Isoisäni Bror Axel Thulén matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn keväällä 1878 on veljeni Matti jo aikaisemmin kertonut Kangasalan Joulussa. Matkalta lähetetyissä kirjeissä äidille, Richard-veljelle ja Minna-morsiamelle on kuitenkin niin valtavasti aineistoa, että niistä riittäisi pohjaa useampaankin juttuun. Itse kiinnostuin yhdessä kirjeessä olleesta maininnasta, että hän halusi Pariisissa ollessaan nähdä Giacomo Meyerbeerin kuuluisan oopperan Robert Paholainen. Oopperanharrastajana halusin tietää, onnistuiko hän toiveessaan.
Ennen näihin matkakirjeisiin tutustumista olin kirjoittanut puhtaaksi Sohlbergin kotimuseon kätköistä löytyneitä Minnan isosiskon Bertha Meurmanin kirjeitä. Berthasta olin aikaisemmin tiennyt vain, että hän oli hukkunut Roineen jäihin 20.11.1881. Kirjeistä löytyi eloisa ja sanavalmis ihminen, joka oli kiinnostunut musiikista ja jolla oli omat mielipiteensä mm. aiheesta naisen matkustaminen ilman miespuolista seuralaista. (Viipuriin asti olisi ollut seuraa mutta sieltä Räisälään olisi pitänyt matkustaa yksin. Sitä eivät Agathon ja Aline Meurman pitäneet sopivana, joten matkasta sukulaisen häihin oli luovuttava ja siitä hän purki sydäntään ystävättärelleen Ainalle kesällä 1878).
14.2.1877 Bertha kirjoitti pitkän kirjeen valtiopäivien avajaistanssiaisista nykyisessä Presidentinlinnassa ja sitten muista Helsingin tapahtumista Minnalle, mm:
”Teatterissa olen ollut kaksi kertaa. Kerran Pappa kutsui pojat ja minut valtiopäivien avajaisten juhlaesitykseen. Ensin esitettiin Kiven Lea, jonka te tunnettekin, mutta siitä en todellakaan pidä. Sen jälkeen 3 näytöstä Hugenoteista, joka on erinomaisen hieno, mutta kun sitä ei esitetty kokonaan, ei siitä saanut oikeaa kuvaa. Muutamat valtiopäivämiehet olivat päättäneet saada Bergbomin esiin ja kun he olivat huutaneet äänensä lähes käheiksi tuli Navrátil vetäen hänet melkein pakolla esiin.”
Juhlaesitys oli 27. tammikuuta. Suomalaisen Teatterin piti näyttää kykynsä sekä puheteatterin että oopperan saralla ja siksi esitettiin ensin Lea ja sen jälkeen Hugenoteista 2., 3. ja 4. näytös. Morgonbladetin arvostelijasta Lean esitys oli tyylikäs valinta ja se piti puoliaan Meyerbeerin oopperan rinnalla.
”Toisen kerran olin oopperassa Leonardin ja Steniusten kanssa, silloin saimme nähdä Hugenotit kokonaisena. Mitään suurenmoisempaa tai liikuttavampaa voi tuskin kuulla. Ensimmäisessä näytöksessä soi mm. Jumala ompi linnamme. Ensin matala basso laulaa ensimmäisen säkeen orkesterin säestäessä pehmeästi, sitten erinomaisen kaunis naiskuoro laulaa toisen säkeen, kuulosti kuin se kuuluisi kaukaa metsästä. Kaikki on niin kaunista, että luulisi olevansa taivaassa, niin innostavaa se oli.
Ooppera kuvaa katolilaisten ja protestanttien taistelua. Neljännessä näytöksessä yksi Emmy Achtén ja Navrátilin kohtaus on niin koskettava että väristykset käyvät selkäpiissä ja lopulta viimeisessä näytöksessä on kohtaus Pärttylinyön tapahtumista, joka on kauhea. On yö; taistellaan kiivaasti, kaduilla makaa kuolleita ja lisää kaatuu kuin kärpäsiä, laukaus seuraa toistaan ja viimein tulee mies, joka raahaa sisään valkopukuista naista hiuksista vetäen. Tämä kaikki on niin ihanan kaunista ettei siitä koskaan saa tarpeekseen.
Saa nähdä miten oopperan tulee käymään. Bergbom-paralla on kova pähkinä. Liikeasiat sujuvat todella huonosti ja elleivät molemmat ryhmät suostu ojentamaan kättä toisilleen ja ryhdy yhdessä esiintymään uudessa teatterissa niin että toinen (ooppera) on suomenkielinen ja toinen (puheteatteri) ruotsinkielinen niin joudumme kyllä tuhoon.”
Kirjeitten joukosta löytyi myös Hugenottien esittäjäluettelo 9.4.1877, Bertha on siis nähnyt sen useampaan kertaan. Helmikuussa hän oli nähnyt Emmy Achtén, 9.4. oli Emmyn kilpailija Ida Basilier tenori Navrátilin rinnalla.
