Harri Salon esitelmä sukuseuran kokouksessa 19.4.1997.
Tavatessamme viime syksynä Turun tuomiokirkossa, kertoi Reijo Heinonen suvun vanhimman tunnetun esi-isän Hugo Mörmanin jalanjäljistä. Hyvin vähän oli niitä jälkiä jäänyt. Vain muutaman tippuneen vesipisaran verran Mörmanin talon katolta naapurin tontille raastuvan pöytäkirjojen mukaan. Kiitos Otto-Iivarin aikoinaan keräämien sukuluettelotietojen, on meillä käytettävissämme kattava tiedosto esivanhempiemme elämänvaiheista.
Tarkoitukseni ei ole nyt kerrata kaikkia Ivaria koskevia rekisteritietoja, vaan olen yrittänyt eläytyä niihin menneen ajan olosuhteisiin, joissa Ivar Meurman joutui elämäntyötänsä suorittamaan. Ajatelkaamme vain, miten suuri osa Agathonin suuresta kirjallisesta tuotannosta ja lasten alkeisopetuksesta kotona tapahtui vain kynttilän ja ölylampun valossa ja miten yhteydenpito muuhun maailmaan oli kiinni Liuksialan hevosista ja postilaitoksesta.
Ivar Johannes Meurman syntyi Liuksialassa Agathon ja Aline Meurmanin kahdeksantena lapsena toukokuun 24. 1862. Todennäköisesti silloinkin oli kevät myöhässä ja kylmää, koskapa sinä vuonna tuli paha katovuosi ja viljat paleltuivat Suomenmaassa.
Kauhistuttavien nälkävuosien vuosikymmen 1860-luku alkoi kuitenkin sillä, että Suomi sai oman rahan, markan. Ivarin syntymävuonna vihittiin käyttöön Suomen ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan ja perustettiin Suomen Yhdyspankki.
Ivar oli keskimmäinen Agathonin viidestä pojasta. Heidän varhaisimmat lapsuusvuotensa sattuivat Suomen kansan traagiseen ajanjaksoon, ns. suuriin nälkävuosiin. Ivarin ollessa 5-vuotias 1867 oli nälänhätä pahin. Sinä vuonna liikehtivät suuret nälkäiset kerjäläislaumat myös Liuksialan kautta pohjoisesta etelään. Voimme vain kuvitella minkälaisia kokemuksia ja muistoja voi jäädä lapsen mieleen kun kymmenittäin nälkäisiä, sairaita ja repaleisia kulkijoita tungeksi päivittäin talon portilla ja tuvan ovella leipäpalaa kerjäämässä.
12-vuotiaana Ivar kotiopetuksen saatuaan siirtyi Helsingin Suomalaiseen alkeisopistoon asuen yhdessä veljiensä kanssa madame Linsénin koulukortteerissa Kasarmikatu 40:ssä. Samana vuonna 1881 pääsivät veljekset Alfred, Ivar ja Werner ylioppilaiksi ja siirtyivät sitten yliopistoon ja Hämäläiseen osakuntaan.
Vaikka lienevätkin Liuksialan pojat olleet tunnettuja ideaaleja Helsingissä, on heistä kerrottu myös vallattomiakin juttuja. Erään mainion kuvauksen poikien luonteista on antanut Helmi Virkkunen pakinassaan Werner Liuksialan 60-vuotispäivänä 1.10.1923. Siitä pieni ote:
”Poikien kesäaskartelusta en niin erikoisesti muista muuta kuin että Otto harrasti lehtisahalla sahaamista ja sai aikaan hyvin kauniita tavaroita, jotka sitten joutuivat sellaisten talon arvoesineitten luokkaan, joita ei saanut kuin etäältä katsella. Alfred oli talon ainoa pyssymies. Kävi joskus metsästysretkillä ja sai aikaan suurta levottomuutta.
Ei ole epäilystäkään siitä, että jos Vänni olisi syntynyt toisenlaisissa olosuhteissa, olisi hänestä tullut kirvesmies ja sittemmin hänestä olisi kehittynyt rakennusmestari. Onhan mm. Pikku-Liuksiala todella Vännin kätten töitä.
Ivar eli Jussi osasi naisten töitä ja kun kaksosten (Ines ja Helmi) oli melkein mahdoton oppia kutomaan nurjaa ja oikeaa, otti Jussi opettaakseen ja osoitti hän jo silloin kuvaamatonta pitkämielisyyttä ja auttavaisuutta, mitkä ominaisuudet hän sitten läpi elämänsä on säilyttänyt.”
