pariin. Hänestä tuli hengeltään runebergilainen. Se tarkoittaa, että kulttuurin tuli rakentua syviin kansakuntaa rakentaviin henkisiin arvoihin ja muodostaa kokonaisuus aineellisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa.

Äitini elämänjuoksu oli lähes sadan vuoden mittainen. Voisi sanoa,että 1900-luku oli hänen aikakautensa, työpajan ulkoiset puitteet, mutta 1800-luvun yhtenäiskulttuuri hänen kotinsa. Hän kerkisi ottaa vastaan uuden vuosituhannen ennenkuin pitkän sairauden uuvuttamana pääsi odottamaansa lepoon 17.6.2000. Hän sai sijan Helsingin Hietaniemen sukuhaudassa isänsä, äitinsä ja sisarensa Eeva Jalaviston rinnalla.

Ne jotka tunsivat Tuomi Elmgren-Heinosen muistavat hyvin erilaisia piirteitä hänestä oman mielenkiintonsa kohteiden mukaisesti. Jos joku olisi kysynyt 1920-luvulla, kun Karjala oli vielä Suomen, kuka Tuomi Elmgren on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on Halilan keuhkotautiparantolan ylilääkärin Robert Elmgrenin tytär Uudeltakirkolta, Berliinissä ja Pariisissa opiskellut konsertoiva laulajatar. Olisivatpa jotkut muistaneet, että hän oli esiintynyt opettajansa Aino Acktén Savonlinnassa järjestämillä oopperajuhlilla. Niinpä vuonna 1930 hänet nähtiin Cleopatran roolissa Händelin opperassa Julius Caesar. Caesarin roolissa esiintyi Georg Malmstén.

Tärkeitä meille lapsille eivät arvattavasti olleet kuitenkaan konserttiesitykset vaan kotona isän säestyksellä esitetyt yksittäiset laulut. Muistoissani näen äidin laulamassa Madetojan kehtolaulua ”Heijaa”.

Jos joku olisi kysynyt 1930- ja 1940-luvulla kuka Tuomi Elmgren-Heinonen on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on laulajatar, kirjailija ja Uuden Suomen ”Mikael”, toimittaja ja pakinoitsija, joka on kirjoittanut säveltäjä Toivo Kuulan, taiteilija Vilho Sjöströmin ja säveltäjä Fredrik Paciuksen elämäkerrat sekä suositun lottaromaanin ”Lottatyttö komennuksella”. Omassa esiintymistoiminnassaan hänellä oli mahdollisuus yhdistää erilaisia kulttuurialueita toisiinsa ja muodostaa niistä uusia kokonaisuuksia. Tällaisena voidaan pitää ”musiikillis-kirjallisten rapsodiailtojen” jäjestämistä sotavuosina. Niistä kertoi mm. Lotta Svärd -lehti 5/1942.

Jos joku olisi kysynyt 1950-1960- ja 1970-luvuilla kuka Tuomi Elmgren-Heinonen on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on kirjailija, tapahistorian tutkija, ”Käytöksen kultaisen kirjan” kirjoittaja ja teatterikorkeakoulun opettaja. Noilta ajoilta muistan monet keskustelut mm. siitä, mikä käytöstapojen tarkoitus on ollut Antiikin ajoista alkaen. Se on ihmisihanne, jota voi kuvata kreikan sanoilla ”kalos agathos”, moraalisesti kaunis ihminen.

Kuten usein elämässä ihminen ei itse määritä varsinaista elämäntehtäväänsä, sen määräävät hänelle osuneet haasteet ja oman persoonan lahjakkuustekijät. Vuonna 1932 taidemaalari Aarre Heinosen kanssa solmitussa avioliitossa, jossa kummallakaan puolisolla ei ollut vakinaista tuloa, työtehtäviä oli otettava sieltä mistä niitä sai. Kirjoittamalla saattoi ansaita paremmin kuin konsertoimalla. Lisäksi se soveltui kotityöksi. Lasten ja nuorten kirjojen maailma ja myöhemmin maailmankirjallisuuden klassikot liittivät perhettä yhteen. Käsikirjoituksia luettiin ääneen ja mietittiin juonen ratkaisuja yhdessä sisarieni Marjan (Sunan) ja Pilvin kanssa.

Ääneen lukeminen oli muutenkin kotimme parasta viihdettä. Radiota, puhumattakaan televisiosta ei ollut. Vasta kun isoäidin pieni radio jäi vaille käyttäjää, alettiin uutisia seurata sähköisten viestimien avulla. Tuona aikana muistan, miten suuri ihme oli itse tehdystä kideradiosta kuullut YLE:n ohjelmat. Pääsiasiassa elämää seurattiin lehtien välityksellä.