Hugenottien ohella Bertha oli ihastunut Halévyn oopperaan Juutalaisnainen. Seuraavana keväänä, 23.4.1878, hän kirjoittaa:
”Senjälkeen kun Mamma lähti emme olekaan olleet muualla kuin eilen illalla katsomassa Juutalaisnaista. Pappa ei viitsinyt tulla katsomaan tätä uusintaa, niin että menimme kahdestaan Hilda ja minä, istuimme permantolooshissa lähinnä ovea. Hauskaa, että Elin Åkeson ja Hougbergit sattuivat istumaan samassa looshissa. Tuskin tarvitsee sanoa, että Juutalaisnainen on yksi kauneimmista oopperoista, minkä olen nähnyt. Richardilta olet varmaan kuullut siitä paljon.”
Berthan kirjeitten jälkeen kiinnostuin Bror Axelin kirjeistä. Kansallisarkistosta löytyi 11 matkakirjettä. 19.4. 1878 hän kirjoitti: ”Jos onnistumme saamaan liput theater francaiseen niin menemme illalla katsomaan ”Ernania”, jossa esiintyy eräs Sarah Bernhardt, tämän hetken ensimmäinen näyttelijätär. Suuressa oopperassa esitetään Robert Paholainen ja sinnekin minun täytyy yrittää päästä kerran.”
Meyerbeerin Robert Paholainen oli yksi ensimmäisiä ns. grand opéroita. Niissä oli valtavia joukkokohtauksia, erikoisefektejä ja baletti. Erityisesti kohtaus, jossa kuolleet nunnat heräävät haudoistaan, oli aikanaan sensaatiomainen. 1831 ollut ensiesitys vei hänet oopperataivaan huipulle, ja siellä hän pysyi koko 1800-luvun. Esitysten määrässä hänen teoksensa olivat paljon edellä Verdiä tai Wagneria. Vasta kun vuosisadan loppuun mennessä kiinnostus Wagneriin oli noussut tarpeeksi, alkoi Meyerbeerin asema horjua. 1910-luvun jälkeen hänen oopperoitaan ei maailmalla paljon enää esitetty kunnes nyt taas kiinnostus on alkanut herätä.
Robert Paholainen oli Suomalaisen Oopperan ohjelmistossa toukokuussa 1877. Pariisissa sitä oli vuoteen 1878 mennessä esitetty yli 620 kertaa. Meillä sitä oli esitetty 1840-1843 kun saksalainen oopperaseurue vieraili Pietarista
8-vuotias Anders Ramsay kuuli hautausmaakohtauksesta palvelijattarilta. Hän kertoo siitä kirjassaan Muistoja lapsen ja harmaahapsen:
”Tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, käveli eräänä iltana alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotain kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert-raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä hän ei tiennyt mihin lähtisi päästääkseen eroon noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakotettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua.”
Vielä taustaa Pariisin maailmannäyttelyyn tai ylipäätään maailmannäyttelyihin ja Suomen osallistumisiin niihin. Vuoden 1900 näyttelyhän on tunnettu siitä kansallistunteen palosta, jonka vallassa mm. Aino Ackté ja Albert Edelfelt vaikuttivat Suomen osaston aikaansaamiseen ja tietysti myös Saarinen-Gesellius-Lindgrenin suunnittelemasta paviljongista ja Gallén-Kallelan siihen maalaamista kattofreskoista.
Pariisin 1878 maailmannäyttelystä löytyy aivan valtavasti materiaalia netistä. Lisäksi löysin Kerstin Smedsin väitöskirjan ”Helsingfors-Paris – Finland på världsutställningarna 1851-1900”. Seuraavat tiedot ovat suureksi osaksi siitä.
Vuoden 1900 näyttely oli jo 11. maailmannäyttely. Vuodesta 1851 lähtien eri puolilla Eurooppaa järjestettiin lukemattomia teollisuusnäyttelyitä lähes joka vuosi. 1800-luku oli teollistumisen ja keksintöjen vuosisata ja suuret näyttelyt olivat tapa saada Euroopan ja Amerikan tekniset, taloudelliset ja taideteolliset innovaatiot yleiseen tietoisuuteen.
Näyttelyissä luotiin kauppasuhteita, saatiin ideoita ja kopioitiin keksintöjä. Taloudellis-teknisen tietämyksen levittämisessä suurten teollisuusnäyttelyiden merkitys oli keskeinen. Niissä oli myös laajoja kansatieteellisiä osastoja ja sellaisella Suomikin halusi lisätä maamme tunnettuutta taideteollisten esineitten ja teollisuuden saavutusten ohella.
Suomi otti osaa lähes kaikkiin 1800-luvun lopun näyttelyihin. Vaikkei Suomesta 1870-luvun loppuun asti osallistunut kuin kourallinen näytteillepanijoita, näyttelyihin lähetettiin Senaatin kustannuksella aina joukko käsityöläisiä, taiteilijoita ja insinöörejä hakemaan oppia. Näyttelyistä saatiin ideoita mm. myös vakuutuslaitosten, patenttioikeuksien, työläisten asuinolojen ym. kehittämiseen.
