Minua on pyydetty tässä tilaisuudessa puhumaan siitä muistosta, joka meidät on tänään tänne koonnut. En luonnollisestikaan ole voinut enkä tahtonut kieltäytyä tästä tehtävästä. Olenhan A.M:n lapsenlapsista se, jolla on ollut onni kauimmin ja läheisimmin saada olla hänen lähellään ja nauttia hänen huolenpidostaan. Olenhan lukemattomia kertoja syrjästä kuullut hänen selittävän ajatuksiaan kaikista niistä monilukuisista kysymyksistä, joiden kanssa hän vielä elämänsä iltapuhteella joutui tekemisiin, kuunnellut niitä päivällispöydässä, jossa hänen tapansa oli kertoa ja eritellä kulloinkin polttavina olleita päiväntapahtumia, kuunnellut kun hän selvitteli mielipiteitään varsinkin vävyilleen milloin Liuksialassa kävellen ikkunan luota uunin luo ja takaisin, milloin kammarissaan Annankadulla tai Kontiossa; olenhan voinut seurata hänen tärkeimpiäkin neuvotteluja kaikkien sen aikaisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten toimihenkilöiden kanssa, sen vuoksi – senhän voi nyt jo tunnustaa – että ovi siihen huoneeseen, jossa asuin, ei ollut kyllin paksu estämään puhetta kuulumasta, jollei itse puhunut.
Ja yleensä minä en silloin puhunut on selvää, yhtä vähän kuin yleensäkään erityisesti yleisistä aineista isoisän kanssa, – jo ikäni vuoksi ja myös välttyäkseni sellaisista arvosteluista, kuin jonka esim. kerran muuan kansanedustaja sai, selvitellessään torpparikysymystä. Kun tämä oli pitkälti puhunut torppariasiasta, lausui ukko että kaikki ne on ymmärtävinään torppariasiaa, kun tuokin. Minä siis vain kuuntelin – opinko jotain, siitä olen kuitenkin jäävi antamaan itselleni arvolausetta. En kuitenkaan halua tässä esittää mitään muistelmia, koetan vain lyhyesti luonnehtia sitä merkitystä, joka isoisällä mielestäni nimenomaan on juuri meille, hänen jälkeläisilleen toiseen, kolmanteen ja varmastikin moneen polveen meidän jälkeemme.
Jos olisimme kokoontuneet tähän yhdessäoloon taikka juhlaan sen vuoksi, että sen kautta tahtoisimme tuoda esille tai painostaa sukulaisuuttamme mieheen, jonka työ on nostanut hänet kansansa kunnioituksen ja kiitollisuuden jalustalle, tuoden tuota sukulaisuuttamme esiin vain lainataksemme siitä kunniaa myös itsellemme, niin olisimmepa tosiaan suuren miehen pieniä jälkeläisiä. Tuskinpa sen huonommin voisimme viettää sen miehen muistoa, joka ei etsinyt ulkonaista kunniaa, jota päinvastoin vaivasivat häneen kohdistetut ylistykset. Kerran kun hänelle jonakin merkkipäivänä saapui lukuisasti ylistystä uhkuvia kirjeitä, hän heitti niistä suuren osan lukematta paperikoriin, sanoen pilkallisesti että kai niissäkin puhutaan “kansallisuuden esitaistelijasta”. Ja samaa todistaa hänen määräyksensä, ettei hänen arkulleen saisi laskea seppeleitä ja että hänen hautakivessään ei saisi olla muuta kuin kuusen oksa .- Määräys, jota tosin muodollisesti noudatettiin, mutta joka ei voinut estää kansalaisten kunnioitusta ja kiitollisuutta kenties vielä juhlallisemmassa ja suurenmoisemmassa muodossa kuin jos tuota määräystä ei olisi ollut olemassa.
Ja sittenkin luulen totuuden olevan sen, että jos isoisä ei olisi ollut se suuri mies, joka hän oli, me tuskin nyt hänen 100-vuotissyntymäpäivänään olisimme täällä koossa. Luonnollisesti tähän yhdessäoloomme vaikuttaa hänen voimakas henkilöllisyytensä niin sanoakseni patriarkaaliselta kannalta. Luonnollisesti rakkaus, kiintymys ja kunnioitus häneen, joka elämänsä loppuun saakka jaksoi pitää ympärillään yhä laajenevan lastensa ja lastenlastensa piirin, jo on riittävänä syynä selittämään yhdessäolomme tänä päivänä.