Lukutuokioissa saimme seurata ja eläytyä Tolstoin ”Sodan ja rauhan” maailmaan, Dostojevskin, Turgenjevin ja Tsehovin syvällisiin ihmiskuvauksiin. Tavaksi tuli luonnehtia tapaamiamme ihmisiä näiden teosten romaanihenkilöiden mukaan. Edesmenneestä presidentti Boris Jeltsinistä olisimme ehkä sanoneet, että hänessä oli jotain Sodan ja rauhan Pierre Besuchovin individualismista ja Karamazovin veljesten Dimitrin hurjuudesta.

Kun kyseessä on pitkän ja monipuolisen elämänuran tehnyt henkilö, hänen kuvaamisessaan on tehtävä aihealueiden valintoja. Tässä esityksessä tyydyn kysymään, mistä hänen elämännäkemyksensä johtavat ajatukset syntyivät ja miten ne heijastuivat hänen elämänratkaisuissaan sekä romaani- ja tietokirjoissaan.

Kun kesällä 1981 muutimme Naantaliin, äitini antoi meille lahjaksi käsikirjoituskopion, joka liitti meidät hetkessä kaupunkiin ja erityisesti sen keskiaikaiseen luostarikirkkoon. Kyseessä oli äitini isoäidin Naantalin kirkkoherran, rovasti Karl Heickellin tyttären muistelmat 1800-luvun Naantalista ja Helsingin kulttuurielämästä , ”Självbiografiska Anteckningar av Hilda Elmgren” (1897) Tekstin alkuosa kuvaa naantalilaisia perheitä, yksityisten ihmisten elämänkohtaloita ja Krimin sotaa siviilien näkökulmasta, kun esim. Englannin laivasto oli lähestymässä Ruissalon Saaronnientä.

Äitini isovanhempien rakkaustarina liittyy Naantaliin ja Porthanin patsaaseen Turussa: Kesällä 1861 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli päättänyt pystyttää Porthanille patsaan Turkuun. Paikkaa valitsemaan oli nimetty seuran pitkäaikainen sihteeri 1946-61 ja varapuheenjohtaja FT h.c. Sven Gabriel Elmgren. Varsinaisen tehtävän tultua suoritetuksi hän päätti käydä Naantalin kylpylässä ja terveyslähteellä virkistäytymässä. Naantalin postissa hän tutustui Karl Heickelliin, joka pyysi Elmgreniä vierailulle Pappilaan.

Karl Heickellin tytär oli musikaalinen, mutta myös urheilullinen aina siihen asti, että häntä kutsuttiin Villikissaksi ”Vild Katten”. Välittömyys, iloisuus ja tilannekomiikan ehtymätön taju olivat hänen ominaisuuksiaan kuten äidinkin. Hildan avioituminen monia vuosia vanhemman suomalaisuusmiehen, ylioppilaspoliitikon ja kirjallisuushitorioitsijan Sven Gabriel Elmgrenin kanssa 1862 ja muutto Helsinkiin osoitti ennakkoluulottomuutta, vaikka ikäerot tuohon aikaan eivät olleet epätavallisia. Työssään Helsingin yliopiston kirjaston hoitajana, lehtimiehenä ja tieteellisten seurojen aktiivina Elmgren oli oppinut tuntemaan aikansa vaikuttajat. Vierailuista erityisesti Topeliuksen luona Hilda kertoo lämpimästi, vaikka hän usein edustikin nuorempaa sukupolvea kuin isäntäväki. Helsingin Yrjönkatu 2 vierailulle tulleet saattoivat erehtyä siksi luulemaan arvoisaa rouvaa talon tyttäreksi.

Kulloistakin pinnallista muotia seurailevaa ajattelua äitini isoisä vierasti ja korosti omakohtaisen harkinnan ja vastuun merkitystä. Äitini toisteli useasti isoisänsä lausetta: ”Man skall inte vara så som andra människor!” Ei tule mennä massan mukana. Tähän liittyi isoisän pilke silmäkulmassa tekemä retoorinen kysymys: ”Tror Du att jag är”, luuletkos minun olevan samanlainen kuin muut.

Äitini elämässä tämä asenne johti useiden uudistusvirtausten edistämiseen, jotka vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin saivat yleisen hyväksynnän. Näitä olivat biodynaaminen viljely, kehitysvammatyön eri muodot ja Waldorf-pedagogiikka, josta syntyivät Steiner-koulut. Näiden asioiden puolesta toimiessaan hän toisteli Elmgreneille hyvin sopivaa Sven Dufvan lausetta : ”Jos toisten kans´en mennä saa, tok´ yksin mennä saan!”