1878 näyttelyyn osallistui noin 120 näytteillepanijaa Suomesta, kolme kertaa enemmän kuin viisi vuotta aikaisemmin Wienissä. Mm. Tervakoski Oy lähetti sinne näytteitä tuotteistaan. Tänne Bror Axel siis halusi lähteä ja haki Senaatin 700 markan matka-apurahaa, joka oli tarjolla 10:lle käsityöläiselle.
Bror Axel oli koulun jälkeen isänsä apuna urkuja rakentamassa ja pystyttämässä. Isän kuoleman jälkeen 1872 hän jatkoi tätä toimintaa. Hän oli kauan toivonut pääsevänsä ulkomaille tutustumaan urkujenrakennukseen Euroopassa. Raha oli kuitenkin aina tiukoilla, joten matka oli jäänyt toiveeksi. Esimerkiksi kun hänen serkkunsa 1874 kutsui suomalaisia sukulaisia käymään Ruotsissa kesällä ja hehkutti, että uuden rautatien ansiosta heiltä Salan asemalle oli vain viisi kilometriä, matka sai jäädä. Tuskin hänellä oli ollut rahaa tai tilaisuutta käydä oopperassakaan tuohon mennessä.
Senaatin apuraha tyssäsi siihen, ettei käsityöläisammattien listassa mainittu urkujenrakentajaa. Koko hakuprosessi jätti hänelle pahan maun suuhun. Hakijoita oli kuitenkin ollut 71, joten hän ei ollut ainoa, joka jäi ilman.
1875 BA oli mennyt kihloihin Agathon Meurmanin tyttären Minnan kanssa. Kun stipendi oli evätty, tuleva appi antoi hänelle 800 mk matkaa varten ja niin hän voi liittyä seurueeseen, joka lähti maaliskuun 30. Hangosta Express II -laivalla Tukholmaan ja sieltä edelleen junalla Pariisiin arkkitehti Jac. (Jacob) Ahrenbergin johdolla. Matka kesti viikon. Pariisiin saavuttiin lauantaina 6. huhtikuuta klo 10 aamulla.
Matkalta BA kirjoitti pitkiä kirjeitä äidilleen Fredrikalle ja veljelleen Richardille sekä Minnalle. Kirjeet ovat ruotsiksi, mutta muutamiin sisältyy suomenkielisiä lausahduksia. Ne ovat erittäin eloisia ja sisältävät pitkiä kuvauksia Pariisin nähtävyyksistä ja elämästä suurkaupungissa, mutta myös junamatkalta ja pysähdyspaikoista on tarkkoja kuvauksia.
Jac. Ahrenberg suunnitteli uransa aikana runsaasti rakennuksia eri puolille Suomea. 1879 hän osallistui Helsingin venäläisen varuskuntateatterin, nykyisen Aleksanterin teatterin, sisätilojen suunnitteluun.
1878 näyttelyyn hänet oli nimitetty valvomaan Suomen etnografisen osaston rakentamista. Niiden kymmenen käsityöläisen, jotka olivat saaneet stipendin, piti pystyttää osasto. Ahrenbergin apuna oli myös tuolloin Pariisissa asunut taiteilija von Wright.
Näyttelyn komissaariksi oli nimitetty insinööri Robert Runeberg. Ennenkuin BA löysi oman asuntonsa, hän pyysi lähettämään kirjeet Runebergin osoitteeseen 52, Bd Faubourg-St Honoré – osoite on täsmälleen Elysée-palatsia vastapäätä.
Näyttelykomitean puheenjohtajana toimi eläkkeelle siirtynyt kenraalimajuri Jakob Julius Lindfors, Suomen Taideteollisuusyhdistyksen puheenjohtaja.
Kolmikko Ahrenberg-Runeberg-Lindfors luotsasi 1880-luvulla suomalaisia näyttelyprojekteja ohi mahdollisten konfliktien venäläisten viranomaisten kanssa.
Ahrenberg oli jo 31-vuotiaana laajalti sivistynyt henkilö, joka kuljetti seuruetta matkan aikana pysähdyttäessä nähtävyydeltä toiselle. Pariisissa jokainen sai sitten selviytyä omin päin. Ensimmäisessä kirjeessään Minnalle BA kirjoittaa: ”No mutta häntä en ole vielä esitellyt. Hän on noin 35-40 vuotias – itse asiassa hän oli BA:n ikätoveri, syntynyt huhtikuussa 1847, kun BA syntyi elokuussa – yhtä pitkä kuin minä, ehkä vähän hintelämpi, vaalea, päälaelta paljas, nopealiikkeinen, paljon matkustanut ja hyvin huomaavainen. Minun lisäkseni seurueessa on yksi mies ja yksi nainen jotka eivät kuulu stipendiaatteihin.”
