Eeva Ottilia Jalavisto (ent. Elmgren)
s. 21.3.1909
k. 12.6.1966
Eeva Jalavisto syntyi Kerimäellä vuonna 1909. Hän tuli ylioppilaaksi vuonna 1927 ja suoritti medikofiilitutkinnon vuonna 1929 ja lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1931. Kandidaattina hän väitteli aistinfysiologian alalta vuonna 1935 ja valmistui lääkäriksi vuonna 1937. Hän teki lukuisia ulkomaanmatkoja mm. Saksaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin.
Eeva Jalavisto toimi Helsingin Yliopiston fysiologian laitoksen amanuenssina vuosina 1933-35 ja assistenttina vuosina 1935-49. Fysiologian dosentti hänestä tuli 33-vuotiaana vuonna 1942 ja seitsemän vuotta myöhemmin hänet nimitettiin henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi fysiologian professoriksi. Tätä tehtävää hän hoiti kuolemaansa saakka.
Eevan harrastuksista mainittakoon, että hän toimi Naisylioppilaiden Karjala-seuran sihteerinä, Helsingin Akateemisten Naisten puheenjohtajana ja Ylioppilaiden psykologiseuran varapuheenjohtajana. Erikoisharrastuksena hänellä oli kamarimusiikki; hän soitti huilua Helsingin naisorkesterissa.
Luonteeltaan Eeva Jalavisto oli vaatimaton, suorastaan arka. Luennoitsijana häntä ei pidetty hyvänä, ehkä juuri edellämainituista syistä, sen sijaan hän oli erinomainen opettaja ja työtoveri fysiologian laitoksella erikoistöitä ja tutkimustyötä johtaessaan. Hänen ominaisuuksiinsa kuuluivat peräänantamattomuus ja oikeiksi havaitsemiensa asioiden puolesta taisteleminen.
Hänen asuntonsa sijaitsi fysiologian laitoksen kolmannessa kerroksessa, johon mentiin ahtaita kierreportaita. Asunto oli pieni mutta tyylikkäästi sisustettu. Keskellä huonetta oli nuottiteline ja huilu.
Ihmisenä Eeva Jalavisto oli lämmin ja hienotunteinen. Hän innostui kaikesta uudesta, ja sellaisesta, mistä ei vielä tiennyt, hän halusi aina oppia lisää ja saada uutta tietoa.
Eeva oli myös originelli: monet opiskelijat ja työtoverit muistavat hänen pitkät hameensa, jotka näkyivät valkoisen takin alta, ja ystävät sen, miten hänellä oli tapana jouluisin hankkia kaksi joulukuusta saadakseen “joulutunnelmaa molempiin huoneisiin”.
Vuonna 1948 ilmestyi Suomen Lääkärilehdessä Eeva Jalaviston kirjoitus aiheesta “Vanhenemisen tutkimus, gerontologia ja vanhusten tautioppi, geriatria”. Kirjoituksen mottona oli: Tieteen tehtävä ei ole vain lisätä vuosia elämään vaan, mikä tärkeämpää, elämää vuosiin. Tämä ajatus on yhä tärkeämpi 1990-luvun Suomessa, jolloin rajattoman lääketieteen yhä rajattomammiksi muuttuvia mahdollisuuksia tarkastellaan suhteessa ihmisen elinikään ja elämän laatuun.
Lääkärilehdessä ilmestyneen kirjoituksen jälkeen perustettiin maahamme kaksi keskeistä järjestöä: Societas Gerontologica Fennica ja Vanhainsuojelun keskusliitto, nykyisin Vanhustyön keskusliitto. Eeva Jalavisto toimi molemmissa järjestöissä aktiivisesti. Hän kirjoitti, piti radioesitelmiä, esitelmöi ahkerasti terveydenhoidosta vanhuuden tullessa. Hän oli kiinnostunut pitkäikäisyyden syistä ja mietti miten saada sisältöä ikääntyvän henkilön elämään.
Vuonna 1957 hänet valittiin La Societa Italiana di Gerontologia e Geriatrian kunniajäseneksi ja vuonna 1959 Vanhainsuojelun keskusliiton kunniajäseneksi. Vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1965, professori Eeva Jalavisto sai kunnian pitää avajaisesitelmän arvostetuilla Leiraksen lääkäripäivillä, joiden teemana oli “Geriatrian päivät”.
Eeva Jalavisto sairastui vaikeaan valtimosuonitautiin, jota lääkittiin kortisonilla. Hän kuoli tämän pitkäaikaisen sairauden murtamana Helsingissä 57-vuotiaana.