Antti Tulenheimon esitelmä sukuseuran vuosikokouksessa 28.4. 2024.
Täällä Katajanokan vankilassa joutui monta asekätkentään liittynyttä upseeria viettämään yli kaksi vuotta, välillä 1945-1948. Suuren osan ajasta he olivat vangittuina ilman että syytettä olisi nostettu. Välillä heitä istutettiin Ratakadulla Valpon vankikopeissa, välillä Sörnäisissä tai Riihimäellä, sitten taas täällä. Tunnetuin täällä istunut oli kenraali A. Airo.
Tänne tuotiin myös sotasyyllisyydestä tuomitut: Ryti, Tanner, Kivimäki, Linkomies jne., joihin asekätkennästä tuomitut eivät useinkaan törmänneet. Täällä istui kolme kuukautta myös Helmi Virkkusen poika, majuri Arto Virkkunen. Pisimpään hän istui Sörkassa, 29 kk. Ensin viikko Ratakadulla, sitten Sörkka, taas kuukausi Ratakadulla ja lopuksi täällä.
Arto kirjoitti 1970-luvulla vankeusajan päiväkirjamerkintöihin perustuvan muistelmakirjan nimeltä Sörnäisten yleisesikunta. Sen mukaan hän suhtautui vankeusaikaansa varsin rauhallisesti. Se ei pahemmin käynyt hänen luonnolleen niin kuin monelle muulle tapahtui.
Mikä oli tämä jupakka, josta tuomittiin aikanaan 1488 henkilöä?
Siirrytään 80 vuotta taaksepäin kesään 1944. Elokuun alussa presidentti Ryti luopui virasta ja hänen tilalleen tuli Mannerheim. Mikkelin päämajassa alkoivat upseerit pohtia, miten ja koska sota tulisi päättymään. Mikä voisi olla pahin mahdollinen lopputulos Suomen kannalta? Ja jos sellainen tulisi eteen, sitä ei saisi kohdata valmistautumatta.
Syntyi ajatus toiminnasta, jonka keskiössä oli aseiden hajavarastointi. Asekätkentä-nimityksen keksi lehdistö kun asia tuli ilmi keväällä 1945.
Keskeisiä pohtijoita päämajassa olivat operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä, hänen lähin miehensä, everstiluutnantti Usko Haahti ja Haahden ystävä, majuri Reino Lukkari. He päätyivät siihen, että jos vetäydytään sisemmälle Suomeen taistellen tai Suomi miehitetään, siviilejä ei voida evakuoida. Tämä piti ottaa kaikessa huomioon. Vastarinnan edellytyksenä oli, että kaikkialla maassa olisi materiaalivarastoja ja niitä hallinnoimassa luotettavat paikalliset komentajat.
Jo ennen Talvisotaa oli Kannaksella varastoitu aseita, räjähdysaineita, piikkilankaa ja bensiiniä yksityisten suojiin puolustusvalmiuden tehostamiseksi ja paikalliset asukkaat huolsivat näitä materiaaleja. Saksan itärintamalta ja Jugoslaviasta oli esimerkkejä taistelujoukkojen ja paikallisväestön yhteistoiminnasta. Tällaista sissitoimintaa Haahti rupesi kehittelemään ja esitteli sitten ajatuksensa edellä mainittujen lisäksi majuri Reino Arimolle. Nämä neljä muodostivat toiminnan sisärenkaan.
Elokuun aikana Nihtilä pohti myös yhdessä Airon ja eversti Urho Tähtisen kanssa niitä toimia, joihin olisi ryhdyttävä pahimman varalta. Hän esitteli Tähtiselle ajatuksen hajavarastoinnista, ja he päätyivät siihen, että Nihtilä ottaisi asian hoitaakseen.
Ennen syyskuun 4:ntenä solmittua aselepoa näistä asioista tiesivät vain nuo kuusi ja heidän lisäkseen tiedusteluosaston päällikkö Reino Hallamaa, jolle Haahti oli uskoutunut.
Syyskuun alussa vallitsi epävarmuuden ilmapiiri, aselevon odotus ja kasvava pelko että mitä tämän jälkeen. Epävarmuutta lisäsi tieto Romanian kohtalosta elokuussa: Neuvostoliiton joukot olivat aseleposopimuksesta huolimatta jatkaneet etenemistään ja miehittivät Romanian.
Suomalaiset joukot lopettivat tulen 4. syyskuuta klo 7 kuten sovittu. Aluksi vastapuolikin lopetti tulituksen, mutta sitten alkoi tulla ilmoituksia ammuskeluista. Aselevon ensimmäinen päivä pani hermot koetukselle paitsi etulinjassa, myös johdossa. Seuraavana aamuna tuli alkoi kuitenkin loppua kaikkialla, mutta senkin jälkeen sattui yksittäisiä hyökkäyksiä.