Nuo 10 stipendiaattia olivat:
- kultasepänkisälli F.W.Herlin, Helsinki
- puusepänkisälli I.W.Liljelund, Helsinki
- sorvari A.A.Filén, Turku
- ornamenttikuvanveistäjä K.Strömsholm, Luoto (Larsmo)
- maalari N.G.Gummerus, Helsinki
- satulantekijämestari K.L.Rosengren, Tampere
- kirjansitojaesimies L.A.Laurent, Helsinki
- korintekijämestari L.G.Zettergren, Turku
- kotelontekijä C.F.Svahn, Kuopio
- peltiseppä G.E.Boström, Tammisaari
Rautatie Hyvinkäältä Hankoon oli valmistunut 1873. Se rakennettiin yksityisin varoin. Hankkeen etuna nähtiin Hangon edullinen sijainti talvisatamana, joka mahdollisti ulkomaankaupan talvellakin. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi, ja rata päätyi valtion omistukseen parin vuoden kuluttua. Pietarilaiset sijoittajat menettivät rahansa.
Bror Axelia tuli saattamaan Hyvinkäälle paitsi hänen veljensä Richard, myös Minnan veli Otto. Matka oli selvästi suuri tapahtuma läheisille. Tammisaaren asemalla häntä olivat vastassa sisar Mimmi kahden tyttärensä kanssa ja äidin sisar Marie. Heidän luonaan hän oli seuraavaan päivään ja jatkoi sitten junalla Hangon ulkosatamaan, josta hän toteaa: “Ehkä tuosta ajan mittaan voi tulla jotain, mutta kyllä se minusta oli käsittämättömän autio.”
Tukholmaan saavuttiin 31. maaliskuuta klo 13. Yö oli ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Meri oli myrskyinen, kukaan ei voinut nukkua, kaikki olivat merisairaita, mutta aamulla päästiin saariston suojaan. Kun oli asetuttu hotelliin ja syöty, lähdettiin tutustumaan kaupunkiin. Klo 7 Bror Axel lähti kolmen muun kanssa Kuninkaalliseen Oopperaan, jossa esitettiin Carmen-niminen teos.
“Teos ei nyt ollut mitään, mutta lavasteet ja puvut olivat kauniita ja rikkaita; kolme nais- ja kaksi miessolistia lauloi erinomaisesti, ei kuitenkaan paremmin kuin meidän Basilier ja Holm – jos hän ei vain laulaisi partaansa. Täällä kuuli joka sanan”.
Tyly tuomio siis Bizet’n Carmenille, joka oli juuri ensiesitetty Tukholmassa, vain kolme vuotta Pariisin ensi-illan jälkeen. Siitähän tuli sitten yksi maailman suosituimmista oopperoista, Tukholmassakin kaikkein eniten esitetty ooppera. BA oli siis aivan ajan hermolla, harmi vain, ettei kappale miellyttänyt. Ehkä hän piti tarinaa moraalittomana.
”Seuraavana päivänä kävimme mm. kansallismuseossa ja näimme koko joukon erinomaisen kauniita esineitä, veistoksia, maalauksia ym. ym. -Arkkitehti oli päättänyt, että jatkamme matkaa iltapäivällä ja vaikka miten yritin ylipuhua häntä, ei auttanut, vaan matkustimme klo 6.45 pikajunalla Malmöhön. Meillä 12:lla suomalaisella oli oma vaununosasto.”
Kööpenhaminassa vierailtiin Thorvaldsenin museossa ja Christiansborgin ja Rosenborgin linnoissa sekä Fruekirkessa. BA kuvailee yksityiskohtaisesti ja pitkään kaikkea näkemäänsä ja ihastelee sitä valtavaa määrää taidetta, joka näihin on koottu. “Täällä on kyllä opettavaista kierrellä, mutta vaikutteet ovat niin moninaisia, että on mahdotonta antaa kirjeessä kokonaiskuvaa. Harmi, etten nyt pysty antamaan sinulle parempaa kuvausta tästä kaikesta”. Hän osti kuitenkin 24 valokuvaa näistä hienouksista. Kuvat maksoivat 70 penniä/kpl, ”mutta kun en ole matkan aikana osallistunut – enkä aio osallistua – matkatovereiden totinjuonteihin, niin ajattelin, että voin satsata näihin.”
Kaupungilla seurue tapasi suomalaisen lehtori Backmanssonin ja BA toteaa ilahtuneena lehtorin sanoneen edellisen illan oopperasta, että ”kyllä meidän Basilier verrattomasti paremmin laulaa”. Tämä on yksi suomenkielisistä lausahduksista ruotsinkielisen tekstin lomassa.
Kööpenhaminasta matka jatkui Hampurin kautta Kölniin, jossa oli parin tunnin odotus. BA ehti käydä katsastamassa Kölnin tuomiokirkon, jonka jättimäiset piirteet kuvastuivat tähtikirkasta yötaivasta vasten. Matkakertomus on todella runollinen. Leivoset ja pääskyset liitävät illan hämärtyessä ja kun yö laskeutuu Westfalenin syvän tummansinisen taivaan ylle, rautatehtaitten ja sulattamojen tulenlieskojen kajo näkyy kauas.
Pariisiin saavuttua siirryttiin ensimmäisen hotelliyön jälkeen Ahrenbergin järjestämään asuntoon, mutta huoneet olivat niin likaisia ja epäviihtyisiä, että BA lähti heti maanantaina etsimään toista asuntoa. Siisti ja mukava löytyi läheltä näyttelyä ja Seineä. Se oli kyllä paljon kalliimpi, mutta tamperelainen Rosengren tuli toveriksi jakamaan kustannuksen, joten sen verran enemmän kannatti maksaa viihtyisyydestä ja puhtaudesta. Hintaan kuului lakanoiden ja siivouksen lisäksi myös kenkien puhdistus.
