Irja Liuksialan vuonna 1980 pitämä radioesitelmä Liuksialan historiasta.
Koettakaamme nyt siirtyä ajassa yli 400 vuotta taaksepäin.
Liuksialan kartano sijaitsee 5 km Kangasalan kirkolta länteen. Se on kauniin, saaririkkaan Roineen rannalla. Sieltä on löytynyt runsaasti muinaislöytöjä, jotka todistavat, että siellä on ollut asutusta jo hyvin varhaisista ajoista lähtien.
Kuningas Kustaa Vaasan aikana Liuksialasta tuli mahtava kuninkaankartano, joka oli voudin asuntona. Laajaa maanviljelystä hoidettiin hyvin. Mutta Liuksiala oli nimenomaan karjatila. Siellä oli mm. härkiä, lehmä, lampaita, hanhia ja hevosia, joista suuri osa oli kuninkaan hevosia.
Ympäröivät järvet ja kosket olivat siihen aikaan hyvin kalarikkaita, saatiin lohia, siikoja, lahnoja, haukia ym.
Seutu oli harvaan asuttua eikä tarvinnut kovinkaan kauaksi mennä kun oli jo erämaan tuntua. Liuksialaa käytettiin myös koulutuskeskuksena ja vuonna 1571 siellä elätettiin 16 lyypekkiläistä sotavankia 26 viikkoa. Ruokittavia oli päivittäin noin 100 henkeä.
Vuonna 1577 kuningas Juhana III, omaatuntoaan rauhoittaakseen, antoi Liuksialan kartanon veljensä kuningas Erik XIV:n leskelle Kaarina Maununtyttärelle. Hän oli syntynyt 1550 Tukholmassa. Hän oli vain 14-vuotias kun Erik XIV näki hänet ensimmäisen kerran Tukholman torilla myymässä pähkinöitä ja omenia. Erik XIV oli silloin 27-vuotias. Arvellaan, että hän oli silloisen Euroopan komein ja kaunein hallitsija ja että hän oli myös hyvin älykäs. Hän ihastui heti Kaarinan naiselliseen kauneuteen ja otti hänet sisarensa Elisabethin hovinaiseksi Tukholman hoviin.
Kaarina Maununtytär oli köyhä vanginvartijan tytär, mutta hän oli nopeaoppinen. Hänet opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan ja nopeasti hän omaksui kuninkaallisen linnan vaatimat käytöstavat.
Kuningas rakastui häneen ja pian he saivat tyttären, jolle annettiin nimi Sigrid. Mutta Ruotsin täytyi saada kuningatar. Erik kosi useampia Euroopan ruhtinaallisia, mm. silloista Englannin kuningatar Elisabethia, mutta sai kaikilta rukkaset.
Vuonna 1568 hän vihitytti itsensä Kaarina Maununtyttären kanssa ja sen jälkeen kruunautti hänet kuningattareksi.
Kun nyt on kysymys perheohjelmasta, koettakaamme eläytyä Kaarinan elämään juuri perheenäitinä. Hän rakasti miestään ja lapsiaan. On järkyttävää seurata hänen kärsimyksiään.
Vain vajaat kolme kuukautta kesti Kaarinan kuningataraika. Sitten syöksi aatelisto Erik XIV:n vallasta ja koko kuninkaallinen perhe pantiin vankeuteen, ensin Tukholman linnaan ja sieltä heidät siirrettiin Turun linnaan. Mutta tätäkään ei venäläisuhan takia pidetty kyllin turvallisena. Sen tähden perhe siirrettiin Ahvenanmaalle Kastelholman linnaan ja sieltä edelleen Gripsholmin ja sittemmin Westeråsin linnaan, jossa perhe erotettiin toisistaan. Erik XIV siirrettiin lopuksi Örbyhusin linnaan, jossa hänet todennäköisesti myrkytettiin panemalla arsenikkia hernekeittoon.
Vankeuskautta kesti yhdeksän vuotta. Kotonamme on taiteilija Göran Hongellin posliinimaalaus, joka kuvaa Erik XIV:ta ja Kaarina Maununtytärtä vankeudessa, taustalla on ikkunan edessä rautaristikko. Siinä he katselevat toinen toistaan ja Kaarinan katsetta seuratessani mieleeni nousee yli 700 vuotta vanhasta Pyhän Franciskuksen rukouksesta sanat:”Missä pimeyttä, loisin Sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.” Olihan Kaarina ainoa ihminen, joka pystyi rauhoittamaan onnetonta Erikiä ja pystyi luomaan valoa pimeyteen.