Voiko mielikuvitus periytyä? Jos näin tapahtui, äitini ei perinyt sitä niinkään omalta vakaalta äidiltään, Liuksialan kartanon tyttäreltä Ines Meurmanilta vaan isoäidiltään Hilda Heickelliltä. Kun Hilda kertoo omasta lapsuudestaan ja sen mielikuvitusleikeistä olen tunnistavinani niissä samaa leikkimieltä kuin äidissänikin.

Hilda kirjoitti: ”Lapissa syntyneenä olin omaksunut tavan lisätä kaikkeen, minkä paljain silmin näin (s.k.nyktra ögon) jotain ihmeellistä salaista merkitystä.” Tämä satujen ihmeellinen maailma muuntui äitini elämässä milloin taiteelliseksi näkymykseksi, milloin satukirjojen ja romaanien henkilöiden elämän hienosyiseksi tunneverkostoksi. Satujen kertominen kuului lapsuutemme maailmaan ja irrotti meidät sota-ajan pelkojen ja murheiden ahdistuksesta, jonka ympärillämme aistimme. Tästä taustasta syntyi myös nuorisoromaani ”Lottatyttö komennuksella”. Sen äitini kirjoitti oman perheensa kesähuvilalla Espoon Pikku Pentalassa joitakin viikkoja talvisodan päättymisen jälkeen. Huvila ei ollut talvilämmin niin että voin kuvitella, miten hän huopiin kääriytyneenä on huvilan yläkerroksen huoneessa eläytynyt menneitten sotaviikkojen raskaisiin tapahtumiin samalla virittäen toivoa puhkeavan kesän voimasta. Perheen huvilan nimi ”Suvitupa” on kirjan lopussa muuntunut päähenkilöiden haaveiden ”Suvisaarelaksi”, uudeksi kodiksi.

Sisäinen eloisuus sai aikaan äitini ja Hildan elämässä sen, etteivät he kokeneet tulevansa vanhoiksi, vaan säilyttivät nuorekkaan kiinnostuksen elämään ja sen eri ilmiöihin. Hilda kirjoittaa: ”Nuoruuteni, joka kesti aina vanhuusvuosiin saakka antoi kyvyn iloita ja nauttia auringonsäteistä, jotka tunkivat läpi vanhuuden harmaan verkon.” Samassa hengessä toisteli äitini 85-vuotispäivillään ajatusta: ”Olen aina ajatellut, että kuolen nuorena ja niin tulen tekemäänkin.” Nuoruus kun on enemmän mielen kuin fyysisen olemuksen asia.

Äiti oli läpi elämänsä henkisen tien etsijä. Yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä hän kerran sanoi, kun istuimme Pikku Pentalan kalliolla ilta-auringossa: ”Näin vanhaksi minä olen elänyt, enkä vieläkään tiedä, mitä tämä kaikki on.”

Viittamerkkejä tästä etsijän tiestä on äidin kirjallisessa tuotannossa. Toivo Kuulan elämäkerran mottolauseeksi hän valitsi säveltäjän ajatuksen: ”Ei ollut se elämä taistelua ruumiillisen olemassaoloni puolesta, vaan sitä paremmin henkisen…”

Myös toisen pääteoksen johdantolauseessa kaikuu sama elämän arvokkaan vakavuuden korostus, kun hän kirjoittaa ”Käytöksen kultaisen kirjan” alkulehdillä kohteliaisuuden olemuksesta:

”Jos kaiken kohteliaisuuden, kaiken tahdikkuuden ja hyvän käytöksen pohjana on toisen ihmisen olemassaolon ja edun huomioonottaminen, voidaan sanoa kohteliaisuuden säännösten itse asiassa kehittyneen moraalin, etiikan ja loppujen lopuksi uskonnon pohjalta. Se seikka, että tiedämme olevan kohteliaampaa olla hyvä kuin moitteeton, juontaa juurensa ´käyttäytymisohjeesta´: ”Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi”.