10. huhtikuuta saapuivat ensimmäiset näyttelykollit ja käsityöläiset kävivät heti purkamaan niitä. BA lupasi tulla mukaan auttamaan ja siitä hyvästä hän sai vapaalipun näyttelyalueelle. Siellä hän tapasi tohtori Eliel Aspelinin, joka lupasi selvittää hänelle urkujenrakentajien osoitteita Pariisissa ja tulla mukaan tulkiksi.
Bror Axelin käsitys ranskalaisista ja heidän suhtautumisestaan muukalaisiin oli aluksi varsin positiivinen. Hänen mukaansa he pyrkivät kaikin tavoin ymmärtämään ulkomaalaista mikä näkyi hänestä siinä, että se vähä minkä hän oli ehtinyt oppia tulevalta apeltaan ennen matkaa auttoi paitsi häntä pärjäämään, myös toimimaan tarvittaessa stipendiaattien tulkkina.
Toisaalta hän valittaa liian aikaista tuloa kaupunkiin: ”Vaikka oli mukava tulla suomalaisten mukana tänne on harmi, että tulin niin aikaisin, kun tarkoituksena oli tulla tutustumaan näyttelyyn. Toistaiseksi täällä ei näy muuta kuin vitriinejä, puolivalmiita seiniä ja kattoja, pakkauslaatikoita ja työntekijöitä. Kaikki on aivan sekaisin.”
Kaikista matkaseuralaisistaan Bror Axel ei erityisemmin pitänyt. Rosengren Tampereelta oli poikkeus. Eräässä kirjeessä hän kirjoittaa matkalaisista:
”Olen melkein iloinen etten saanut stipendiä, sillä suomalaisia stipendiaatteja käytetään ihan kuin hampuuseja, vaikka toden sanoakseni en kyllä tiedä, miten muutenkaan heitä voisi käyttää. He ovat varsinaisia raunioita, johtokunnan hellästi hoivaamia, mutta häpeäksi Suomen kansalle, jota he edustavat.”
”Stipendiaatit olivat taitamattomia, laiskoja ja yhtä huolimattomia kuin ne ranskalaiset jotka olivat töissä meidän osastollamme. Valmista ei meinannut tulla niin että alkoi tulla kiire, näyttelyn oli määrä aueta 1. toukokuuta. Niinpä insinööri Runeberg pyysi minua ryhtymään työnjohtajaksi 12 frangista per päivä. Hyväksyin sen, sain piirustukset ja pidin miehet ahkerassa työssä. Nyt ei tullut enää virheitä eikä kulutettu aikaa fundeeraamiseen, sillä minulla oli valta määrätä. Suomen osasto saatiin valmiiksi muutama päivä ennen näyttelyn avaamista.”
Rouva Aspelin oli mukana Pariisissa ja oli ilahtunut saadessaan tutustua Minnan sulhaseen. Kyseli kauanko herrskapet oli ollut kihloissa ja sen kuultuaan sanoi: “kas vain Minnaa, joka oli niin viaton ja hiljainen Vaasassa”. Agathon ja Aline olivat lähettäneet Minnan vuodeksi Vaasaan halutessaan testata, onko kihlapari aivan tosissaan. Siellä hän oli tutustunut rouva Aspeliniin.
Huhtikuun 20. BA oli sopinut Aspelinin kanssa, että käydään tutustumassa valtaviin urkuihin, jotka olivat valmiina Cavaillé-Coll’in urkutehtaalla. Ne oli tilattu Trocadéron palatsiin vastapäätä näyttelyaluetta, mutta palatsi ei ollut valmis, joten urut olivat odottamassa tehtaalla.
“Matkalla Aspelin halusi poiketa
Edelfeltin luona ja halusin tietysti mielelläni tutustua häneen. Hän on nuori, komea, kohtelias mies. Hänen ateljeessaan oli joukko luonnoksia ja pari puolivalmista muotokuvaa, toinen niistä rouva Aspelin, sinun soma Idasi.
Urkutehtaalla kävi niinkuin arvasin. Olin pyytänyt Runebergin suositusta että näkisimme suuret näyttelyyn tilatut urut. (Täällä ei voi kuvitellakaan että pääsisi mihinkään ilman jonkun virallisen henkilön recommendation’ia). No niin – kortin avulla pääsimme sisälle liikkeeseen ja saimme nähdä urut, mutta vain lyhyesti. Tuntuu että ranskalaiset ovat yhtä jästipäisiä ja epäileviä kuin kohteliaita, mikä ei ole kovin kaunis piirre. Vanha mies, jonka käyntikortissa luki nimen alla “Chevalier de la Legion d´Honneur”, oli kuitenkin niin ystävällinen, että antoi vieraitten kokeilla pienempiä urkuja. Ne muutamat äänet, jotka soitin, soivat oikein kauniisti. “Vanha mies” oli nimeltään Aristide Cavaillé-Coll, Ranskan tunnetyuin urkujen rakentaja.