Jo 7-vuotiaana prinssi Kustaa ryöstettiin äidiltäänkin ja lähetettiin Puolaan. Miksi juuri Puolaan? Kuningas Juhana III:n puoliso Katarina Jagellonica oli Puolan kuninkaan Sigismundin sisar.
Suomen kesä oli kauneimmillaan kun Kaarina Maununtytär vuonna 1577 lähetettiin 11-vuotiaan tyttärensä Sigridin kanssa kohti Kangasalaa. Heidän seurueeseensa kuului 7 naista ja 13 miestä sekä 3 pappia ja 4 messuteiniä.
Liuksialassa oli silloin 28 huonetta, joissa 47 lasi-ikkunaa, jotka siihen aikaan olivat hyvin kalliita.
Kaarina koetti kaikkensa saadakseen poikansa luokseen, mutta siihen ei suostuttu. Yhden ainoan kerran hän sai tavata poikansa Tallinnassa. Syntymämerkin perusteella hän tunsi, että tämä oli todella hänen poikansa. Kaarina antoi pojalle hänen isänsä kuningas Erik XIV:n päiväkirjan. Vuonna 1607 Kustaa kuoli Kashinin kaupungissa Tverin piirikunnassa Venäjällä. Tämän kuninkaanpojan köyhyyttä kuvaa, että hänen kuolemansa jälkeen löydettiin hänen isänsä päiväkirja pantattuna.
Kaarina Maununtytär eli vielä 5 vuotta kuultuaan poikansa kuolemasta. Hän eli kaikkiaan 35 vuotta Liuksialassa. Tältä ajalta on suhteellisen vähän tietoja. Tiedetään, että hän eli rukoillen ja sairaita ja köyhiä auttaen. Hänestä tuli kansan rakastama ja kunnioittama. Parhaana todistuksena tästä pidetään Nuijasodan aikana 1596 nuijamiesten suhtautumista häneen.
Jo kaukana Pohjanmaalla oli päätetty kun lähdettiin ryöstämään ja hävittämään kartanoita, että ”sen vanhan hyvän rouvan Liuksialaa ei hävitetä”.
Kaarina Maununtyttärellä oli eräs etu puolellaan: hän oli syntynyt köyhiin oloihin. Kun hän kohosi kuningattareksi, oli hänellä kyky ymmärtää huonompiosaisia. Hänen hyvä sydämensä neuvoi, että jos joku on saanut henkisiä ja aineellisia lahjoja, on niitä käytettävä vaikeammassa asemassa olevien auttamiseen. Hän ei katkeroitunut siitä julmuudesta, jonka uhriksi hän joutui eikä hän alkanut vihata ketään väärintekijää. Hän kuunteli ja totteli sydämensä ääntä. Siksi hänestä tuli niin rakastettu ja ihailtu.
Kaarina Maununtytär kuoli 1612 Liuksialassa. Hän on ainoa kruunattu henkilö, jonka viimeinen leposija on Suomessa, Turun tuomiokirkossa.
Kaarinan kuoleman jälkeen Liuksiala siirtyi hänen tyttärelleen Sigridille, joka leskeksi jäätyään muutti takaisin lapsuutensa kotiin. Hänen jälkeensä Liuksialan peri hänen poikansa Åke Tott, joka on tunnettu kuningas Kustaa II Adolfin kuuluisana sotamarsalkkana ”lumiaurana”.
Sittemmin Liuksiala oli eri aatelis- ja virkamiessukujen hallussa, kunnes vuonna 1821 sen osti tykistökapteeni Karl Otto Meurman. Hän oli nuorena upseerina ottanut vuosina 1808-9 osaa Suomen sotaan ollen mm. mukana kuuluisassa Koljonvirran taistelussa. Hän joutui muiden mukana perääntymään Pohjois-Suomen kautta aina Etelä-Ruotsiin, jonne sitten monet suomalaiset upseerit jäivät lopullisesti. Mutta Karl Otto Meurman palasi kotiseudulleen Padasjoelle. Siellä hän meni naimisiin Laukaan provasti Arwidssonin tyttären Amalia Lovisan kanssa, joka oli vain 19-vuotias.