Tässä Lottaperinneliiton tilaisuudessa Naantalissa voimme lopuksi kysyä, miksi Fanny Luukkonen katsoi juuri ”Lottatyttö komennuksella” – romaanin muodostuneen pikkulottien ”omaksi kirjaksi”. Hän perusteli arviotaan viittaamalla kirjasta heijastuvaan isänmaanrakkauteen ja ”auttamisen pakkoon”. Ehkä siinä kuitenkin oli vielä muutakin, jonka voi nähdä vasta vuosien antamassa perspektiivissä. Ehkä voisi sanoa, että kirjan arvomaailma vastasi lottajärjestön ja Fanny Luukkosen arvojärjestystä. Kolme sotiemme ajan keskeistä puolustuksen kohdetta ja symbolia olivat koti, uskonto ja isänmaa. Ne asetettiin usein juuri tähän järjestykseen sanomalla taistelevamme ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta” . Lottajärjestössä uskonnon osuus näyttää nousseen kuitenkin juuri Fanny Luukkosen toimesta vielä keskeisemmäksi, mihin viittaa järjestön teksteissä havaisemani symbolien toinen järjestys: ”Uskonnon, kodin ja isänmaan puolesta”.

Lottaromaanin sivuilla toistuvat ajatukset rukouksen voimasta yhdistävänä siteenä. Kuoleman ja hävityksen keskellä ne tuovat lohtua ja voimaa aloittaa alusta. Välirauhan ankarien ehtojen aiheuttaman masennuksen keskellä lottaromaani virittää mieliin uuden toivon. Kirjan viimeisillä sivuilla päähenkilön sisaren hääjuhlassa sisarusten isän puhe tiivistää talvisodan jälkeisen ajan tunnelmat uudeksi toivoksi.

”Meillä olisi nyt syytä puhua vain murheesta, eikä mielemme voi virittyä remuavaan juhlintaan. Kuitenkin tämä vasta solmittu liitto todistaa, miten luja ja sitkeä on uskomme tulevaisuuteen. Kun kaksi ihmistä tällaisina murheen ja surun viikkoina päättää ryhtyä rakentamaan uutta kotia, niin heidän yhteisenä pohjanaan täytyy silloin olla järkkymätön usko Suomen tulevaisuuteen. Sitä uskoa pyytäisin teitä alati pitämään elävänä kodissanne. Suomi tarvitsee nyt kipeämmin kuin milloinkaan ennen onnellisia koteja, sillä onni on kuin auringonpaiste kevätviljoille. Sen säteet kasvattavat uutta satoa, nostattavat maasta nurmen, joka peittää hävityksen jäljet. Muistakaa, että kotinne on suomalainen koti ja että kaikki ne suuret ja jalot ominaisuudet, joiden tämän sodan aikana olette nähneet puhkevan esiin kansamme sydämestä, on kasvatettava ja vaalittava uudessa kodissanne. Olkaa onnellisia! Onni ja rakkaus avartavat sydämen, ne avaavat sen selkosen selälleen kaikille niille, jotka kaipaavat lohdutusta, auttavaa kättä ja osanottoa. Vain rakastava voi jakaa rakkautta ympäristölleen.”

Nämä sanat äitini kirjoitti tietämättä, että Suomi runsaan vuoden kuluttua oli jälleen joutuva suursodan kurimukseen. Mutta hän tiesi Talvisodan kokemuksen pohjalta, missä hengessä Suomi tulisi kestämään murskaavien tuhovoimien paineen. Tämän hengen vaalijoiksi hän halusi romaanillaan virittää Suomen nuorisoa.

Naantalissa 12.5.2007

Reijo E. Heinonen

Sukuseuran vuosikokous 21.4.2018

Sukuseuran vuosikokous pidetään lauantaina 21.4.2018 klo 14 Hgin seurakuntayhtymän talon Annankulmassa, Annankatu 14 D.

Kokouksessa käsiteellään vuosikokoukselle määrätyt asiat: vuoden 2017 toimintakertomus, tilinpäätös, vastuuvapauden myöntäminen, toimintasuunnitelma vuodelle 2018, jäsenmaksun suuruus, hallituksen jäsenten valitseminen ja muut mahdollisesti esille tulevat asiat.

Kokouksessa muutamat Meurman-sukuun liittyneet kertovat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan suvustamme. Lisäksi Antti Tulenheimo kertoo löytämästään Bror Axel Thulen kuvauksesta matkastaan Pariisin maailmannäyttelyyn.  Kokouksessa on myös kahvitarjoilu.

Tervetuloa keväiseen kokoukseen tapaamaan sukulaisia ja osallistumaan suuren suvun niin muistojen kuin tulevaisuuden haasteiden vaalimiseen!

Ilmoittautuminen kokoukseen sukuseuran puheenjohtaja Hannu Karvoselle, varapuheenjohtaja Johanna Haltia-Tapiolle tai sihteeri Samuli Hemmerille viimeistään 11.4. Toivomme jälleen runsasta osanottoa!