23. huhtikuuta BA oli kutsuttu Cavaillé-Collin luo hienoon konserttiin, jossa hän sai kuulla Trocaderon urkuja. Soittaja oli Charles Widor, lahjakas nuori urkuri, joka jo tuolloin oli St Sulpice -kirkon urkuri – toimi, jota hän hoiti yli 60 vuotta. BA kirjoitti äidilleen: “Onhan meillä kotonakin konsertteja, mutta niin loistavasti kuin Monsieur Widor soitti urkuja ei kyllä kukaan soita Suomessa. Saatte lukea illasta Morgonbladetissa, kirjeenvaihtaja oli siellä rouvansa kanssa ja sanoi: ”kylläkait minun tästä lehteen täytyy kirjoittaa”. ”Sanokaa nyt mitä piditte uruista”? hän kysyi. ”Kirjoittakaa mahdollisimman paljon hyvää, sillä ääni on mahtava, mutta niinpä myös soittaja on ihailtavan hyvä”, vastasin. Silti siellä oli eräs herra, joka nukkui koko ajan.”
Mitä pidemmälle huhtikuu eteni, sitä enemmän BA valittaa, ettei ole saanut tietoja kotoa. 25.4. Rosengrenkin oli saanut kirjeen mutta hänelle ei ole tullut mitään. Vasta toukokuun alussa tuli kerralla monta kirjettä ja kävi ilmi, ettei ensimmäisenä lähetetty ylipäänsä tullut perille. Useammasta käynnistä ja valituksesta huolimatta sitä ei postista löytynyt.
Toukokuun 1. pidettiin näyttelyn juhlalliset avajaiset ja niistä BA:lla on taas seikkaperäinen ja pitkä kuvaus. Hän onnistui löytämään paikan Trocadero-palatsin pääsisäänkäyntiä vastapäätä rakenteilla olevan talon telineiltä ja näki sieltä väsähtäneen näköisen Walesin prinssin, Persian shaahin ja viimein presidentti MacMahonin. Väenpaljous oli valtava. Välillä taivas aukesi ja vettä tuli kuin saavista. Välillä aurinko paistoi ja oli paahtava helle.
”Kun MacMahon on lopettanut puheensa, kajahtavat kanuunanlaukaukset, suihkulähteet puhkeavat täyteen vauhtiin ja ilotulitus alkaa. Kotiväki voi luulla että Tampereen markkinoilla näkee paljon väkeä, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna.”
Toukokuun 5:enteen päivään asti Bror Axel kolusi näyttelyaluetta väsymykseen asti. Kaiken kaikkiaan hän arvioi kävelleensä Pariisissa joka päivä vähintään 10 kilometriä, useimmiten kymmeniäkin. Hevosvetoisia raitiovaunuja hän käytti harvoin. Kerran hän otti laivakyydin pitkin Seineä Notre Damen taakse.
”Näytteillä on niin paljon kaikkea, että 4-5 tunnin kiertelyn jälkeen on mahdotonta enää muistaa, minkä äsken vielä luuli hyvin pysyvän mielessä.” Ja viidessä päivässä Bror Axel ei ole vielä ehtinyt nähdä puoltakaan näyttelystä. ”On niin paljon kaikkea sellaista, mitä voisi Suomessakin valmistaa, jos vain olisi pääomia”, hän valittaa.
Omalta alaltaan BA mainitsee vielä itävaltalaisten urkujen pystytyksen: ”Fasadi on kyllä korea, mutta sisältö on aivan kelvottomasti tehty. Jos haluaisi etsiä paikan, jossa voisi opiskella huonosti tehtyä työtä niin täällä se onnistuisi. Hyvä tietää, mitä ”hieno ulkomainen työ” pitää sisällään – harmi vain, etteivät minun asiakkaani tiedä sitä.” Näkemistään uruista hän kirjoitti Richardille tarkkoja teknisiä selostuksia. Hän löysi monia uusia ideoita omiin ratkaisuihinsa.
Viiden meluisan näyttelypäivän jälkeen BA lähti Versailles’hin. Ensin junalla, sitten asemalta linnalle, joka aukeaa klo 12, siis ensiksi katsomaan Trianonin huvilinnaa. Versaillesin linna on komea, seinillä on isoja Napoleonin sotia kuvailevia tauluja ja kokovartalomuotokuvia. Klo 16 alkavat mahtavat suihkulähteet toimia, mutta niitä ei ehdi kauan ihailla, sillä illaksi on saatu liput Theatre francais´hen, jossa Sarah Bernhardt esiintyy Victor Hugon Ernanissa.
”Hän näyttelee todella mahtavasti, siinä on näyttelijä, joka pystyy tekemään roolista todellisen. Aivan ihmeellistä. Harmi vain, että ei ymmärrä sanoista mitään.” Klo 12 ilta on ohi. Mutta asuntoon palatessa siellä odottaa vihdoin useampi kaivattu kirje. Minnan kirje on päivätty 29.4. eli postin kulku kesti viikon verran Helsingistä Pietarin kautta Pariisiin.