Yliopistossa Ivar suoritti fil. kand. tutkinnon fyysis-matemaattisessa osastossa 1889 ja siirtyi sitten Polyteknilliseen opistoon, josta valmistui maanmittariksi 29-vuotiaana 1891. Oltuaan ensin säädetyn ajan maanmittausauskultanttina, nimitettiin hänet varamaanmittariksi Uudenmaan lääniin 1894.
Miten Ivar suuntautui maanmittausalalle on minulle epäselvää. Ehkä sysäyksen antajana oli isä, joka siihen aikaan kuului maanmittauslaitoksen uudistamista valmistelevaan komiteaan. Korkeimmilla arvosanoilla valmistunutta matematiikan maisteria kiinnosti varmaan silloin ajankohtainen projekti maamme siirtämisessä uuteen metrijärjestelmään. Kaikki mitat ja painot menivät uusiksi. Jalat muuttuivat metreiksi, tynnyrinalat hehtaareiksi ja leiviskät ja naulat kiloiksi. Muistettakoon, että maanmittarin toimenkuvaan kuului toimiminen virallisena mittojen ja painojen vakaajana. Ivarin uraputkeen sisältyikin sittemmin maamme suurimman vakauspiirin vakaajan tehtävä neljä vuotta oman toimen ohella.
Ivarin tytär Enni kertoo muistelmissaan, että isä haki ensin matematiikan professuuria Polysteekin koulussa. Kun se ei onnistunut vaan hänet sivuutettiin, hän kimpaantui asiasta ja päätti mennä sinne opiskelijaksi ja valmistuikin sitten maanmittariksi parissa vuodessa.
Kaskuna muistetaan vielä tapaus: kun Agathon lähti aikoinaan pappilaan kosimaan niin hän filosofoi vielä kuski Kallen kanssa, kumpaa Tallqvistin tyttäristä olisi kosittava. Niin nytkin Liuksialasta lähdettäessä kertoi Ivar samaiselle talon uskotulle kuski Kallelle aikovansa maanmittariksi. Siihen Kalle huolissaan: ”Voi voi, tuleeko maisteristakin nyt sitten juoppo?” Näin hyvä maine tällä virkakunnalla siihen aikaan oli. No mehän tiedämme, ettei hänestä juoppoa tullut.
Nuoren maanmittarin elämä on matkoja ja taas matkoja. Auskultanttina silloisen prinsipaalinsa kanssa matkustaessaan toimipaikasta toiseen tulivat he sitten kerran myös Kuusankoskelle järjestelemään Kuusankosken paperitehtaan laajoja maa-alueita. Siellä tutustuttiin tehtaan isännöitsijään Julius Boedekeriin sekä tämän nuoreen sisareen Fannyyn.
Ennin kertoman mukaan kun nämä nuoret tutustuivat toisiinsa niin jo kolmannella maanmittarien käynnillä oli herra Ivar vähän lähennellyt Fannya ja kun Julius tämän hoksasi, ilmoitti hän, että nyt mennään kihloihin. Fanny oli kertomansa mukaan sitä mieltä, että Julius huomasi täten saavansa sisarelleen oivan puolison. Kun Ivar oli saanut Helsingistä kolme vuotta myöhemmin varamaanmittarin toimen maanmittausylihallituksessa, vietettiin Kuusankoskella häät heinäkuussa 1894. Ivar oli tällöin jo 32 ja Fanny 28.
Sukuun syntyneessä uudessa perheessä säilyivät lastensa kiitollisessa muistissa Agathonin ja Alinen evästämät kauniit kristillissiveelliset käytös ja elintavat. Perheen esikoinen Fanny Alice, äitini Liisi, syntyi seuraavana vuonna Helsingissä jossa asuttiin ensimmäiset 7 vuotta ja kesät Liuksialassa. Karl Arvid, Arvi, syntyi myös Helsingissä 1897. Kolmantena syntyi Viljo Ivar Lahdessa 1902 ja kuopus Enni Henriette 1906 Vääksyn kanavalla Asikkalassa. Ivar oli tällöin 44 ja Fanny 40-vuotias.
1902 Ivar nimitettiin komissioonimaanmittariksi Hämeen lääniin, mikä aiheutti perheen muuton Lahteen. Siellä asuessaan hän osti Vesijärven rannalta Laakkalan tilan, josta perhe sai kesäkodin 10 vuoden ajaksi onnellisissa oloissa.
Lahdessa Ivar Meurman osallistui vilkkaasti kunnalliseen elämään ja kuului mm. kaupunginvaltuustoon. Hän oli mukana perustamassa Lahti-lehteä ja kuului sen johtokuntaan. Siellä ollessaan hän edusti Suomalaista puoluetta omaksuttuaan laajasti Agathonin elämänkatsomukset. Myös Agathon tuki Ivaria esiintymällä Lahdessa puhujana Lahti-lehteä perustettaessa.