Näiden päivien kokemukset eivät lisänneet uskoa siihen, että vastapuoli aikoisi todella noudattaa sopimusta. Sisäpiiri vakuuttui siitä, että suunnitelmat aseitten varastoinnista olivat realistisia. Välirauhansopimuskaan ei poistanut epäselvyyksiä. Venäläiset esittivät yhä uusia vaatimuksia, jotka olivat vastoin 17.9. allekirjoitetussa sopimuksessa määriteltyjä toimia.
Aselevon jälkeen Nihtilä ja Haahti hioivat suunnitelmaansa ja kun se oli valmis, se esitettiin Airolle. Airo hyväksyi sen ja antoi valtuudet ryhtyä toimiin. Hän kävi kertomassa asiasta Mannerheimille, joka ymmärsi varotoimien tarpeellisuuden ja kehotti noudattamaan mahdollisimman suurta varovaisuutta, erityisesti koska Zhdanovin johtama valvontakomissio oli syyskuun 19. saapunut Helsinkiin ja alkoi valvoa armeijan alasajoa ja saksalaisten poistamista Lapista.
Suunnitelma saatiin syksyn aikana toteutettua suurista hankaluuksista huolimatta. Organisaation johdossa oli Usko Haahti, joka piti ohjakset tiukasti käsissään. Lähimmiksi apulaisikseen hän valitsi everstiluutnantti Zachris Dunckerin ja majuri Arto Virkkusen. Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua Reino Lukkarin pojan Matin 1984 julkaisemaan kirjaan Asekätkentä, jossa toimintaa selvitetään juurta jaksaen.
Kun miehityksen pelko alkoi kuukausien mittaan hälvetä, ruvettiin suunnittelemaan kätköjen purkamista ja aseitten liittämistä armeijan kirjanpitoon. Talvella sitä ei kuitenkaan voitu tehdä. Lisäksi pelättiin purkamisen ilmituloa. Valvontakomission tarkkailu oli tiivistä ja sillä oli apuna äärivasemmiston kannattajia ilmoittamassa havainnoistaan
Oli myös huhuja kommunistien aseellisen kumouksen valmistelusta, ja Haahti epäröi purkamisen aloittamista. Huhti-toukokuun vaihteessa kävi ilmi, että Oulussa oli myyty elintarvikekätköistä varastettuja purkkeja. Varas pelkäsi kiinni joutumista ja keksi ruveta kiristämään Oulussa toiminutta johtoa. Kun nämä eivät antaneet periksi, varas otti yhteyttä SKDL:n toimistoon ja sitten valvontakomission edustajaan.
Siitä homma alkoi sitten purkautua. Viranomaiset ryhtyivät kesän kuluessa tutkimaan asiaa ja erityisesti kahta seikkaa: mikä oli asekätkennän tarkoitus ja mitkä olivat sen johtosuhteet?
Puolustusvoimat halusi itse selvittää asekätkentään liittyneet seikat, mutta Valpo halusi myös päästä mukaan eikä hallitus halunnut estää tätä. Valpo vaati rajattomia valtuuksia tutkia puolustusvoimia. Koko Valpo oli keväällä 1945 vaihtanut väriä eli kaikki avainpaikat oli miehitetty kommunisteilla. Valpo pyrki leimaamaan asekätkennän neuvostovastaiseksi ja äärioikeistolaiseksi salaliitoksi, jota johtivat päämajan kenraalit. Valvontakomissio lisäsi löylyä eli hallitus joutui kovaan paineeseen.
Kenraali Airo pidätettiin kesäkuun lopussa. Sisäministeri Leino vangitutti heinäkuun alussa suuren joukon upseereja jotka tuotiin ensin tänne Katajanokalle ja jonkun ajan kuluttua Sörnäisiin, jossa heiltä vietiin kaikki tutkintavangin oikeudet. Tätä kesti syyskuun lopulle.
Syyskuun loppuun mennessä Valpo oli pidättänyt jo 547 henkeä. Arto oli pidätetty elokuun alussa. Kun kävi selväksi, ettei Valpo pysty uusien tutkijoittensa voimin selvittämään juttua, sisäministeri Leino määräsi perustettavaksi yli 100 henkeä käsittäneen tutkintaelimen. Syksyllä 1946 se käsitti jo 180 henkeä.
Leinolle ja Valpolle juttu antoi tilaisuuden voiman näyttöön. Nopeasti piti saada näyttöä oikeistolaisesta salajuonesta. Äärivasemmiston lehdet painoivat täysillä päälle, muut lehdet kohdistivat kritiikkiä tutkijoiden menettelytapoja, summittaisia pidätyksiä ja pidätettyjen oikeuksien loukkauksia vastaan.