Viimeisessä kirjeessään Minnalle 8.-10.5. BA kuvailee laajasti kaikkea, mitä näyttelyssä on vielä tullut nähtyä. Tämä kirje loppuu kesken. Viimeinen lause kuuluu: I morgon skall jag gå till Aspelius på f.m. och på aftonen till grande nouvel opera för att se den mycket be… Seuraavaa sivua ei löydy.
Mikä siis oli tuo ”mycket be…”? Pääsikö hän näkemään Robert Paholaisen kuten oli halunnut? Ei päässyt. Sain netin avulla vastauksen. Löysin nimittäin aivan valtavan tiedoston (www.artlyriquefr.fr) koskien oopperaesityksiä Pariisissa alkaen vuodesta 1671. Tuo kirjeessä mainittu ”grande nouvel opera” oli Palais Garnier’na tunnettu rakennus.
Bror Axel oli tässäkin taas ajan hermolla, sillä uusi talo oli avattu vain kolme vuotta aikaisemmin, 1875. Rakentamiselle oli tullut kiire kun vanha oopperatalo paloi lokakuussa 1873. Palosta johtuen uuden talon aikataulua saatiin kiristettyä, ja se valmistui vuotta suunniteltua aikaisemmin.
Uuden oopperan rakentaminen oli aloitettu 1862, mutta se venyi eri syistä. 1870 Ranska aloitti sodan Preussia vastaan. Bismarck löi Napoleon III:n muutamassa viikossa, ja sota johti keisarikunnan häviöön. Ranska muuttui tasavallaksi. Sodan seurauksena Elsass-Lothringenin alue liitettiin Saksaan. 1871 keväällä Pariisin kommuunin taistelut aiheuttivat paljon tuhoa, esim. kaupungintalo paloi maan tasalle, mitä BA kauhistelee eräässä kirjeessään. Ilmeisesti taloudellisesta tiukkuudesta huolimatta ranskalaiset halusivat sitten näyttää uutta nousuaan ja satsata maailmannäyttelyyn vuosikymmenen lopulla.
Palais Garnier’n kaikki esitykset on kirjattu huolellisesti ja sieltä löytyivät tiedot Robert Paholaisestakin. Sitä esitettiin huhtikuussa 2 kertaa: 5. ja 22., seuraava esitys oli 10. kesäkuuta. 22.4. olisi siis ollut tilaisuus, mutta se jäi käyttämättä.
Sinä viikonloppuna oli pääsiäinen. Lauantaina 20.4. BA oli ollut Aspelinin kanssa tutustumassa Trocaderon urkuihin. ”Pääsiäissunnuntaina kävin St Sulpice -kirkossa ja nautin. Musiikki oli sanoinkuvaamattoman kaunista. Kahdet urut ja suurenmoinen kuoro esittivät 1½ tuntia kestäneen teoksen. Ihania sooloääniä ja uskomattoman kauniita harmonisia yhdistelmiä vuorotellen uruista ja kuorosta tai molemmista yhtä aikaa. Sitä ei voi kuvailla.” Sitten kirkosta Luxembourgin palatsiin nauttimaan maalaustaiteesta. Mutta siitä ja viereisestä puistosta hän sai syyn ruveta muistelemaan runollisesti Suomen luontoa ja sen luonnollisuutta ranskalaiseen suoraviivaisuuteen verrattuna.
22. hän oli sopinut menevänsä neitien Pettersson, Nordberg ja Södergren kanssa eläintarhaan. Kiertelyn aikana neiti Petterssonilta oli viety passi, muistikirja, sanakirja ja nenäliina. Neiti Södergren osasi onneksi hyvin ranskaa ja pystyi hoitamaan asian poliisiasemalla. Puoli kuusi he erkanivat ja Bror Axel lähti asuntoonsa kirjoittamaan kirjettä Minnalle. Ei siis Robert Paholaista illalla.
Entä Hugenotit? Netin avulla selvisi, että Hugenotit esitettiin 8.5., jolloin BA aloitti viimeisen kirjeensä. Kirje on valtavan pitkä. Hän selostaa yksityiskohtia myöten mitä kaikkea oli taas maailmannäyttelyssä nähnyt. Kirje jatkuu 10.5. päiväyksellä, jolloin hän toteaa: “olin toissapäivänä niin väsynyt, etten pystynyt jatkamaan.” Ei siis Hugenottejakaan. 10.5. esitettiin myös Meyerbeeriä, 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta, mutta sekin jäi väliin.
Kirje siis loppuu sanoihin: ”Huomenna illalla menen uuteen oopperaan katsomaan tuota kuu…” 11.5.1878 hänellä siis oli liput Palais Garnieriin. Mitä silloin oli ohjelmassa? Netin avulla löytyi tieto: tuonakin iltana esitettiin Meyerbeeriä, ooppera nimeltä Afrikatar. Sekin oli saavuttanut valtavan menestyksen, ei kuitenkaan Robertin tai Hugenottien vertaista. Ensi-ilta oli huhtikuussa 1865. Mutta mistä löytyisi sellainen dokumentti, jossa BA kertoisi, mitä hän siitä – tai mahtavasta uudesta oopperatalosta – piti? Tuskinpa enää mistään.
