Lasse ja Liisa Meurman

Lasse Meurman

s.  2.4.1908

k. 18.5.1991

 

Lasse Meurman syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla Jalmari ja Adele Meurmanin kolmantena lapsena Kaijun ja Jaakon jälkeen. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä Klaus-veli.

 

Opintiensä Lasse aloitti isänsä perustamassa Liuksialan kan­sakoulussa. Yhteiskouluaikaansa Tampereella Lasse itse muisteli usein värikkäänä ja hauskanakin ajanjaksona. Tuolloin perheellä oli Koulukatu 16:ssa koulukoti, johon sisarukset luotetun taloudenhoitajan huostassa talvikausiksi opiskelua varten lähetettiin.

 

Tampereen Kauppaopistosta Lasse valmistui vuonna 1927. Var­sinaisissa ammattiopinnoissaan hän seurasi isoisänsä ja isänsä jälkiä Mustialan Maamiesopistoon valmistuen agrologiksi vuonna 1931.

 

Hänen rakkain harrastuksensa oli hevoset. Liuksialan isäntänä hän ehti kasvattaa ja myydä yli 60 varsaa. Tässä yhteydessä hän joutui mukaan järjestötoimintaan. Hämeen Hevosjalostusliiton puheenjohtajana hän toimi vuosina 1949-67, Suomen Ravirenkaan johtokunnassa vuosina 1949-60 sekä Pohjois-Hämeen Hippoksen Säätiön puheenjohtajana vuodesta 1937 kuolemaansa asti.

 

Isänsä aloittamaa museoharrastusta Lasse Meurman jatkoi he­vosiin liittyen perustamalla vuonna 1981 Varsamäen Hevosajoneu­vomuseon. Siellä on nähtävillä mittava kokoelma arkeen ja juhlaan liit­tyviä hevosajopelejä.

 

Varsinaisen elämäntyönsä Lasse Meurman omisti maanviljelykselle kotikartanossaan Liuksialassa. Se oli tehtävä, johon hänen nähtiin olevan luotu, tehtävä, jossa hän itse viihtyi.

 

Vastuu kartanosta siirtyi Lasselle Jalmari-isän jälkeen. Vaikka hän ei ehkä saanut isältään tehtävään sellaista henkistä ja käytännöllistä valmiutta, jonka hän itse omille pojilleen myöhemmin jätti, hän oli Isäntä  isolla iillä.

 

Lasse Meurman oli ensimmäisiä kartanonomistajia, jotka tarttui­vat tilan käytännön töihin. Päivittäin hän jakoi tehtävät työntekijöilleen ja valvoi niitä, ollen itse mukana milloin leikkuupuimurin ohjaimissa, milloin karjan kuljetuksessa nave­tasta kesälaitumelle. Olipa hän eräänä sadekesänä pöyhimässä samoja paalattavia heiniä viidettätoista kertaa. Silloinkin hersyvä huumori voitti ”meurmanmaisen” pessimismin.

 

Sekä itseltään että muilta hän vaati ehdotonta täsmällisyyttä ja järjestystä kaikissa asioissa. Usein sai työntekijä kehoi­tuk­sen korjata ”remolleen” jäänyt työkalu paikalleen. Tästä huolimatta isännän ja työväen välit olivat useimmiten lämpimät.

 

Lasse Meurmanin yli puoli vuosisataa kestäneen isännyyden aikana maatalous kehittyi jättiaskelin. Siirryttiin hevosvoi­mas­ta konevoimaan. Ensimmäinen askel tähän suuntaan otettiin Liuksialassa vuonna 1920, kun hankittiin Kullervo-traktori. Parhaimmillaan kartanon tallissa oli ollut parikymmentä työ­hevosta ja pari kolme liinaharjaa vaunu- ja kyytihevosina. Viimeinen työhevonen lähti Liuksialasta vuonna 1976. Tosin Lassen hevosmieshenki heräsi uudelleen lastenlasten tullessa poni-ikään ja hän osti pari shetlandinponia.

 

Koneellistumisen myötä ihmistyövoimakin väheni. Lasse Meurmanin  poikavuosina kartanossa oli työnjohtajan lisäksi puutarhuri, karjakko, kolme karja-apulaista, kuski ja kahdeksan muonamies­tä. Viimeisinä isäntävuosinaan hän ohjasi aamulla töihin yhden tai kaksi maataloustyöntekijää ja toivotti hyvät huomenet kahdelle karjanhoitajalle navetassa.

 

Karjatalouden kehitystä kuvaa hyvin maidontuotannon nousu. Kun kartanon 50 lehmästä kukin tuotti 1930-luvulla 2500 kg maitoa keskimäärin, on keskituotos tänä päivänä yli 7000 kg. Lehmämää­rä on pysynyt ennallaan.

 

Lasse Meurmanin isännyyden vaikein jakso lienee ollut viime sotien ja niitä välittömästi seurannut aika. Silloin Liuksialan kartano luovutti karjalaisten asuttamiseen puolet peltopinta-alastaan ja huomattavan osuuden metsää.

 

Vaikeistakin ajoista Lasse Meurman selvisi. Tiukalla päämäärä­tietoisuudella, ahkeruudella, taloudellisuudella ja järjestyk­sellä hän sai asiat Liuksialassa luistamaan. Suoran ja kaunis­telemattoman luonteen alta häneltä löytyi aina sydän, jolla hän asioita katsoi. Erityisesti hänet muistamme lasten ystävänä. Sydämellä ja huumorilla hän ohjasi nuoria isänmaallisiksi ja vastuuntun­toisiksi kansalaisiksi kunnioittamaan samoja suoma­laisia perusar­voja, joita hän itse oli elämänohjeenaan pitänyt.