Koko tutkinnan aikana Valpo teki arviolta 2000 pidätystä. Yli 6000 henkilöä kuulusteltiin. Tutkimusten edistymistä vaikeutti epäiltyjen henkinen yliote. Kuukausien pidätysajat ilman ainoatakaan kuulustelua, eristys muista ilman kirjoitus- tai lukemisoikeutta eivät lannistaneet heitä.
Mitä kauemmin tutkinta kesti, sitä tärkeämmäksi tuli kuvitellun salaliiton paljastaminen. Useita kenraaleja pidätettiin, mutta kun sisäpiiri oli alun perin päättänyt pitää johdon jutun ulkopuolella, Airoa vastaan ei saatu näyttöä eikä Mannerheimin nimeä uskallettu tuoda julkisuuteen. Vain yhtä kenraalia vastaan löytyi todisteita, jotka johtivat aikanaan tuomioon.
Muodollisesti pidätykset tapahtuivat laillisesti: Talvisodan alla säädetyn Tasavallan suojelulain nojalla annettu asetus oikeutti maan turvallisuuden kannalta vaarallisten henkilöiden määräämisen turvasäilöön. Nyt sitä käytettiin jotta pitkään pidätetyt epäillyt voitiin pitää jatkuvasti tallessa.
Usein kuulustelujen alkamista lykättiin jopa kuukausilla ja niin ettei pidätetty edes tiennyt pidätyksen syytä. Kenraali Airoa kuulusteltiin ensimmäisen kerran 8 kk pidättämisen jälkeen. Moni keskeinen toimija päästettiin vapaaksi kesken tutkimusten, mutta Airo, Nihtilä, Haahti, Arimo ja Arto Virkkunen joutuivat olemaan pidätettyinä kevättalveen 1948 asti.
Tutkimuksia pitkitti paitsi asian laajuus ja tutkijoitten taitamattomuus, erityisesti se, ettei ollut lakia, jonka mukaan syyllisiksi epäiltyjä olisi voitu syyttää. Tarvittiin laki, joka tuomitsisi rikoksiksi ennen lain säätämistä tehdyt teot. Elokuussa 1946 hallitus sai valmiiksi ”lain aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”. Laki tuli voimaan tammikuussa 1947, mutta kesti maaliskuuhun 1948 ennen kuin ensimmäinen oikeudenkäynti alkoi.
Ensimmäinen oikeusaste oli sotaylioikeus, joka toimi Helsingin hovioikeuden yhteydessä. Päämajan johdon syytteet käsiteltiin osasto III:ssa. Sisäministeriön tutkintaelin esitti syytteen nostamista 2122 henkilöä vastaan.
Lehdistö seurasi aktiivisesti oikeudenkäynnin edistymistä. Kommunistilehdet kertoivat upseerien johtamasta salaliitosta, johon maan taantumuspiirit olivat yhtyneet. Muu lehdistö näki tapaukset varautumistoimena. Pravda hehkutti ”Rytin ja Tannerin koplan perillisistä, heidän mustan työnsä jatkajista, joiden salaliittoverkko peitti koko maan”.
Haahti ja Nikkilä eivät yrittäneet kiistää osuuttaan vaan ottivat kaiken vastuun itselleen ja ilmoittivat, että heidän alaisensa olivat toimineet sotilaallisen käskyn perusteella. Airon syytteet voitiin osoittaa yksi toisensa jälkeen perusteettomiksi.
Yhtenä puolustuspuolen asianajajana oli Eino Tulenheimo.
Kun tuomio julistettiin 9. huhtikuuta 1948, oikeus katsoi Arto Virkkusen olleen Haahden suoranaisena alaisena velvollinen noudattamaan esimiehensä käskyjä, joten häntä ei tuomittu rangaistukseen. Nikkilä ja Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja erotettiin viroistaan. Kaikki paitsi Nikkilä ja Haahti määrättiin laskemaan heti vapaaksi koska pidätys- ja turvasäilöajat ylittivät tuomiot.
Sekä syyttäjä että tuomitut valittivat päätöksistä korkeimpaan oikeuteen. Se piti joulukuussa antamallaan päätöksellä tuomiot ennallaan paitsi että Haahdelle tuli vuosi lisää kuritushuonetta, Artolle tuomittiin kaksi vuotta vankeutta ja Arimolle vuosi ja 6 kk. KO katsoi että Arton ja Arimon olisi tullut käskyn saadessaan käsittää, että sitä noudattamalla he tulisivat osallistumaan oikeudenvastaiseen toimintaan. Siis syyskuussa 1944 heidän olisi pitänyt tietää, että vuonna 1947 säädetään laki, joka kriminalisoi esimiehen käskyn täyttämisen.