Vuonna 1827 oli Adolf Ivar Arwidsson tervehtimässä sisartaan ja lankoaan. Hänet oli jo aikaisemmin erotettu dosentin virasta Turun yliopistossa. Hän eli maanpakolaisuudessa Tukholmassa. Nyt ollessaan tervehtimässä omaisiaan hänelle tuli kruununvoudin tuomana keisarin määräys poistua maasta 8 vuorokauden kuluessa. Tämä tapahtui siis Liuksialassa.
Adolf Ivar Arwidsson seurasi innolla kreikkalaisten vapaustaistelua turkkilaisista. Hänessä heräsi haave, että Suomikin voisi joskus olla itsenäinen. Hän sanoi nuo kuuluisat sanansa:”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Hän sanoi myös voimakkaat sanansa:”Herran käsi ei tue sitä kansaa, joka on itse valmis sortumaan”.
Tämän miehen innoittamana annettiin Hämeen sydämessä, Liuksialan kartanossa, pienelle pojalle kreikkalainen nimi Agathon. Hänestä kehittyi suomalaisuustaistelija. Itse hän oli ruotsinkielinen, mutta taisteli sorrettujen suomenkielisten puolesta.
Agathon Meurman oli vain 6-vuotias kun hänen äitinsä kuoli. Alkukoulutuksen hän sai kotonaan. 12-vuotiaana hänet vietiin veljensä luo Pietariin oppiakseen venäjää, olihan se niin hyödyllinen kieli. Sitten oli vuorossa Hämeenlinnan triviaalikoulu ja parin vuoden kuluttua uudelleen Pietari, jossa hän opiskeli pari vuotta Internaattikimnaasissa. Sittemmin hän suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä. Opiskeltuaan jonkun aikaa Helsingin yliopistossa hän muutti suunnitelmiaan ja meni Mustialaan valmistuen sieltä vuonna 1848 agronomiksi.
Pari vuotta aikaisemmin oli isä Karl Otto kuollut. Suunniteltiin jo Liuksialan myyntiä, mutta sitten Agathon rohkaisi mielensä ja tarjoutui lunastamaan sisaruksiltaan Liuksialan. Hän antautui koko sydämestään maa-, karja- ja metsätalouden parantamiseen.
Emännäksi hän toi silloin vain 19-vuotiaan Kangasalan kirkkoherra Tallqvistin tyttären Alinen. Harvoin saa lukea niin kaunista tunnustusta kuin Agathon Meurman antaa muistelmissaan vaimostaan ja tämän tekee jääräpäinen suomalainen, tunnettu nimellä ”Kangasalan karhu”. Ei olisi syntynyt nykyistä tasa-arvotaistelua, jos miehet kautta vuosisatojen olisivat ymmärtäneet panna arvoa vaimonsa työlle ja samoin vaimot miehensä työlle.
Aline Meurmanin elämänohje oli:”Koko elämä toisten hyväksi”. Hän teki aina sen mitä piti velvollisuutenaan. Hän luotti siihen, että kyllä työ tekijäänsä opettaa. Joka aamu hän oli ensimmäisenä ylhäällä ja illalla viimeisenä vuoteessa.
Siihen aikaan ei ollut rahakassaa johon turvautua. Siis kaikki aina kynttilöiden valamista myöten oli tehtävä kotona.
Lapsia oli kaikkiaan 12, joista yhdet kaksoset kuolivat aivan pieninä. 25 sivua pitkässä muistelmassaan Agathon Meurman kirjoittaa mm.:
”Mutta pariinkymmeneen nousevan perheen väki tarvitsee aluksi leipää. Syksyisin ja keväisin olivat suuret leipomiset toimitettavat ja viikkokausia oli emäntä niissä kiinni, sillä hän oli aina mukana leipomassa. Että sitä paitsi pitkin vuotta tarvittiin satunnaisia leipomisia, on itsestään selvää. Mutta ei eletä pelkällä leivällä. Lokakuussa teurastettiin tavallisesti kolme nautaa ja parikymmentä lammasta. Lihat olivat suolattavat, aikanaan palvattavat ja savustettavat, talit keitettävät, sisälmykset syötäväksi valmistettavat. Joulukuussa tuli sikojen vuoro ja taas samat puuhat. Kaikki mikä ei muuhun kelvannut, se oli soovaksi ja saippuaksi keitettävä.