Palais Garnier’n tietojen perusteella voi arvailla, että Robert Paholaisessa olisi huhtikuussa esiintynyt kuuluisan puolalaisen oopperalaulaja-sisarustrion vanhin jäsen Joséphine de Reszke, joka lopetti uransa avioiduttuaan. Hän kuoli 1891.
Trion kuuluisin laulaja oli tenori Jean de Reszke, kolmas oli baritoni Eduard de Reszke. Hän on ainoa, jonka äänestä on säilynyt edes jollain tapaa siedettäviä äänitteitä hänen vanhoilta päiviltään. Jean de Reszke oli 1800-luvun lopulla oopperataivaan kirkkain supertähti, mutta hänen ääntään voi kuulla vain Metropolitan-oopperan lavalta äänitetyillä sylintereillä, joilta lähinnä kuuluu vain rahinaa. Suomalaiselle on kiinnostavaa, että Jean lauloi 1902 Pajatson ensiesityksessä Palais Garnier’ssa yhdessä Aino Acktén kanssa.
Pariisin oopperan tasosta on eri käsityksiä. Toisaalta sanotaan, että se oli 1800-luvun hienoimpia taloja, toisaalta Kaarlo Bergbom, joka tuli Pariisiin kuukautta myöhemmin kuin BA oli lähtenyt, kirjoitti sisarelleen Emilielle, että Berliinin ja Wienin oopperat olivat paljon korkeampitasoisia. Maku- vai tosiasioita?
Bergbom keskittyi sinä kesänä vain teatteriin ja olisi jättänyt oopperan kokonaan väliin, ellei kuopiolainen kauppias Rissanen olisi kustantanut häntä mukaansa kolmannen rivin permantopaikalle huikeaan 23 frangin hintaan. Vertailun vuoksi: Ahrenbergin stipendiaateille hankkiman asunnon vuokra oli 30 frangia kuussa ja kun BA hankki uuden asunnon, sen hinta oli 180 frangia, mistä hän siis maksoi puolet.
Bror Axel lähti paluumatkalle Pariisista toukokuun 15., hän matkusti Kölnistä Berliiniin ja sieltä Vilnan kautta Pietariin. Viimeisessä kirjeessään Minnalle hän arvelee pysähtyvänsä Pietariin pariksi päiväksi katsoakseen siellä tärkeimmät nähtävyydet. Kotona hän oli toukokuun lopussa
Raimo Seppälän Tulenheimot-kirjan mukaan hän kirjoitti matkasta 23-sivuisen, julkaisematta jääneen matkakertomuksen. Se löytyy liitteenä Pentti Pellon väitöskirjasta nimeltä Kaksi suomalaista urkuperinnettä mutta enemmän kuin kuvaus matkasta se on laaja esitys uruista ja niistä yksityiskohdista joita hän näki Pariisissa.
Helsingfors Dagbladiin hän kirjoitti Seppälän mukaan kaksiosaisen jutun matkasta. Sitä en kuitenkaan Dagbladista ole löytänyt, sensijaan Dagbladissa oli kevään ja kesän kuluessa runsaasti eri kirjoittajien kertomuksia maailmannäyttelystä ja sen oheistapahtumista.
Vuoden lopulla Minna ja BA vihittiin avioliittoon. Heille syntyi 9 lasta, joista 2 kuoli pienenä. Itse olen nuorimman pojan nuorin poika. BA syntyi 100 vuotta ennen minua, 1847. Hänen isänsä kuoli kun hän oli 24-vuotias. Niin minäkin. Hän meni naimisiin 1878, minä 1978. Esikoinen syntyi kun hän oli 32. Niin minäkin. Esikoisen eli Antin ja minun isäni Ollin välillä oli 12 vuotta, samoin minun ja veljeni Pentin välillä. Hän kävi Pariisissa 1878, minä 1978. Tosin Pariisin oopperaan olin jo ehtinyt 1973. Pieni kauneusvirhe.
Giacomo Meyerbeer oli saksalainen säveltäjä, Rossinin aikalainen. Hän syntyi 1791 (Rossini 1792) ja kuoli 1864 (Rossini 1868). Rossini lopetti säveltämisen oopperaan Wilhelm Tell 1829 ja eli sen jälkeen 40 vuotta vaikutusvaltaisena tekijänä Pariisin musiikkielämässä. Meyerbeer aloitti oopperoiden säveltämisen Italiassa mutta Pariisiin siirryttyään hän iski kultasuoneen. Ensimmäinen suuri menestysteos oli Robert Paholainen, joka sai ensi-iltansa 1831. Seuraava menestysooppera oli Hugenotit 1836. Profeetta 1849 oli myös menestys, samoin hänen viimeiseksi jäänyt oopperansa Afrikatar, joka ensiesitettiin 1865, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Eräs hänen oopperoistaan on nimeltään Pohjantähti, joka tapahtuu osittain Suomessa. Sen aiheena on Suuri Pohjan sota Kaarle XII:n ja Pietari Suuren välillä.