 

Vanhojen kirjeitten projekti – Antti Tulenheimo

Miten ja mistä nämä vanhat kirjeet löytyivät? Kun rupesin kaivamaan esiin ja käymään läpi vanhojen sukulaisten kirjeitä, en arvannut että ne veisivät mennessään ja että niiden parissa kuluisi yli kaksi vuotta. Yksi sattuma johti aina toiseen ja sillä tavalla tuli aina lisää tietoa. Sain niiden kautta elävän kuvan sukumme henkilöistä, jotka ennen olivat olleet vain nimiä menneisyydestä.Suuri osa kirjeistä on ollut naisten toisilleen kirjoittamia ja ne käsittelevät useimmiten aivan jokapäiväisiä asioita – siis mikrohistoriaa: ruoan hankintaa, käsitöitä, vaatteita ja niitä varten tarvittavien materiaalien hankintoja, lasten ja muidenkin sairauksia, ym. ym. Axelin ja Minnan välinen kirjeenvaihto koskee ymmärrettävästi valtaosaltaan urkuasioita.

Alfred ja Julia kommentoivat paljon 1900-luvun alun sortokauden poliittisia riitoja ja Minnalta löytyy 12.7.1918 päivätty sapenkatkuinen vuodatus Helmi-sisarelle siitä, miten huonosti vankien ruokinta on hoidettu vankileireillä. Siinä saavat ”sveesit” kuulla kunniansa. Mutta muuten kirjeissä sivutaan hyvin vähän politiikkaa.

Kaksi mapillista kirjeitä toimitin Kansallisarkistoon, jossa ne on liitetty Antti Tulenheimon arkiston jatkoksi. Siellä oli jo valmiiksi paljon vanhoja kirjeitä ja dokumentteja, mm. nettisivulle laitetut Carl Oton ja A. I. Arwidssonin kirjeet Agathonille samoinkuin Bror Axel Thulén Pariisin-matkan kirjeet. Osa päätyi Helsingin Yliopiston kirjaston laajaan Agathon Meurmanin kokoelmaan.

Katri ja Paavo Virkkusen kirjeenvaihtoa oli runsaasti. Paavo Virkkunen jr lupasi toimittaa ne Yliopiston kirjastoon Paavo seniorin arkistoon.

Eeva ja Lauri Apajalahti kirjoittivat toisilleen päivittäin syksystä 1918 seuraavan vuoden kesään jolloin heidät vihittiin. Sen jälkeenkin tiheä kirjeenvaihto jatkui. Nämä kirjeet olen antanut Samuli Apajalahden tyttärelle Tarja Valtoselle.

Eevan ja Minnan eli äidin ja tyttären kirjeenvaihtoa oli myös paljon aina Minnan kuolemaan saakka 1928. Nämä olen antanut Päivi Apajalahdelle.

Loput Apajalahtien kirjeistä, suurin osa 1910-luvulta, ennen kaikkea kirjeitä Laurille, olen antanut Jukka Apajalahdelle.

Projektissa oli monta vaihetta:

  1. Bertha Meurmanin kirjeet Sohlbergin kotimuseon kätköistä syksyllä 2013, Anders Thulén 200-vuotisjuhlien jälkeen
  2. Bror Axelin Pariisin-matkan kirjeet Kansallisarkistosta
  3. Pahvilaatikollinen Eva Tulenheimon papereita Maaritin vintiltä
  4. Heikki Apajalahden säilyttämät, Laurilla ja Eevalla olleet kirjeet
  5. Kirsti Mansalan säilyttämät Hildan ja hänen perheensä kirjeet
  6. Risto Pelkosen säilyttämät Alfredin ja Julian kirjeet ja vielä
  7. Kangasalla Petäjikössä säilyneet kirjeet Eila Asztalosin jäämistöstä

Sisareni Anja löysi Berthan kirjeet kotimuseon kaapista ja näytti niitä minulle. Ne olivat ensimmäisiä, jotka kirjoitin puhtaaksi. Niistä oli helppo saada selvää, Berthalla oli siisti ja selkeä käsiala. Yhtä siisti oli Bror Axelillakin. Minnan käsiala taas ei ollut niin selkeä, vaikka siitäkin sai kyllä selvää.