Milloin tarvitsee kutoa paitakankaita, milloin pumpulikankaita pukuvaatteiksi, milloin puolivillaisia, milloin mattoja, milloin säkkikangasta, kaikesta pitää emäntä huolta niin kuin niiden käyttämisestäkin. Meille miespuolisille kudottiin erästä lajia sinivalkoista pumpulikangasta suveksi, aina samanlaista ainakin vuosikymmenen kuluessa.
Raskain kuorma oli emännällä kuitenkin kannettavana nälkävuosina 1867-8. Silloin oli ruokittava kerjäläisiä päivittäin noin 60 ja pahimpina päivinä 140.
Olkoon sanottu niille, jotka eivät myönnä mahdolliseksi säästäväisyydellä koota pääomia, että se, mitä meillä oli, ei ollut suurien tulojen vaan pienten menojen tulosta enkä luule, että siinä voitaisiin väittää mitään vääryydellä tahi nylkemisellä anastetuksi.”
Jos oli kartanon emäntä ahkeruudessaan ja säästäväisyydessään toisten hyväksi ainutlaatuinen niin oli sitä isäntäkin. Jo 18-vuotiaana ylioppilaana hän tajusi, että menee paljon valuuttaa, jos Suomessa käy vain ulkomaalaisia teattereita esiintymässä ja niinpä hän ensimmäisenä ehdottaa kotimaisen teatterin perustamista. Tämä tosin toteutui vasta paljon myöhemmin.
Ensimmäisenä hän myös ehdotti kansakoulun perustamista ja oli mukana kansakoululaitoksen järjestämiskomiteassa.
Jo vuonna 1877 Agathon Meurman kirjoitti ensimmäisen ranskalais-suomalaisen sanakirjan ja vuosina 1885-90 ensimmäisen suomalaisen tietosanakirjan nimellä ”Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten”. Vuonna 1895 hän kirjoitti ensimmäisen venäläis-suomalaisen sanakirjan. On siinä ollut lähimmäisenrakkautta huonompiosaisia suomenkielisiä kohtaan.
Näiden lisäksi hän kirjoitti noin 30 muuta kirjaa, osan niistä myös ruotsiksi ja ranskaksi.
Agathon Meurman oli myös hyvin huomattava sanomalehtimies. Hän kirjoitti moniin eri sanomalehtiin, mm. Uuteen Suomettareen, nykyiseen Uuteen Suomeen, yli 900 artikkelia. Vuosina 1872-1900 hän oli talonpoikaissäädyn jäsenenä valtiopäivillä, ym. ym.
Suunniteltiin uusia arvonimiä sellaisia kuin kunnallis- ja maanviljelysneuvos. A.M. arveli:”Kunnallisneuvos hoitaa kunnan ja maansa ja muitakin koko maailman asioita, mutta omiinsa hän ei jouda. Ja koko maailman asioita hän hoitaa erinomaisesti – joutuen vararikkoon”.
Hän itse hoiti kunnan ja maan asioita hyvin, mutta hänen rinnallaan oli vaimo, joka hoiti kodin asiat hyvin ja niin ei jouduttu vararikkoon.
Vuonna 1861 Agathon Meurman omaksi hämmästyksekseen nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kunnallisneuvokseksi. Myöhemmin pyydettiin hallituksen toivomuksesta Yrjö-Koskista tiedustelemaan, suostuisiko A.M. aateloitavaksi. Hän kieltäytyi jyrkästi ja pyysi, ettei hallitus pilaisi hänen työtään palkitsemisellaan.
Pari vuotta myöhemmin A.M. täytti 70 vuotta. Tuota päivää juhlittiin kautta Suomen. Haluttiin osoittaa kiitollisuutta miehelle, joka oli tehnyt työtä koko kansan kohottamiseksi ja jalostamiseksi.