Kuva vanhasta miehestä, joka myötätunnolla seurasi jälkeläistensä toimia, ei äitelän lellittelevästi, vaan miehekkäästi ja ulkonaisesti melkeinpä karusti, huolenpito lukumäärältään yhä kasvavista jälkeläisistään, joiden nimiäkin kävi vaikeaksi muistaa, muistamatta esim. kuinka mones kukin oli nimien alkukirjaimien muodostamasta aamenesta. Kuva tästä miehestä on saattanut varmaan nekin heistä, jotka itse eivät kuvan esinettä muista tai edes nähneet, vaan jotka tuntevat sen vanhempien kertomusten kautta, ottamaan osaa tähän juhlaan, niinkuin otetaan osaa rakkaan omaisen muistojuhlaan. Ja sittenkin juhlaan sen vuoksi, että juhlamme esine oli suuri mies, suurimpien viime vuosisadan Suomen miesten rinnalla mainittu.
Nyt voi tuntua siitä kuin olisin joutunut ristiriitaan aikaisemmin sanomani kanssa. Mutta niin ei ole asianlaita: silla tietoisuus tuosta suuruudesta ei saa olla meille ulkonaisen ylvästelyn ja kerskumisen aiheena vaan sen pitää olla kannustimena sisäiseen velvoitukseen meissä jokaisessa. Tietoisuus siitä, että esi-isämme läheisessä menneisyydessä on saattanut tehdä jotakin tavallista merkityksellisempää, jotakin tavallisesta poikkeavaa kansansa hyväksi, sen pitää antaa meille halua ja voimaa omalta osaltamme tekemään samoin. Yksilö ei ole sukupolvien vaihtelussa mikään irrallaan oleva, vaan ainoastaan osa ketjussa, joka on sisimmältä olemukseltaan samaa, mutta jota yksilö voi kehittää paremmaksi tai päästää huonontumaan. Yksilö on kuin osa virran vettä, joka on sama, vaikka sen kulku valista voi olla voimakkaan kosken, joka panee myllynrattaat pyörimään, välistä hiljalleen soluvaa alavien maiden halki. Mutta kun tiedämme, että meissä on samaa ainesta kuin miehessä, joka on pystynyt saamaan jotakin aikaan, niin tiedämme, että mekin voimme sen tehdä, jos leiviskäämme oikein käytämme. Siinä ei auta vaipua toimettomaan ihailuun ajatellen, ettemme kuitenkaan pääse ihaillun veroiseksi. Siinä ei auta paistatella päivää suuren nimen varjossa, vaan siinä on pyrittävä saamaan uusi nimi samasta suvusta edellisen veroiseksi, siinä ei auta katsoa taaksepäin, vaan rohkeasti eteenpäin. Sillä silloin tietää, että edellä on kulkenut läheinen mies, joka on jättänyt jälkiä jälkeensä ja tehnyt eteenpäinmenon helpommaksi, että saman heimon mies on kyntänyt vaon, jonka suunta on määrätty ja jota siis vain on samaan suuntaan jatkettava. Ja mitäpä sitten siitä, vaikkei päivätyö jokaisen kohdalla tulisikaan yhtä runsaaksi, sen suvun osalta on kuitenkin sitä työtä jatkettu – me saman perheen miehet ja naiset – hän ja me yhdessä olemme samaa työtä kuitenkin yhdessä tehneet, se puun runko, joka hänessä kasvoi korkealle, ei meidän vuoksemme kasvussaan lakkaa. Tällaisena velvoittavana, vaativana, käskevänä esiintyköön meille sukumme miehen suuri työ, niin että kun meidät kerran kootaan isiemme luo, ja hän, jonka muistoa vietämme, luo tuikean katseensa silmälasiensa yli, me sen katseen pystyssä päin kestämme ja hänen veroisenaan, voimilta, tahdossa ja pyrkimyksessä joskus ehkä heikompina, liitymme hänen seuraansa.
Nyt voimme kysyä: mikä on sen vaon suunta, jota meidän, jos näin tahdomme menetellä, on seurattava. Se työ, joka on tullut taikka tulee meidän kohdallemme, ei luonnollisestikaan ole samaa kuin se mitä hän teki. “Jokainen aika käsittää selvemmin jonkun puolen totuudesta ja oikeasta; se on sen ajan jalous ja suuruus” – on muistojuhlamme esine kerran lausunut. Jos jäljittelisimme tai koettaisimme jäljitellä sitä, mitä hän on ajatellut ja tehnyt, niin olisimme esteenä sen ajan jaloudelle ja suuruudelle, jossa itse elämme emmekä olisi mukana toteuttamassa sitä rohkaisevaa käsitystä, joka samassa lausunnossa ilmenee: “että meidän täytyy uskoa, että ihmiskunta yhä nousee toisesta kirkkaudesta toiseen ja että siis jokainen aikakausi on edeltäjäänsä etevämpi.” Meidän ei siis tule pitää esikuvana mitä A.M. kussakin yksityiskohdassa on valtiopäivämiehenä, sanomalehtimiehenä, valtiomiehenä jne. ajatellut ja toiminut. Mutta sen sijaan meidän tulee kaikesta tästä toiminnasta saada ikäänkuin läpileikkaus, synteesi, joka on tehtävä sellaisella näkökulmalla, että se aikojen vaihteluista huolimatta on pätevä ja meille esikuvaksi kelpaava.