Viimeisen leposijansa Lasse Meurman sai vanhempiensa ja sisa­rus­tensa lähellä Liuksialan perhehautausmaalla.

 

 

Anna Liisa Meurman o.s. Ketola

s. 24.2.1914    k. 2007

 

 

Anna Liisa Ketola syntyi Toivo Leonard ja Martta Gabriella Ketolan (o.s. Alenius) perheeseen Hausjärvellä. Perheen isä oli tuolloin Valtion Rautateiden palveluksessa.

 

Liisan ollessa viisivuotias perhe muutti Tampereelle perustet­tuaan Peilihiomo Sampon. Kouluvuodet kuluivat Tampereel­la ja Tampereen Tyttökoulusta Liisa pääsi keväällä 1932. Hän toivoi voivansa jatkaa opiskelua joko talous- tai sairaanhoi­toalalla, mutta silloinen lamakausi romutti suunnitelmat.

 

Iän karttuessa Liisa alkoi jakaa äitinsä kanssa vastuuta lii­keyrityksen konttoritehtävistä. Palkattua työvoimaa kun oli laman takia vähennettävä. Vuodet kuluivat perheyrityksessä ja lasitusala tuli tutuksi. Talvisodan syttyessä joutui vanhin veli Osmo rintamalle. Hän oli mukana perheyrityksessä ja oli koulutukseltaan kemian insinööri. Tammikuussa 1940 hän kaatui ja Liisalle tuli lisää vastuullisia tehtäviä. Sota-aika ja kaupungin pommitukset olivat kovasti vilkastuttaneet lasitus­liikkeen toimintaa. Työikäisten miesten ollessa sodassa liike pyöri lähes täysin naisten voimin.

 

Vuonna 1935 Liisa oli liittynyt Lotta Svärd-järjestön kans­liajaostoon ja sai talvisodan syttyessä komennuksen Tampe­reen Lentovarikolle Pirkkalaan konekirjoittajaksi. Siviilityö oli hoidettava vapaa-aikana. Lotta Svärd-järjestössä hän hoiti osastonsa sihteerin tehtäviä yhdistyksen 23.11.1944 tapahtunee­seen lakkauttamiseen asti.

 

Liuksialan kartanon isäntään Anna Liisa tutustui Kangasalla maatilan emäntänä olleen koulutoverinsa välityksellä. Seurus­telun ja kihlauksen jälkeen maalaisisännän ja kaupunkilaistytön häitä vietettiin 21.4.1946. Yhteistä taivalta kesti 45 vuotta.

 

Suuren kartanon emännyys sodan jälkeen ei ollut kaupunkilais­tytön helpoimpia haasteita. Hyvänä opastajana oli anoppi Adele Meurman, joka suhtautui miniään suurenmoisesti. Yhteiseloa kesti 15 vuotta.

 

Perhe kasvoi. Vuonna 1947 syntyi Markku ja pari vuotta myöhem­min Mikko. Pojat kasvatettiin kurissa ja Herran nuhteessa. Pojat tosin totesivat äidin aina ”prätköttävän”, kun oli kyse erimie­lisyyksien ratkomisesta. Isän tarvitsi sanoa vain kerran ja asia oli sillä selvä.

 

Emännän toimenkuva on varsin monipuolinen. Suuren talouden hoito aluksi ilman kotitalouskoneita ja myöhemmin ilman apulai­sia vaati ennen muuta emännän taitoja ja tarmoa.

 

Vuosikaudet Liisa ja Lasse kävivät yhdessä Tampereen torilla markkinoimassa välittäjille Liuksialan puutarhan tuot­teita. Silloin piti herätä varhain, valjastaa hevonen torikuor­man eteen ja lähteä. Monta kertaa menomatkalla he olivat sa­teesta läpimärkiä jo Messukylän kohdalla ja kengistä piti vesi kaataa pois. Mutta kasvikset saatiin kaupunkiin.

Sukulaisten vieraillessa kantakartanossaan Liuksialassa Liisa Meurman on aina osoittanut vieraanvaraisuutta ja ystäväl­lisyyt­tä niin pienille kuin isommillekin ryhmille.

 

Lasse Meurmanin harrastuksesta hevoskasvatukseen ja siihen liittyvistä luottamustoimista johtuen tehdyt lukemattomat matkat eri puolille Suomea perhe muistaa hauskoina ja virkis­tävinä lepohetkinä. Miehensä työtä ja harrastusta on Liisa Meurman on aina ollut tukemassa ja kannustamassa.

 

Omana harrastuksenaan Liisa liittyi Tampereen Seudun Sotilasko­tiyhdistykseen vuonna 1957 ollen johtokunnan jäsen vuosina 1966-71 ja toimii edelleen yhdistyksen jäsenenä. Tampe­reen Zonta-klubiin hän liittyi sen perustamisvuonna 1962. Myös tässä järjestössä hän on edelleen mukana. Harrastuksista mie­luisin on kuitenkin posliinimaalaus. Sen Liisa aloitti vuonna 1951 ja on jatkanut sitä näihin aikoihin asti.