Alfred Agathon Liuksiala
s. 22. 1.1861 Kangasalla,
k. 19.12.1944 Helsingissä.
Puoliso 8.8.1891
Julia Rongain
s. 10.3.1864 litissä,
k. 7.2.1934 Helsingissä.
ALFRED LIUKSIALA (vuoteen 1906 Meurman) sai isältään alkeisopetuksen Liuksialassa ja tuli sen jälkeen oppilaaksi Helsinkiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, mistä hän vuonna l881 tuli ylioppilaaksi ja liittyi Hämäläiseen osakuntaan. Vuonna l886 hän suoritti yleisen oikeustutkinnon ja toimittuaan sen jälkeen auskultanttina Viipurin Hovioikeudessa, hän sai varatuomarin arvon vuonna l889. Sen jälkeen hän siirtyi Turun Hovioikeuteen, missä ensin toimi kielenkääntäjänä ja sitten kanslistina, reistraattorina ja vuodesta 1898 ylimääräisenä viskaalina sekä jo seuraavana vuonna notaarina. Näihin aikoihin hän samalla oli vuosina 1893-1900 Turussa köyhäin asianajajana.
Routavuosina Alfred Liuksiala jäi hovioikeuteen, sai asessorin nimityksen vuonna l903 ja tuli hovioikeudenneuvokseksi l904. Siitä hän joutui eroamaan poikkeuslain nojalla vuonna l907 ja asetettiin lakkautuspalkalle. Kuitenkin jo samana vuonna hänet uudelleen nimitettiin sinne asessoriksi ja vuonna l909 hovioikeudenneuvokseksi. Turusta hänet vuotta myöhemmin kutsuttiin senaattoriksi ja jäseneksi Suomen Senaatin Oikeusosastoon. Sieltä han sai vuonna 1917 pyytämänsä eron. Oltuaan sen jälkeen metsähallituksen notaarina, nimitettiin hänet vuonna l920 vanhemmaksi sotaylituomariksi, mistä virasta hän sitten erosi täysin palvelleena vuonna l931. Vielä senkin jälkeen hän kymmenkunta vuotta hoiti Helsingin kaupungin lakimiehen apulaisen virkaa ja toimi isännöitsijänä Asunto Oy Tunturikatu 17:ssa Helsingissä.
Alfred Liuksialan elämänura oli varsin yhtenäistä tuomioistuinpalvelua. Politiikkaan hän ei tiettävästi osallistunut. Hän oli tarkka juristi, joka kaikessa pyrki noudattamaan asiallisuutta ja oikeudenmukaisuutta oman näkemyksensä mukaisesti kansansa ja isänmaan etu johtotähtenään. Yksityiselämässään hän oli vaatimaton, ystävällinen ja hiljainen. Niinpä hän kärsi siitä, että hänen piti sotaylituomarina kulkea kenraalimajurin univormussa, mikä mm. johti siihenkin, että poliisi pysäytti liikenteen antaakseen hänelle turvallisen pääsyn kadun yli. Kuitenkin hän poikkesi muista veljeksistään siinä, että hän pyrki aina esiintymään hyvin huolitellussa asussa.
JULIA RONGAININ vanhemmat olivat proviisori Johan Fredrik Rongain ja Edla Lovisa Nylenius.
Käytyään Suomalaisen Tyttökoulun Helsingissä Julia Rongain toimi kirjanpitäjänä Wickströmin kirjakaupassa, kunnes solmi avioliiton vuonna 1891 Alfred Liuksialan kanssa. Nuori perhe asui sitten pitkät ajat Turussa, mutta vietti kesiään alkuvuosina Kangasalla Liuksialassa sekä sittemmin Turun rannikkoseudulla ja myöhemmin jälleen Kangasalla, viimeksi Pikku-Liuksialassa.
Turussa Julia Liuksiala otti innokkaasti osaa Suomalaisen puolueen toimintaan. Helsinkiin muutettuaan hän niinikään oli mukana puolue-elämässä ja kuului mm. puolueen naisvaliokuntaan. Siellä hän toimi sihteerinä. Tätä sihteerin tointa hän hoiti herpaantumattomalla innolla ja uskollisuudella sekä huolehti siitä, että yhteys naisvaliokunnan ja naisjärjestöjen kesken pysyi läheisenä ja vuorovaikutus vilkkaana. Hän oli myös mukana perustamassa puolueen naislehteä, Suomen Naista, ja kuului sen ensimmäiseen johtokuntaan pitkät ajat. Koko hänen toiminnalleen antoi leimansa uskollisuus ja tunnollisuus, jollaista harvoin nähdään.
Julia Liuksiala oli miehelleen suurena tukena vaikeina aikoina, ja hänen sekä lastensa välillä vallitsi lämmin ja ymmärryksellinen suhde. Hän kuului Kokoomuksen Naisten Helsingin järjestöön sekä osallistui Sotilaskotiyhdistyksen kirjaston töihin.
Harrastuksistaan huolimatta oli Julia Liuksiala kuitenkin ennen muuta kodin ihminen. Hän kuvasi tyttärelleen vuonna 1925 kirjoittamassaan kirjeessä suhdettaan kotiin seuraavasti: ”Muistan hyvin, kun me toisena jouluna naimisissa ollessamme saimme isän vanhemmilta kattolampun vierashuoneeseemme, silloin mekin vain istuimme, ihailimme ja olimme onnelliset. Ja niin kävi joka kerta, kun saimme jonkun uuden kalun kotiimme…..Uskotko Aune – en tiedä oletko sen huomannut – että niin olen kiintynyt kotiimme, että monta kertaa voin istua pitkän aikaa ja nauttia sen katselemisesta enkä enää viihdykään paljon muualla kuin kotona.”
Kirjeessä kuvattu kiintymys kotiin ilmeni erityisesti hänen suhteessaan perhepiiriinsä, mieheensä ja lapsiin. Erittäin selvästi tämä kävi ilmi silloin, kun vastoinkäymiset kohtasivat perhettä. Puoliso, joka koki silloisista poliittisista oloista johtuen useita kertoja vastoinkäymisiä virkaurallaan, suhtautui pessimistisen luonteensa vuoksi noihin tapahtumiin hyvin masentuneesti. Tuntuu siltä, että juuri vaimon tuki auttoi miestään näiden vaikeuksien yli. Julia Liuksialalla oli heistä kahdesta realistisempi ote elämään. Lasten sairastumiset asettivat hänet myös koville. Kun poikansa Tauno sairastui jäykkäkouristukseen, hän hoiti tämän vaikean sairauden yksin kotonaan.
Julia Liuksialan henkilökuvan olennaisia piirteitä oli hänen oikeudenmukaisuutensa ja ehkä ankaruutensa. Nuorena hän oli ollut hyvin iloinen ja välitön.
Viimeisen leposijansa saivat Alfred ja Julia Liuksiala Helsingin Vanhan hautausmaan uudemmalla osalla Lapinlahdessa, minne heidän tuhkansa on kätketty.