Historiaa ja muistoja

Esitelmä

Isoisäni Otto, Karkun tohtori

Otto H. Meurmanin esitelmä isoisästään Otto Meurmanista, Karkun tohtorista.

Lue teksti ↓

Otto H. Meurman piti oheisen esitelmän sukuseuran vuosikokouksessa Suomalaisella Klubilla 22.4.1996.

Otto H. Meurman:

Isoisäni Otto, Karkun tohtori.

(Kerrottu Agathon Meurman -­‐sukuseuran vuosikokouksessa Helsingissä Suomalaisella Klubilla 22.4.1996.)

Sukukirjassamme sekä Otto-­‐Iivarin Mörrin muistelmissa on seikkaperäisesti kuvattu isovanhempieni elämäntarina. Joudun kuitenkin osittain toistamaan niissä esitettyjä tietoja, vaikka pyrinkin kertomaan isoisästäni lähinnä saamieni tietojen ja omien kokemusteni valossa.

Otto syntyi Liuksialassa 2.3.1859 Agathonin ja Alinen neljäntenä lapsena ja pojista vanhimpana. Nimensä hän sai isoisänsä mukaan, ollen siten suvun seitsemäs Otto. Ensimmäinen oli Carl Oton isoisän Anders Johanin nuorempi veli Otto Reinhold (1725-­‐ 1726). Toinen oli Anders Johanin samanniminen poika Otto Reinhold (1750-­‐1814), everstiluutnantti ja mm. Ahvenanmaan maaherra lyhyen ajan sodan 1809 aikana. Carl Otto (1788-­‐1845) oli kolmas ja Otto Reinholdin poika Fredrik Otto (1796-­‐1849) neljäs. Fredrik Otto oli Venäjälle muuttaneen sukuhaaran kanta-­‐isä. Agathonin vanhempi veli Otto Adolf Daniel (1817-­‐1850) oli viides ja Fredrik Oton poika Otto Emil Frithiof (1828-­‐ 1883) kuudes Otto. Otto on siten yleinen etunimi suvussa yli 200 vuoden aikana.

Luiksialan ”pojat”: Jalmari, Werner, Ivar, Alfred ja Otto

Otto sai alkuopetuksen kotonaan ja siirtyi sitten kouluun Tampereelle ja sieltä Helsingin Normaalikoulun suomenkieliselle osastolle, josta tuli ylioppilaaksi 1877. Syyt lääkärinuran valintaan ovat jääneet hämärän peittoon. Suvussa ei aikaisemmin lääkäreitä ollut. Otto-­‐Iivarilla ja hänen veljellään Heikillä ei ollut tietoa näistä uran valinnan syistä. Eliel Jonathan Warén, joka meni naimisiin Oton vaimon Ainan sisaren Elinan kanssa, oli 5 vuoden ikäerosta huolimatta pikemminkin opiskelutoveri kuin esikuva. He tuskin tunsivat toisiaan ennen opiskeluaikaa, Molemmat valmistuivat maistereiksi ja lääketieteen lisensiaateiksi samoina vuosina. Robert Elias Elmgren, Oton sisaren Ineksen aviopuoliso oli taas huomattavasti nuorempi. Otto oli jo valmis lääkäri, kun Elmgren tuli ylioppilaaksi.

Lääketieteen huomattava ja nopea kehitys juuri tuohon aikaan houkutteli varmaankin nuoria ylioppilaita puoleensa. Otolla oli varmaankin myös synnynnäinen synnynnäinen taipumus ja halu sairaiden ihmisten auttamiseen. Hän oli kätevä käsistään ja myös maanviljelyksestä kiinnostunut. Lääkärinammatin harjoittaminen maaseudulla antaisi mahdollisuuden myös näiden harrastusten toteuttamiseen.

Lääketieteen opiskelu aloitettiin siihen aikaan (kuten vielä paljon myöhemminkin) matemaattis-­‐luonnontieteellisessä tiedekunnassa suorittamalla fil. kand. tutkinto pääaineina fysiikka, kemia, eläintiede ja kasvitiede. Filosofian kandidaatiksi Otto valmistui 1880 ja vihittiin filosofian maisteriksi juhlallisessa promootiossa 1882 seppeleen sitojattarenaan kihlattunsa Aina Ignatius, senaattori K.E.F. Ignatiuksen ja vaimonsa Amandan o.s. Bergman, vanhin tytär. Lääketieteen kandidaatiksi hän valmistui 1882 ja lääketieteen lisensiaatiksi 1886. Samana vuonna hän avioitui Ainan kanssa.