Oma haasteensa oli paneutua vanhanaikaiseen ruotsiin. Ilmeisesti oli melko tyypillistä että henkeen ja vereen suomalaisuuden aatetta ajaneet ihmiset kirjoittivat kuitenkin ruotsiksi. Vasta 1907-8 vaiheilla näyttää Minna siirtyneen kokonaan suomeen. Valtaosa Axelin kirjeistä on ruotsiksi, mutta lapsille hän kirjoitti enimmäkseen suomeksi. Mapitus ja kuluminen olivat tehneet joihinkin kirjeisiin reikiä mikä joskus hankaloitti tulkintaa.

Bertha osoittautui oopperan ystäväksi. Hän oli aivan innoissaan kun oli nähnyt Meyerbeerin Hugenotit kaksi kertaa: ensin kolme näytöstä tammikuussa 1877 valtiopäivien avaisten kunniaksi esitetyn Kiven Lean perään ja sitten kaikki 5 näytöstä myöhemmin keväällä. Muitakin oopperoita hän kommentoi kirjeissään.

Yliopiston kirjastosta löytyi Berthan kirjeitä Agathonille ja Alinelle ja nuo Kotimuseon kirjeet on nyt toimitettu samaan kokoelmaan. Lisäkirjeistä kävi ilmi, että Bertha oli mukana Suomalaisen Oopperan kuorossakin (ensin hänen piti saada mamma ja pappa vakuutettua että kuorolaiset olivat aivan kunniallisista perheistä, sen jälkeen hän sai luvan liittyä).

Sitten silmiini sattui Hufvudstadsbladetin artikkeli maailmannäyttelyistä 1800-luvulla. Siinä kerrottiin teoksesta, joka käsitteli Suomen osallistumisia niihin. Siitä löytyi paljon tietoja Pariisin vuoden 1878 näyttelystä, jossa Bror Axel kävi. Tästä sain kipinän ruveta paneutumaan tarkemmin Pariisin-matkan kirjeisiin. Niistähän olin jo kauan tiennyt kun veljeni Matti oli aikanaan kopioinut ja suomentanut osia, mutta nyt halusin käydä ne kaikki läpi.

8.5.1878 päivätyn pitkän Minnalle osoitetun kirjeen viimeinen säilynyt sivu päättyy näin:”Tämä on varmaan viimeinen kirjeeni sinulle Pariisista. Huomenna menen aamupäivällä Aspeliuksen luo ja illalla uuteen oopperataloon katsomaan sen kuu…” (ilmeisesti kuuluisan – mutta minkä?) (Aspelius eli Eliel Aspelin-Haapkylä auttoi häntä usein tulkkina Pariisissa)

Tuo kesken jäänyt lause alkoi vaivata. Pääsikö hän näkemään Meyerbeerin oopperan Robert Paholainen, josta hän oli 22.4. kirjoittanut äidilleen: ”Jos onnistumme saamaan liput theater francaise’iin niin menemme illalla katsomaan ”Ernanin”, jossa esiintyy eräs Sarah Bernhardt, tämän hetken paras näyttelijätär. Suuressa oopperassa menee Robert Diable ja sekin minun täytyy kerran nähdä.”

Sarah Bernhardin hän pääsi näkemään toukokuun alussa Victor Hugon näytelmässä Hernani. Siitä hän kirjoitti että näyttelijä oli kyllä upea, olisipa vain ymmärtänyt ranskaa…

Rupesin selvittämään, esitettiinkö Robert Paholaista kun Axel oli Pariisissa. Salapoliisityö netissä johti tulokseen: hän olisi todella voinut nähdä sen 22.4.

Sinä päivänä hän oli kuitenkin tuttujen mukana kasvitieteellisessä puutarhassa ja palasi asuntoonsa vasta myöhään illalla. Myös seurueen tulopäivänä 6.4. olisi ollut esitys. Seuraava esitys oli vasta kesäkuussa.

9.5. Pariisin ooppera esitti Hugenotit, mutta se ei ollut Axelin näkemä ooppera. Kirjeen tarkempi selaaminen näytti, että hänhän oli kirjoittanut jatkon 10.5. eli ”huomenna” oli siis 11.5. Silloin esitettiin Meyerbeerin viimeinen ooppera nimeltä Afrikatar. Koska tuo kirje oli viimeinen ja sen loppua ei löydy, ei ole tietoa, mitä hän piti esityksestä tai vain 3 vuotta aikaisemmin avatun uuden oopperatalon komeudesta.

Ainoa oopperakommentti on matkan alusta Tukholmasta, jossa osa seurueesta kävi katsomassa siellä juuri ensi-iltansa saaneen Carmenin. ”Se nyt ei ollut mitään, mutta puvut ja lavasteet olivat värikkäitä ja kauniita. Muutama hyvä laulaja oli mukana.” Ehkä tarina oli liian ronski. Carmenistahan tuli sitten maailman suosituin ooppera.

