Anja Tulenheimo-Takki 9.4.2014
Säännöllisen valtiopäivätoiminnan alkamisesta Suomessa tuli viime vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Porvoon valtiopäivät 1809 ovat hyvin tiedossamme mutta seuraavan kerran valtiopäivät (lantdag) kokoontuivat vasta 1863, jolloin neljä säätyä oli koolla syyskuun puolestavälistä 1863 huhtikuuhun 1864.
Talonpoikaissäädyn edustajana esi-isämme Agathon osallistui valtiopäiville vuodesta 1872 vuoteen 1900. Vuoden 1863 valtiopäiville hän ei ollut vielä ehdokkaana ja seuraavien eli vuonna 1867 pidettyjen valtiopäiväedustajien vaalissa hän hävisi yhdellä äänellä kilpailijalleen.
Valtiopäivien avajaisiin liittyi silloin, kuten nytkin, monenlaisia juhlallisuuksia avajaisseremonioista tanssiaisiin. Nykyisin tanssiaiset tosin eivät enää kuulu valtiopäivien juhlimiseen vaan vastaavat liittyvät itsenäisyyspäivän viettoon.
Agathonin vanhin tytär Bertha, joka 1870- luvulla näyttää asuneen ainakin pitkiä aikoja Helsingissä morbrorin ja mosterin luona (Liljenstrandit?), on isänsä tyttärenä saanut kutsun osallistua noihin juhlallisuuksiin. Löysin hiljattain Päivikin kätköistä Berthaan liittyvää aineistoa. Sen joukossa oli 14.2.1877 päivätty kirje, jossa tuolloin 22 -vuotias Bertha kuvailee juhlia. Hän kertoo seuraavaan tapaan (vapaasti suomennettuna):
Minun täytyy luonnollisesti aloittaa kirjeeni kertomalla valtiopäivätansseista. Minun leninkini, sen jälkeen kun olin taputellut ja silittänyt sitä parhaani mukaan sattui niin mukavasti, että Moster sanoi sen näyttävän aivan uudelta. Hiukseni oli kammannut sama neiti Böök, joka oli Annan kaasona. Hän auttoi minua kiinnittämään vyön ja muut hepenet, niin ettei Mosterilla ollut minusta mitään vaivaa. Leninki ei saanut olla umpinainen, joten jouduin sopeutumaan avokaulaiseen asuun. Ensin se tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta kun puku sitten oli ylläni, ei se tuntunut miltään. Jotta minulla olisi ollut joku naisihminen seuranani, puhuin asiasta ensin Hanna Palménin kanssa ja hän, tämä ystävällinen ihminen, pyysi minua tulemaan heidän seurassaan ja valtiopäivien juhlallisissa avajaisissa pyysi prokuraattorska minua tulemaan niin että olin siitä hyvin iloissani.[1] Menin siis ensin Palméneille, jossa ”gubben själv” otti minut vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Sen jälkeen menimme linnaan. On mahdotonta kuvailla sitä koreutta, joka oli meitä vastassa. Ovella meidät otti vastaan koko punaiseen kaluunoin varustettuun asuun pukeutunut palvelija ja sulkeissa täytyy sanoa, että eteisaula tuntui jääkylmältä kun olimme pukeutuneet niin ohuesti. Sieltä mentiin ylös portaita, jotka oli koristeltu tuijoilla, fiikuksilla, draseenoilla ja monilla muilla kukkasilla, joista en tiedä mitä ne olivat. Tulimme toiseen kerrokseen suureen saliin, jossa ensin sai marssia loistaviin univormuihin pukeutuneen sotilasjoukon ohi, joiden johdossa oli Adlerberg[2]. Sitten sai luonnollisesti niiata hänen edessään niin hyvin kuin osasi. Onneksi hän ei kätellyt muita kuin rouvia. On mahdotonta kuvailla, miten kaikki olivat koristautuneet parhaan kykynsä mukaan. Vieläpä vanhat ryppyiset naiset olivat, kuka enemmän, kuka vähemmän avokaulaisissa puvuissa. Useimpien rouvien puvut olivat vaaleata silkkiä koristeltuina pitsein, kukin, pliseerauksin, puffein ja millä vain ajatella saattaa. Miesten univormut olivat niin koreat, että ihan silmiin sattui, esim. nuorella kreivi Adlerbergillä oli valkoiset housut, joissa oli leveät kultaiset nauhat sivuilla, takin rinnus oli kirjailtu kullalla leukaan asti niin, ettei olisi voinut laittaa sormeaan yhteenkään kirjailemattomaan paikkaan…
Kun kaikki olivat kokoontuneet saliin, jossa seisottiin melkein kuin sillit tynnyrissä, alkoi musiikki soida ja Adlerberg aloitti tanssin. Sen jälkeen senaattorit ja kaikki muut ottivat kukin daaminsa ja marssivat siihen juhlasaliin, johon ensin kokoonnuimme. Lopulta paikalla ei ollut muita kuin Hanna Palmén, Emmy Norrmén, Vera Heimbyrger ja minä. Päätimme mennä virran mukana ja tulimme lopulta suureen saliin, jossa paloi tuhansia kynttilöitä. Siellä tapasin heti enon, Ignatiuksen, Järnefeltin, Godenhjelmin, Bergsonin ynnä muita. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että tulivat juttelemaan kanssani. Olin kyllä kovin iloinen, että sain mennä Palménien seurassa, sillä en tiedä miten minun muuten olisi käynyt. Hanna oli niin rakastettava, että tuli jokaisen tanssin jälkeen minun luokseni ja aloin tuntea oloni kotoisemmaksi. Prokuraattori itse tuli ja pyysi meitä ottamaan virvokkeita. Näin ilta sujui ja aina välillä polvihousuihin ja mustiin sukkiin pukeutuneet palvelijat tarjosivat jäätelöä ja makeisia. Lopulta alkoi illallinen ja Hanna ja minä kuuluimme niihin onnellisiin, jotka saivat jotakin. Monet valittivat jääneensä ilman..
[1] Johan Philip Palmén oli prokuraattorina 1871 – 77
[2] Kreivi Nikolai Adlerberg toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1866 – 81