Otto toimi Ilmajoen kunnanlääkärinä 1886-­‐1893. Siellä syntyivät perheen kolme vanhinta poikaa: Yrjö 1888, Otto-­‐ Iivari 1890 ja Olavi 1893. Otto perusti Ilmajoelle 12-­‐paikkaisen yksityis-­‐ sairaalan jossa harjoitti myös kirurgista toimintaa, Vapaa-­‐ajan harrastuksena olivat mm. puutyöt. Pojilleen hän valmisti leikkikaluja, esim. hevosia rattaineen, ja apelleen K. E.F. Ignatiukselle hän 1890 valmisti koristeellisen pöydän. Pöytä on nykyisin Olavin pojalla Laurilla. Samalta vuodelta on peräisin puinen rasia kooltaan 10x15x4cm. Sen hienot koristeleikkaukset osoittavat hämmästyttävää taitoa ja tarkkuutta.

Ilmajoen kautta seurasi Laatokan Karjalan kausi 1893-­‐1904. 1893 Otto nimitettiin Salmin piirin piirilääkäriksi ja perhe asui ensin Impilahdella ja sitten vuodesta 1895 Pitkärannassa, missä Otto virkansa ohella hoiti tehtaanlääkärin virkaa. Pitkärannassa syntyi neljäs poika, Kaarlo, joka jo 1903 kuoli umpilisäkkeen tulehdukseen.

Pitkärannassa isoäiti osallistui monin eri tavoin kansanvalistustyöhön, josta sukukirjassa on tarkempi selvitys. Isoisällä oli hoidossaan suurehko kanala. Tähän yhteyteen sopinee tarina omalta vastaanotoltani. Joskus 1960-­‐luvulla tuli vastaanotolleni vanhahko mies, joka kerrottuaan olevansa kotoisin Pitkärannasta, kysyi olenko sukua siellä vaikuttaneelle

tohtori Otto Meurmanille? Sanoin olevani pojanpoika. Hän kertoi olleensa lapsena monta kertaa Otto Meurmanin potilaana ja saaneensa aina avun vaivoihinsa. Lopuksi hän kertoi, että tohtoria kutsuttiin siellä Kana-­‐Otoksi. Ei kanalan takia, vaan siksi että hän jo kananmunaa tarkastelemalla pystyi sanomaan tulisiko siitä kukko vai kana. Kukapa tietää osuiko arvaus oikeaan yli 50% tarkkuudella?

1904 Otto nimitettiin Tyrvään piirin piirilääkäriksi. Vammala ei miellyttänyt Ainaa ja Ottoa asuinpaikkana ja niinpä erikoisluvalla asetuttiin asumaan Karkun puolelle. Aluksi perhe, johon 1906 syntyi Heikki-­‐poika, asui vuokratiloissa. l907 ostettiin 3 hehtaarin suuruinen, rautaveden rantaan ulottuva maa-­‐alue ja siihen liittyvä 1/2 hehtaarin kesämaja palsta. Isoäiti antoi tilalle nimen Sorja. Syksyllä 1907 valmistui päärakennus suuruudeltaan 12x29m. Keittiöpuolen lisäksi siinä oli 7 huonetta, joista rakennuksen toisessa päädyssä 2 oli varattu vastaanottotiloiksi. Ullakolla oli tavallisten pyykinkuivaus-­‐ ja varastotilojen lisäksi kaksi vierashuonetta, sininen ja punainen kamari. Suuressa ulkorakennuksessa oli talli kolmelle hevoselle, navetta kahdelle lehmälle, sekä tilat sialle ja lampaille. Sinne mahtui vielä vaunuliiteri, aittaosa kahdessa kerroksessa, puuvaja, heinälato ym.

Sorjan päärakennus ja sali

Sorja oli varsinaisesti puutarhatila omenapuineen ja marjapensaineen. Kasvimaan lisäksi oli erillinen ansarirakennus, jossa kasvatettiin kurkkuja, tomaatteja ja melonejakin. Maanviljelystä varten oli sivutila, jossa viljeltiin perunaa sekä heinää ja kauraa eläimille. Vuosina 1909-­‐1917 Otolla oli Sorjalla myös kalkkunatarha. Vaikean rehutilanteen takia siitä oli luovuttava maailmansodan aikana.

Palveluskuntaan kuului keittiöapulaisen lisäksi renki Ville. Otto oli siinä määrin kiinnostunut maatöistä, että potilaiden tulon aiheuttama keskeytys suorastaan harmitti häntä. Tilan saattaminen puutarhakuntoon oli työn ja tuskan takana. Kivien vääntäminen ja poistaminen oli oma lukunsa. Ne vedettiin hevosella n. 300 metrin matka rantaan, jonne valmistui pitkä kivisilta. Kesälomien aikana perheen pojat olivat auttamassa tätä työtä. Rantaan, maapenkereelle valmistui pieni sauna. Sitä käytettiin etupäässä peseytymiseen ja pyykinpesuun. Kaislikkoisen, pienen lahdenpoukaman toisella puolella, missä ranta oli hiekkaisempaa, sijaitsi uimahuone Sen yhdessä nurkassa oli pieni hylly ja sillä vihko, johon jokainen uimassa kävijä merkitsi nimensä, päivämäärän ja kelloajan. Myös veden lämpötila oli usein merkitty. Nämä uimaprotokollat vuosilta 1911-­‐1928 ovat kaikki säilyneet. Sorjan myynnin yhteydessä Heikki pelasti ne ja antoi ne minulle joskus 1980-­‐luvulla. Tällä hetkellä ne ovat taas Karkussa, Mörriniemellä, Kallen pojan Antin hallussa.