Yksi sattuma oli taas se, kun tulin lukeneeksi Merete Mazzarellan muistelmien kirjoittamiseen opastavan kirjan ”Att skriva sitt liv”. Siinä törmäsin herraan nimeltä Jac. Ahrenberg, jonka moniosaisia muistelmia Mazzarella kommentoi.
Viipurilaissyntyinen arkkitehti Ahrenberg oli monipuolisesti sivistynyt ja paljon matkustellut henkilö. Hän vastasi Suomen paviljongin pystyttämisestä Pariisissa 1878, ja hän johti seuruetta, jonka mukana Axel matkasi Pariisiin. Hän myös palkkasi Axelin työnjohtajaksi kun valmista ei muuten tuntunut tulevan.

Seuraava etappi oli Maaritin Tyttö ja nauhuri -kirjassa ollut maininta Eva-tädin muisteluista ja ryhdyin penäämään häneltä enemmän tietoa niistä. Maaritin vintiltä löytyi iso pahvilaatikollinen papereita, jotka olivat päätyneet hänelle kun Eva kuoli 1977.

Eva oli kirjoittanut muistelmia vuosien mittaan moneen otteeseen. Niissä oli pitkiä tarinoita lapsuudesta, vanhemmista, opiskeluajasta, tutustumisesta Marttiin, elämästä Kangasalla, Lotta-matkoista Saksaan ym. Aineistoa riittäisi kokonaiseen romaaniin.

Laatikosta löytyi myös Martin Saksasta lähettämät kirjeet kun hän opiskeli siellä urkujen rakennusta 1909-10, vuotta ennen Axelin kuolemaa. Myös Minnan ja Axelin kirjeenvaihtoa löytyi laatikosta. Ilmeisesti heidän lapsensa ovat aikanaan jakaneet kirjeitä keskenään aika summittaisesti, koska niitä nyt on löytynyt sieltä täältä.

Keväällä 2015 oli sukuseuran vuosikokouksessa mukana Heikki Apajalahti, jolta sain valtavan määrän aineistoa, onneksi, koska Heikistäkin sitten aika jätti 2016 lopulla. Joukossa oli kirjeitä mm. Minnan serkulta Ottilia Silfverstolpelta, Otto Daniel Meurmanin ja Mathilda von Troilin tyttäreltä, joka pelastui vauvana Vähä-Heikkilän tulipalosta 3.3.1853. Lähetin kopiot Ottilian tyttärentyttären pojalle Åke Liedbergille. Niissä oli hänellekin uutta tietoa.

Ensimmäisessä Ottilia pahoittelee, ettei pääse Katrin ja Paavon häihin 1904, toiseksi viimeisestä käy ilmi, että hän on ollut mukana Eevan ja Laurin häissä elokuussa 1919. Kirjeistä välittyy serkusten lämmin ystävyys. Toistenkin serkkujensa eli Agathonin sisarten lasten kanssa Minnalla on kirjeitten perusteella ollut läheiset välit. Näitten kirjeitten avulla tulivat Agathonin sisarten perheet konkreettisemmin tutuiksi: Fribergit, Strandbergit ja Riddelin/Ritarsalot.

Keväällä 2016 tuli eteen erikoinen sattuma. Monika Asztalos oli Anders Thulén 200-vuotisjuhlien yhteydessä kesällä 2013 saanut Petäjiköstä siellä säilyneen äitinsä Eilan kirjeenvaihtokokoelman ja rupesi 2016 käymään sitä läpi. Kun kirjeet olivat suomeksi, Monika pyysi minua selittämään monia kohtia, joista ei ollut saanut selvää.

Kirjeistä selvisi, että ennen sotaa Eila oli seurustellut erään ekonomi Toivo (Topi) Valanteen kanssa, joka kaatui Kannaksella helmikuussa 1940. Hänen isänsä oli lähettänyt Eilalle Topin armeijakaverilta saamansa pitkän selostuksen, missä tilanteessa Topi oli saanut surmansa. Eila ei koskaan palauttanut tätä kirjettä, vaikka isä pyysi sitä uudessa kirjeessä. Ne ja Topin lähettämät kirjeet olivat jääneet Kangasalle kun Eila 21.9.1944 pakeni Lacin kanssa Ruotsiin ja sieltä Unkariin ja lopulta kesällä 1946 Ruotsiin. Eila kuoli 2004 ja Monika sai kirjeet 9 vuotta myöhemmin. Nyt tämän Topin sisarusten lapset ovat saaneet kirjeet 76 vuotta Topin kuoleman jälkeen. Sitä ennen heillä ei ollut ollut Eilasta tai Topin kuolemasta mitään tietoa.