Ja millainen sitten olisi tämä yleiskuva isoisän toiminnasta? Muuan mies oli kerran ostanut pääsylipun teatteriin. Mutta tullessaan sinne hän havaitsi, että hänen paikallaan istui toinen, joka ei ollut lippua lunastanut, mutta joka röyhkeästi kieltäytyi paikkaa luovuttamasta. Luultavasti olemme kaikki yksimielisiä siitä, että se, joka auttoi lipun lunastanutta saamaan paikkansa, toimi oikein ja kiitosta ansaitsevalla tavalla.
Suomen suomalainen kansa oli tuollaisen lipun ostaneen asemassa. Ja muistojuhlamme esineen työ tarkoitti sitä, että tämä kansa pääsisi siihen paikkaan, johon se oli lunastanut lippunsa pitkän kärsimyksensä, pitkien ponnistustensa hinnalla. Suomen kansankin piti saada paikka auringossa, senkin tuli päästä kehittämään henkensä lahjoja, senkin tuli saada omalta osaltaan viedä ihmiskuntaa eteenpäin. Kuinka ajat vaihtuvatkin, mitä tehtäviä se meille kullekin asettaa, millä elämänalalla toimimmekin, selvää on, että me kaikki voimme tehdä tuota samaa työtä Suomen kansan kohottamiseksi ja eteenpäin viemiseksi. Sitä työtä me voimme jatkaa ja sitä jatkamaan velvoittaa se muisto, jota tänään vietämme.
Mutta ei ainoastaan työ itsessään, vaan myös se tapa, jolla sitä on tehtävä, on aikojen ja sukupolvien vaihteluista huolimatta, oleva sama. Rohkeasti ja pelkäämättä, mutta rehellisesti ja puhtain asein. Ilman vilppiä ja vääristelyä, välittämättä markkinamelusta ympärillä tietäen, että on koetettava olla johtaja eikä johdettava. Johtaja sitä päämäärää kohden, joka pitää oikeana oman vakaumuksen mukaan, jonka työllä ja ponnistuksilla on itselleen saavuttanut. Ei oman kunnian vuoksi, vaan toisten hyväksi ja niin että pitkä ja raskas menestyksellinen ja kunniakas elämäntyö saattaa mahtua tuohon yhteen lauseeseen: Jumalalle olkoon kunnia korkeudessa.
Mutta antakaamme isoisän itsensä antaa neuvonsa nuorisolle nousevalle:
Aikamme nuorisolle en voi antaa muuta neuvoa kuin sen, mikä on annettava kaikkien aikojen nuorisolle: valmista itsesi uutteralla työllä, henkisellä tai ruumiillisella, kelvolliseksi kansalaiseksi palvelemaan omaa kansaasi ja, jos voimia riittää, sen kautta koko ihmiskuntaa.
Opi tottelemaan, että kerran osaisit käskeä.
Kunnioita auktoriteettia, kunnes omalla, tosin raskaalla, työllä olet saavuttanut lujan oman vakaumuksen voidaksesi vuorostasi tulla auktoriteetiksi. “Kunnioita isääsi ja äitiäsi, se on ensimmäinen käsky, jolla lupaus on”.
Opi itse, ennenkuin pyydät opettajana esiintyä.
Ala anna ulkonaisten olojen pakon riistaa sinulta toivon ja toiminnan halua. Hengessäsi olet pysyvä vapaana, “eivät mitkään olot ole niin vaikeat, ettei isänmaatansa rakastava mies löydä sijaa hyödylliselle toiminnalle”.
Kaikki toimintasi tarkoittakoon muiden, yhteisen onnen luomista. Mikäli toimintasi kohdistuu omaan itseesi, olkoon se vain sitä varten, että se tekee sinut kelvollisemmaksi edelliseen tehtävääsi. Hylkää ennen kaikkea tuo surkea itsekkäisyyden oppi: “Odi profanum vulgus et arceo”. (Halveksin alhaista kansaa ja sulkeudun itseeni.)
Pidä kaikesta elämän kurjuudesta huolimatta kiinni ihanteesta. Korkein ihanne on Jumala. Käy seurakunnan kanssa Jumalan huoneessa. Ellet luulekaan siinä löytäväsi henkistä virkistystä, vaikuttaa se sinussa suorastaan ruumiillisesti rauhoittavasti. Hengellinen virkistys on tuleva, ja sinä pysyt vanhuuteesi saakka raittiina, virkeänä.
Joka pelkää Jumalaa, hän ei pelkää ihmistä.
Me tiedämme, että nuo neuvot eivät olleet vain sanoja, vaan että niiden takana oli miehen elämänmittainen työ. Ja jos sitä työtä pidämme silmäimme edessä, niin on isoisän siunaus lepäävä yllämme niinkuin me tällä hetkellä kiitollisina ja kunnioittavina siunaamme hänen muistoaan.