Ensimmäisen vihon kannen sisäsivulla on teksti latinaksi, suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Lainaan tähän suomen-­‐ ja saksankieliset versiot. “Huomatkaa Kuolevaiset: Älä siis kuin aasi, nauta, kulje ohitse, ei se auta, vaan kirjoittaos nimesi tähän protokollaan, ken mokomakin lienet Sorjan uimahuoneelle uiskennellessas.” Saksankielinen muoto kuului: “Unter allen Badehäusern, an dem Rautavesistrand, ist als bestes und bequemtes Dr. Meurmans uns bekant. Badegäste sind willkommen, ob sie groß sind oder klein, jeder wird hier angenommen schreibt er seinen Namen ein”. Tekijää ei ole mainittu, mutta epäilen Otto-­‐Iivaria.

Ainan ja Oton siirtyminen “ihmisten ilmoille” kaukaa Karjalasta ja Sorjan valmistuminen aiheutti ensimmäisinä vuosina melkoisen sukulaisvirtauksen Karkkuun. Vuosien 1911-­‐ 1914 uimaprotokollissa löytyvät useita kertoja esim. nimet: Klaara ja Aune Liuksiala, Hilda ja Cely Ignatius, Liisi Meurman, Eeve Tulenheimo, Olli Tulenheimo, Arvid Meurman, Tauno Liuksiala, Werner ja Alfred Liuksiala, Lilli, Antti ja Eino Tulenheimo ym. Merkille pantavaa on, että naiset ja miehet uivat aina eri aikoina. 20-­‐luvulla poikkeuksen teki sisareni Essi, joka joskus pääsi “meidän miesten” mukaan. Uimakausi alkoi yleensä toukokuun loppupuolella ja jatkui vielä koko syyskuun. Ahkerimmat uimahuoneen käyttäjät olivat isoisä Otto, Heikki ja Olavi.

Omaan elämääni Sorja kuului unohtumattomana osana vuosina 1921-­‐1939. Äitimme kanssa vietimme siellä melkein kaikki 20-­‐luvun kesät asuen kesämajalla, jonne isänikin sitten tuli loma-­‐ajakseen. Myös monet joulut vietimme isovanhempiemme luona. Kesäisin Otto-­‐Iivarin perhe vieraili myös usein Karkussa. Olavin poikien kanssa tapasimme myös jonkun kerran 20-­‐luvun lopulla. Isoisän kuoleman jälkeen ja isoäidin muutettua Helsinkiin, asuimme kesäisin päärakennuksessa.

Oton sylissä Kalle ja Otto H Ainan sylissä Otto H

Isoisän muistan herttaisena ja ystävällisenä, pujopartaisena “vanhana setänä”, jonka sylissä oli turvallista istua. Hän esiintyi aina mustissa vaatteissa, joiden alla oli kovakauluksinen (irto-­‐sellainen) valkoinen paita. Ulkotöissä ollessa takki heitettiin syrjään. Kengät olivat mustat ja ulottuivat nilkan yli. Vapaa-­‐ajan asuja ei tuohon aikaan tunnettu. Ne ajat, mitkä vastaanotolta tai sairaskäynneiltä jäivät vapaaksi, hän vietti ulkotöissä. Hän niitti heinät viikatteella ja kantoi ne sitten suurella kopalla selässään latoon. Hän väänsi kangella kiviä, hoiteli kanoja ja lampaita. Puuhaa riitti iltamyöhään. Vähintään kerran päivässä kuului hänen kutsunsa uimaan. Hanhenmarssia kuljettiin sitten rantaan ja uimahuoneelle, isoisä ensimmäisenä, sitten isäni, jos oli lomalla, ja viimeisinä Heikki ja minä. Vieläkin lämmittää mieltä kun uimaprotokollissa näen 1924 lähtien joidenkin päivien kohdalla vain nimet Otto ja Otto H. Valitettavasti en voi muistaa, mitä kahdenkeskiset keskustelumme koskivat. Sen sijaan voin vieläkin nähdä silmieni edessä sen tyypillisen irvistyksen, mikä hänen kasvoillaan oli irtonapeilla kaulusta kiinnitettäessä.