Viimeinen asekätkentään liittynyt tuomio annettiin keväällä 1949. Kun sotaylioikeuden kaikista päätöksistä valitettiin korkeimpaan oikeuteen, vasta maaliskuun 15. 1950 saatiin koko jupakka lopulliseen päätökseen. KO langetti vapausrangaistuksen 1488 henkilölle. Tuomiot vaihtelivat kuukaudesta Haahden kuuteen vuoteen. Suurin osa tuomittiin ehdollisina kolmen vuoden koeajalla.
Pidätettyinä olleiden upseerien perheitten avustamiseksi järjestettiin keräyksiä, joista saatuja varoja jaettiin seurakuntien avustusrahaston kautta. Varoja käytettiin myös asianajajien palkkioiden maksamisen. Vangittuna olleitten perheille saatiin myös järjestettyä Amerikasta tulleita lahjapaketteja.
Arton perheessä oli vankeusaikana vaimo Liisa ja viisivuotias poika Olli ynnä äiti, Helmi, joka kuoli vähän 74-vuotispäivänsä jälkeen helmikuussa 1947. Arto oli sydänlihaksen tulehduksen takia sairaalassa kun Yrjö Meurman tuli kertomaan, että Helmi oli saanut aivoverenvuodon ja kuollut. Arto oli päässyt kerran kotiin ja kerran sairaalaan katsomaan häntä vartijan mukana. Hautajaisiin hän myös pääsi vartioituna.
Vankila-aikana Arto alkoi opiskella englantia, jonkun aikaa myös pikakirjoitusta ja suoritti lopulta kaupallisen tutkinnon Liikemiesten kauppaopiston kirjekurssina. Monet muutkin upseerit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja opiskelivat vankilassa. Kun 1975 pääsin töihin Finnpapiin, oli osaston johtajana Raahesta kotoisin oleva majuri, ekonomi Osmo Vihma, joka myös oli näitä asekätkijöitä. Olisipa ollut mielenkiintoista haastatella aiheesta jos olisi silloin tiennyt sen mitä nyt.
Arton muistelmissa vilahtelee tunnettuja nimiä oikeista rikoksista istuneitten joukossa, mm Ruben Oskar Auervaara, puhelias kaveri, joka silloin tällöin lainasi Arton kirjoituskonetta muistelmiensa kirjoittamiseen.
Kun Airo ja Arto oli 9.4. määrätty vapautettaviksi, he palasivat vankilaan. Oli perjantai ja Airo ehdotti että he lepäisivät vielä viikonlopun ja lähtisivät pois vasta maanantaina. Tämä ei kuitenkaan käynyt vankilan johtajalle, joka määräsi heidät poistumaan klo 17 mennessä. Nyt tuli kiire.
Airo käski Artoa tilaamaan yleisesikunnasta auton, ensin henkilöauton ja sitten vielä kuorma-auton kun tavaraa oli kertynyt aivan valtavasti. Ennen klo 17 lastit saatiin lähtemään.
Moni upseeri pystyi vapautumisensa jälkeen jatkamaan sotilasuraansa. Monet päätyivät kaupalliselle alalle. Nihtilä toimi KOP:n pankinjohtajana, Haahti päätyi lopulta vakuutusyhtiö Pohjolan apulaisjohtajaksi. Artokin päätyi vakuutusalalle ja lopulta Sammon apulaisjohtajaksi. Airo ryhtyi maanviljelijäksi ja toimi yhden kauden kansanedustajana. Mauno Koivisto palkitsi hänet vielä Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä miekkojen kera. Majuri Malmivaara päätyi Kuopion hiippakunnan piispaksi. Jne.
Mikä merkitys asekätkentäoperaatiolla sitten oli? Mitä vaikutuksia sillä oli poliittiseen tilanteeseen?
Arvo ”Poika” Tuominen, Otto Wille Kuusisen apulaisena Kominternissa Moskovassa 30-luvulla toiminut mutta myöhemmin kommunistista demariksi siirtynyt lehtimies kertoi 1950-luvulla Valo Nihtilälle, että hänen tietojensa mukaan NL oli suunnitellut miehittävänsä Suomen aselevon jälkeisessä tilanteessa. Hän halusi Nihtilän tietävän, että asekätkennän paljastuminen esti suunnitelman toteuttamisen. Asekätkentä hänen mukaansa pelasti Suomen. Totta tai ei, NL oli saanut todistuksen siitä, että suomalaiset todella aikovat puolustaa maataan.