Lainattakoon tähän pieni ote työväestön lähetystön onnittelu- ja kiitospuheesta, puhe on Paavo Virkkusen A.M.:n elämäkertateoksessa:
”Tänä päivänä, jolloin koko itsetajuntaan herännyt isänmaamme lausuu Teille kiitoksensa Teidän elämäntyöstänne, jolloin koko suomalainen Suomi ihaillen katsoo Teihin, tänä päivänä olemme mekin, Helsingin suomalaiset työmiehet, tunteneet velvollisuudeksemme täten ilmaista yksinkertaiset kiitoksemme suomalaisuuden hyväksi tekemästänne työstä. Taidon mutta ei tahdon puutteessa ovat sanamme tulleet näin työmiesmäisen suorasukaiseen ja koruttomaan muotoon.”
Tämän kiitollisuuden ymmärtää, jos esimerkiksi palautamme mieliimme, että oli suunniteltu, ettei Helsingissä saa olla suomenkielistä koulua. Silloin A.M. lähetti 1000 mk pohjarahaksi ja niin sai alkunsa keräys kautta maan. Ja kun useampia kouluja syntyi, tulivat ne täpösen täyteen oppilaita aina Inkeriä myöten.
Suomen papisto piti lujin ottein kiinni siitä, että kinkereillä opittiin lukemaan nuorimmasta vanhimpaan ja niin kehittyi täällä kaukana pohjoisessa pieni kansa, Suomen kansa, joka oli koko maailman luku- ja kirjoitustaitoisin kansa.
Helmikuun manifestin aikaan vuonna 1899 Aline Meurman kuoli aivan lyhyen sairauden jälkeen. Muistelmissaan A.M. kertoo:
”Kuolema on meidät erottanut, kuolema on meidät jälleen yhdistävä, se on alituinen aamu- ja iltatervehdykseni hänen kuvansa edessä. Siunattu muistossa! Palkitkoon Jumala korkeimmalla siunauksellaan sinun ihmeteltävän, uhrautuvan rakkautesi.”
80-vuotissyntymäpäivänään Agathon Meurman rukoili koko kansan puolesta ja siunasi läsnäolevat ja tulevat sukupolvet.
Tämän vuoden (1980) lokakuun alussa näin Liuksialan kartanon uuden Terttu-emännän ensimmäisen kerran. Hääkuvia katsellessani näin myös kuvan, jossa Liisa-emäntä panee miniänsä kaulalle ns. Kaarina Maununtyttären ristin. Vuosikymmeniä sitten kirjailija Jalmari Finne teetätti alkuperäisessä maalauksessa olevan ristin mukaan jäljennöksen ja antoi sen Adele Meurmanille kiitokseksi siitä, että oli saanut kymmenen kesän aikana tehdä Liuksialassa historiallista tutkimustyötä.
Tähän ristiin liittyy eräs elämäni kauneimpia tähtihetkiä, 34 vuotta sitten olivat Lasse ja Liisa Meurmanin häät. Hääpäivällisten juhlavimmaksi hetkeksi muodostui kun Adele Meurman nousi ja piti puheen pojalleen ja miniälleen ottaen sitten kaulastaan Kaarina Maununtyttären ristin pannen sen miniänsä kaulaan. Suuressa juhlasalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kun vilkaisin ympärilleni, näin miestenkin silmissä kyyneleitä. Oli kuin olisi kuningatar luopunut kruunustaan. Mutta seuraajakin on osoittautunut vuosikymmenien kuluessa ihailtavaksi, ahkeraksi työntekijäksi. Saman vaikutelman sai myös nuoresta emännästä, joka työtä pelkäämättä uskaltaa ryhtyä maanviljelijän vaimoksi.
Nyt on 5 sukupolvea työtätekeviä emäntiä ja isäntiä hoitanut Liuksialaa ja se näkyy. Kaikki on kunnossa. Jos siinä olisi ollut 5 laiskaa sukupolvea, ei koko taloa enää olisi olemassa saman suvun hallinnassa.
Olen ollut runsauden pulan edessä. Haluan lopettaa tämän hyvin puutteellisen esityksen niihin sanoihin, jotka kirjoitin 26 vuotta sitten Liuksialan vieraskirjaan:
”- mutta ennenkaikkea kiitos niistä henkisistä aarteista, joita niin runsain mitoin olen saanut vastaanottaa koettaessani näinä päivinä tutustua Liuksialan historiaan. Kiitos, että olen saanut todeta työnilon kantaman siunauksen ja kiitos siitä rohkaisusta, jota olen saanut uskossani ylevään ja kauniiseen”.
Irja Liuksialan radioesitelmä 23.11.1980