Esimerkkinä isäin töiden jatkumosta kertoisin todellisen tapahtumaketjun: kun isäni ja äitini 1940 Viipurin menetyksen jälkeen hakivat uutta asuinsijaa pommitusten osittain tuhoamasta asuntopulaisesta Lahdesta löytyi se kas kummaa nopeasti Lahti-lehden toimitalosta, jonka rakennustoimikuntaa ja lehden johtokuntaa aikanaan puheenjohtajana veti Ivar Meurman. Se antoi ratkaisevan etuoikeuden asunnon saantiin vaikeassa evakkotilanteessa. Olihan Ivar Meurmanin tyttärelle saatava asunto.
Sitten se oikeuden pöytäkirjoihin jäänyt tapaus kun Ivar Meurman haastettiin Lahden kihlakunnanoikeuteen vastaamaan laiminlyönnistä henkikirjojen siirtämisessä Lahteen. Sisimmässään Ivar oli kai ajatellut siirtymistä takaisin Helsinkiin. Oikeuden tuomari kysyi, miksei Meurman ole siirtänyt henkikirjojaan Lahteen? Ivar vastasi, että asun Lahdessa toistaiseksi tilapäisesti. Insinööri on siis asunut Lahdessa tilapäisesti seitsemän vuotta, ihmetteli tuomari. Niin olen ja jos jumala suo niin asun vieläkin seitsemän vuotta tilapäisesti Lahdessa, vastasi Ivar. 10 mk:n sakkoa odoteltiin. Kun sitten kutsuttiin kuulemaan tuomiota, luki tuomari tuomion: Koska ins. Meurman väittää, että asuu toistaiseksi tilapäisesti Lahdessa, ei henkikirjojen siirtämättä jättämistä voida pitää laiminlyöntinä ja vapautetaan vastuusta. – Taisi hyvä veli -järjestelmä toimia jo silloinkin.
1909 Ivar Meurman nimitettiin maanmittaustöiden tarkastajaksi Viipurin lääniin. Kun perheen oli asetuttava asumaan Viipuriin, jouduttiin Laakkala kaihomielin myymään 1916 ensimmäisen maailmansodan aikana ja vähän ennen omaa vapaussotaamme. Se oli huono ajoitus, joka johti siihen, että silloisessa yhteiskunnan myllerryksessä katosi Laakkalan myyntihinta inflaation syövereihin.
1921 nimitettiin Ivar Viipurin läänin lääninmaanmittausinsinööriksi, missä virassa hän oli eläkkeelle siirtymiseensä asti 1932 70-vuotiaana.
Ivar Meurman oli vaatimaton, avulias ja tunnollinen virkamies. Hän oli maa- ja vesioikeuden arvostettu asiantuntija. Suuriruhtinaskunnan aikaan 1907 hänet keisarillisessa armossa nimitettiin Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan ritariksi. Itsenäisyyden aikana hänelle annettiin kamarineuvoksen arvonimi ja hänet kutsuttiin Maanmittariklubin kunniajäseneksi.
Isänsä vaatimatonta perusominaisuutta on Arvi kuvannut seuraavalla tapauksella: vielä vanhana miehenä hän joka aamu yöpaitaan, housuihin ja tohveleihin pukeutuneena kävi kivitalon kellarissa pilkkomassa halkoja ja vinttaamassa niitä hissillä keittiöön.
Eräänä aamuna isän ollessa kellarissa huomasi äiti aamulehdestä, että isä oli nimitetty kamarineuvokseksi. Kun isä hikisenä ja poroisena nousi kellarista, meni äiti häntä vastaan ja onnitteli: ”Har den äran att gratulera kammarrådet.” – MITÄH! – Ja kun tajusi tapahtuneen sanoi: ”olisivat panneet kellarineuvokseksi”. Ja sitten seurasi saarna rehellisestä virkamiehestä, joka ei kaipaa koreuksia.
Isä kieltäytyi jyrkästi lunastamasta arvonimeen kuuluvaa diploomia ja kielsi toisiakaan siihen ryhtymästä. Miten lienee käynyt, mutta kyllä paperi kotiin tuli, oliko se ilman leimamerkkejä vai olivatko virkatoverit maksun järjestäneet, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta meidän perheestä sitä ei maksettu, sanoi Arvi.
Hyvät sukulaiset! Muistanette, että Ivarin isä Agathon sai maamme ensimmäisen kunnallisneuvoksen valtuuskirjan, vaikkei hän suostunutkaan maksamaan silloin vaadittua 300 ruplaa lunastukseksi.