Kirsti Mansalaltakin sitten löytyi mapillinen kirjeitä, mm. runsaasti Hildan kirjeitä Minnalle ja Liuksialaan, vuodesta 1879 alkaen. Myös Hildan ja tyttärien välistä ja siskosten keskinäistä kirjeenvaihtoa oli paljon.

Muutaman Hildan kirjeen oli joku aikanaan kirjoittanut koneella puhtaaksi mutta alkuperäisiä ei löytynyt. Viimeiset olivat vuodelta 1927. Pari kirjettä oli Emil Wikströmiltä koskien Agathonin rintakuvaa, sen kopiointia ja hintaa. Ja juhlallinen päätös koskien Hildan ja tyttärien oikeutta eläkkeeseen Reinon kuoleman jälkeen. Eila Mansalan mukaan Aino Ignatius sai tätä eläkettä kuolemaansa asti 1991, siis yli 80 vuotta!

Einon kirjeitä Sirkalle sekä Talvi- että Jatkosodan ajalta oli runsaasti. Sirkka oli sotaa paossa Luopioisissa, mutta olisi halunnut Einon luo takaisin Helsinkiin. Eino piti sitä liian vaarallisena ja kehotti vain jatkuvasti kärsivällisyyteen ja pysymään siellä. Leena, Kirsti ja Simo olivat eri puolilla Suomea.

Risto Pelkoselta sain vielä laatikollisen kirjeitä, joista osa oli Alfredin ja Julian kirjeitä Turusta vuosilta 1901-1907. Alfredhan toimi silloin Hovioikeudessa ja joutui kokemaan virkamiesten erottamiset 1903-1905.

Tällainen oli tämä projekti, jonka seurauksena sukuseuran nettisivuilla on nyt runsaasti tietoa vanhoista sukulaisista.

Antti Tulenheimo

 voit lukea kirjeitä sivuston vanhoja kirjeitä -osiossa

Suomi 100 -tilaisuus 7.10.2017 – Vesa Vareksen esitelmä

Agathon Meurmanin sukuseura järjesti Suomi100 -tilaisuuden lauantaina 7.10.2017 Tieteiden talolla Helsingissä. Suvussamme on ollut useita henkilöitä, jotka ovat kansanedustajina tai muussa valtiollisessa roolissa vaikuttaneet Suomemme kehitykseen ja kasvuun.

Tilaisuudessa professori Vesa Vares Turun yliopistosta puhui aiheesta Meurman- suvun edustajia itsenäisen Suomen valtiollisessa historiassa. Vesa Vares on tutkinut Kokoomus-puolueen historiaa ja itsenäisyytemme alkuajan tapahtumia, joihin myös useat Meurman-suvun edustajat liittyvät.

 Katso Vesa Vareksen esityksen materiaali: Vesa Vareksen esitelmä 7.10.2017

Vuosikokous ja juhlalounas 22.4.2017

Agathon Meurmanin sukuseuran vuosikokous pidetään lauantaina 22.4.2017 klo 14 ravintola Sipulissa, Helsingin Katajanokalla, osoite Kanavaranta 7, 00160 Helsinki. Kokouksessa käsitellään yhdistyksen sääntöjen määräämät asiat. Esityslista jaetaan osanottajille tilaisuudessa.

Kokouksen jälkeen on juhlalounas sukuseuran entisen pitkäaikaisen puheenjohtajan Anja Tulenheimo-Takin ja sukuseuran entisen varapuheenjohtaja Leena Saxenin kunniaksi. Anja Tulenheimo-Takki on täyttänyt kuluvana vuonna 80 vuotta ja Leena Saxen täyttää toukokuussa 90 vuotta.

Lounas on omakustanteinen kolmen ruokalajin lounas. Tarkemmat ohjeet ilmoittautumisesta on lähetetty vuosikokouskutsun yhteydessä. Ilmoittautumiset tulisi tehdä viimeistään ke 12.4.2017, jotta ravintola saa hyvissä ajoin tiedon vuosikokoukseen ja/tai lounaalle osallistujien lukumäärästä.

Toivomme runsasta osallistumista. Anjan ja Leenan panos sukuseuran toimintaan on ollut merkittävä, ja haluamme sen tähden yhteisellä keväisellä lounaalla kiittää heitä heidän panoksestaan.