Isoäiti piti meistä lapsista myös kovasti, mutta toisella tavalla. Jo sangen varhain hän teroitti mieleemme työnteon tärkeyden. Rikkaruohojen noukkiminen kukkapenkeistä ei kuitenkaan onnistunut. Poistimme enemmän kukkia. Hiekkakäytäviltä rikkaruohot sen sijaan lähtivät helpommin ilman vahinkoja. Usein kävi niin, että jonkin aikaa työtä tehtyämme, isoisä ilmestyi nurkan takaa ja “ajoi” meidät pois leikkimään. Ja olihan meillä lapsilla siellä monenlaista hauskaa puuhaa ja katseltavaakin. Erikoisesti on jäänyt mieleen kasteluveden haku puutarhaan. Kasvihuoneen vieressä oli suuri, monen sadan litran vesitynnyri rattaille kiinnitettynä. Hevonen, Huippu nimeltään, veti sen rantaan, jossa se peruutettiin veteen upoksiin. “Peruutusvaihde” ei taida olla hevosen parhaita. Hevonen korskui ja taisi siinä ajajaltakin kuulua joitakin ärräpäitä. Kevyttä ei ollut varmaankaan täyden tynnyrin vetäminen melkoista ylämäkeä takaisin puutarhaan.

Kallen kanssa oli mielipuuhaamme seistä vastaanottohuoneen ikkunan alla ja kuulostella, mitä siellä oikein tapahtui. En muista, että olisimme joutuneet kiinni tästä salakuuntelusta, mutta kerran meidät kutsuttiin katsomaan haavan ompelua. Joku mies oli lyönyt kirveellä jalkaansa ammottavan haavan. Katsottuamme hetken kalpeina toimitusta poistuimme näyttämöltä. Kerran taas isoisä otti meidät mukaansa lähtiessään sairaskäynnille vuokra-­‐autolla jonnekin Kutalan seudulle. Matkaa kertyi noin toistakymmentä kilometriä. Iloisina hyppäsimme avoautoon. Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo ennen Palvialan kylää toinen meistä tuli pahoinvoivaksi ja hetken kuluttua toinen. Tätä jatkui vuorotellen aina muutaman kilometrin välein. Vaikka kotimatka sujuikin paremmin, ilmoitti isoisä, että toista kertaa hän ei ota meitä autoajelulle mukaansa. Vaikka ensikokemuksemme lääkärin ammatista olivatkin melko ankeat, valitsimme aikanaan kuitenkin saman ammatin.

Isoisä joutui usein tekemään sairaskäyntejä kauas naapuripitäjien puolelle. Tavallisesti hän teki nämä matkat omalla hevosellaan niin kesällä kuin talvellakin. Tullessaan kerran kotiin tällaiselta matkalta, hän kertoi olleensa myös naapuritalossa kastetilaisuudessa. Isoäidin kysyessä mikä lapsen nimeksi tuli, vastasi isoisä: en minä sitä enää muista, joku tavallinen naisen nimi se oli. Myöhemmin selvisi, että tyttövauva oli saanut nimen Aina.

Sorja oli keskuspaikka, jonne Ainan ja Oton pojat perheineen kesäisin kokoontuivat, harvoin kuitenkaan kaikki samanaikaisesti. 14.9.1926 Aina ja Otto viettivät 40-­‐vuotis hääpäiväänsä. Silloin kaikki perheet olivat läsnä. Tilaisuudesta on jäänyt muistoksi

valokuva. Siitä puuttuu vain Heikki, joka silloin oli asevelvollisuutta suorittamassa. Myöhempää yhteistä kuvaa on tuskin olemassa.

Ainan ja Oton hääpäivä 14.9.1926 Sorjalla. Edessä: Lauri, Otto-­‐Erik, Otto H, Kalle, Eva. Takana: Essi (Yrjön olkapäällä), Yrjö, Enni, Olavi, Otto, Toini, Aina, Otto-­‐Iivari, Edit

Helmikuussa 1929 sairaskäyntimatkalla Otto vilustui pahan kerran ja sairastui keuhkokuumeeseen. Hänen elämän liekkinsä sammui helmikuun 20. päivänä. Siunaustilaisuus pidettiin Karkun kirkossa. Hänen viimeinen leposijansa on perhehaudassa Kangasalan kirkkomaalla.

Otto oli, kuten jo aikaisemmin on mainittu, suvun ensimmäinen lääkäri. Tänä päivänä lääkärin ammatti Agathon Meurmanin sukukunnassa ei ole enää mikään harvinaisuus. Oton sukuhaarassa lääkäreitä on ollut tai on 10. Yhdestoista opiskelee parhaillaan lääkäriksi. Lopetan kertomukseni tätä esittävään kaaviokuvaan.

Yhteydet ja luettavaa