Maanmittarin työt olivat Ivar Meurmanille kaikki kaikessa. Luonteelleen uskollisena hän kaikista kiusauksista huolimatta noudatti äärimmäistä tarkkuutta. Pieninkään laiminlyönti ei pitänyt hänen käsiensä läpi päästä. Jos häneltä pyydettiin lausuntoa – ja niitä pyydettiin usein – olivat ne niin perusteelliset, ettei niissä saanut jäädä mitään epäselvyyttä asian suhteen. Kyllä hän itsekin sanoi, että voisihan niistä päästä puolellakin työllä, mutta käyttääkseni hänen omaa mielilausettaan: ”Mihinkäs ihminen riitingeistään pääsee.” Työ tehtiin perusteellisesti.
Aina hänellä oli aikaa uhrattavaksi toisten hyväksi. Ei sitä talonpoikaa hänen alueellaan, joka ei luottamuksellisesti olisi uskaltanut ja voinut kääntyä itsensä lääninmaanmittarin puoleen. Neuvot annettiin vaikkapa olisi ollut tutkittava sitä varten kymmenet kartat ja maarekisterit. Kiitos vaan ja hyvästi. Maksu tai korvaus ei tullut kysymykseen. Se kuuluu virkaan, oli Ivarin periaate. Ja vaikkei olisikaan kuulunut niin täytyihän ihmisiä auttaa.
Katsellessani nyt valokuvasta muffan muhkeata parrakasta olemusta palautuu varhaisen lapsuuden kokemuksena mieleen, että päivällisen jälkeen syliin otettaessa oli partaan jäänyt selvä sipulin tuoksu. Sen lisäksi, että näyttävä partakarvoitus oli aikanaan muodinmukaista, oli se usein myös olosuhteista johtuvaa. Olenhan sen itsekin kokenut ollessani nuorempana maanmittausauskultanttina Lapin maata jakamassa lähellä Norjan rajaa 1950-luvulla. Jo kuukauden pituinen punainen parta muutti ulkomuodon sellaiseksi, ettei miestä ollut tuntea.
Suomen maanmittauslaitos juhli Ivarin aikana toimintansa 300-vuotisjuhlaa. Ammattina tarjosi maanmittausala tavattoman mielenkiintoisia työtehtäviä, mutta valtion virkakoneistossa olivat maanmittarit erikoislaatuisina virkamiehinä jääneet sekä organisaationsa että varsinkin palkkauksensa osalta viime vuosisadan keisariajan tasalle. 1926 astui voimaan uusi virkamieslaki Ivarin ollessa 64-vuotias. Lain mukaan olisi hänen ollut erottava jo virastaan. Valtioneuvosto myönsi kuitenkin anomuksesta hänelle oikeuden pysyä virassaan siksi kunnes täyttää 70 vuotta. Vielä senkin jälkeen hän sai luvan maanmittausauskultantin valtuuksin avustaa vävyään Otto Salmenkiveä hänen toimituksissaan.
Näin hän pysyi vireänä yli tavallisen eläkeiän kunnes kuolema kohtasi Ivar Meurmanin maaliskuun 13. päivänä 1938 Viipurissa vajaan 76 vuoden ikäisenä hänen kotona kaatuessaan saamansa aivotärähdyksen seurauksena.
Suuren saattojoukon kunnioittamana saatettiin hänen arkkunsa Ristimäen läntisimmälle hautausmaalle haudan lepoon. Tasan 2 vuotta myöhemmin se kuitenkin jäi vihollisen raskaan sotakoneiston jyräämäksi sekä talvisodan päättyessä maaliskuun 13. päivänä 1940 että jatkosodan taisteluissa. Ristimäki sattui sijaitsemaan juuri maastollisesti Viipurin puolustajien viimeisellä puolustuslinjalla ennen kaupunkia. Sen vuoksi ei hänen leposijaansa ole enää mahdollista löytää.
Ivar Meurman eli ja teki työtänsä kansamme hyväksi vuosisadan poliittisten myllerrysten, sortokausien ja suurlakkojen aikana. Vallankumouksen, sisällissodan ja vapaussodan jälkeen hän kuului itsenäisen maamme ensimmäiseen virkamieskuntaan, jonka työn tuloksia mekin voimme edelleen käyttää hyväksemme.
Laskelmieni mukaan on Ivar Meurmanin perimää tänään jatkamassa 86 suoraa jälkeläistä.
Helsingissä 19. huhtikuuta 1997
Harry Salo, Ivarin tyttärenpoika