Antti Tulenheimon esitelmä sukujuhlassa 29.12.1944
Vuonna 1844, joulukuun 29 päivänä vihittiin Tammisaaressa avioliittoon Anders Thulé ja Fredrika Wilhelmina Sanngren. Heillä oli kolme lasta: tytär Edla Wilhelmina ja pojat Bror Axel ja Julius Richard. Näillä oli yhteensä 27 lasta. Nyt sata vuotta äskenmainitusta hääpäivästä on silloisen morsiusparin jälkeläisiä elossa kolmannessa, neljännessä ja viidennessä polvessa yhteensä 98.
Anders Mattsson oli syntynyt 11 päivänä heinäkuuta 1813 (*), nuorimpana kuudesta lapsesta, joista kaksi oli kuollut nuorina, toinen toisella vuodella oleva tyttö rokkoon ja toinen kolmevuotias poika, kuukautta ennen kuin Anders syntyi, tapaturmaisesti: ”drunknade i en brunn”. Eloon jääneistä sisaruksista vanhin Lars Mattsson oli hienotaeseppä, toinen Johan Mattsson otti kotitalon ja kolmas, Johanna, joutui naimisiin Per Petterssonin kanssa Östersundan pitäjään.
(*) Andersin ristiäisissä olivat kummeina kirkkoherra G. Riddarström, vaimo Brita Matts:dotter Öster-Tullstasta, talollinen Per Ersson ja tämän vaimo Anna Sofia Andersdotter samoin Öster-Tullstasta.
Anders Mattssonin isä, maaliskuun 23. 1826 kuollut tilallinen, ”dannemannen” Matts Larsson omisti 1/3 tilaa Sörgården Öster Tullsta kylässä Kilan pitäjässä Vestmanlandissa. Tämän isä, ”bonden och uppsyningsmannen” Lars Mattsson, joka oli syntynyt Kilan naapuripitäjässä Norrbyssä, taasen oli tullut sanotun tilan omistajaksi naimisen kautta. Lars Mattssonin isä Matts Larsson ja tämän esi-isät olivat myös samasta Norrbyn pitäjästä ainakin vuoteen 1702, johon saakka minulla heistä oli tietoja, ollen hekin maanviljelijöitä, ”dannemän”.
Andersin äiti oli Maria Jansdotter, syntynyt Sevallan pitäjässä, kuoli 86 vuoden vanhana 1862 oltuaan 14 vuotta vuoteen omana syystä, että oli liukastuessaan saanut loukkaantuman, joka aluksi ei ollut mitenkään huomattava, mutta joka yhdessä hänen jo silloin korkean ikänsä vuoksi lisäsi hänen raihnauttaan (bräcklighet) ja seurasi häntä hautaan saakka.
Anders Mattssonin isoäidin sukua samoinkuin hänen äitinsä äidin sukua voidaan seurata ylenevässä polvessa aina 16-sataluvun alkupuoliskolle saakka. Vestmanlandin kirkonkirjoihin on seurakuntien papistolla ollut tapana merkitä muistosanoja vainajasta – monasti todennäköisesti samoja kuin he ovat näiden haudalla lausuneet – ja niin on säilynyt heistä henkilökohtaisia tietoja.
Näissä muistiinpanoissa sanotaan Andersin isästä muun ohessa: ”Uppförande: Redlegt och berömligt”; muistiinmerkinnässä hänen isoisästään Lars Mattssonista taasen kuuluu eräs kohta näin: ”har efter en berömlig lefnad af 74 år fått idag intaga sin hvila uti jorden” ja edelleen: ”har i bland alla gjort sig välkänd, aktad och älskad”.
Andersin isänäidistä Stina Ersdotterista, joka kuoli 1801, mainitakseni joitakin otteita muistosanoista aikaisemmin kuolleista esivanhemmista, sanotaan:”Hon stod sitt hus väl för, uppfostrade sina barn i Gudsfruktan, samt sökte frid med alla Människor och har altid gjort sig hos hvar man på det fördelaktigaste sätt känd”.
Hänen äitinsä isästä, v. 1798 kuolleesta skattebonden Jan Olssonista kirjotetuissa muistosanoissa on eräs kohta näin kuuluva:”Uti sitt hus uppförde han sig som en rättskaffens man, likaså med sina grannar och alla andra, visande därmed at han lefde som han trodde, och at den Gudomlige Frälsarens Heliga Lära värkar vara rättskaffens lefnad, när människan det tillåter. För öfrigt känna vi hans stora arbetsflit i flere lofliga slögder, och hvari man nu saknar honom”.
Muistosanat ovat yksinkertaisia mutta niiden totuutta ei voi epäillä. Pitäjän sielunpaimen, joka seurakuntalaisensa tunsi, on ne muistiin merkinnyt eikä hänellä ollut mitään syytä kaunistella. Ne tekevät meille nuo ammoin kuolleet eläviksi. Ja se henkinen perintö, jonka ne isät ja äidit, joista nuo sanat ovat lausutut, ovat jättäneet jälkeentulevilleen, on korkeinta luokkaa.
Nuo kuolleet esi-isät hoitivat useasti myös julkisia luottamustoimia. Heitä tapaa lautamiehinä, kirkon kuudennusmiehinä. Eräs heistä, Erik Jönsson Norrbäckin kylästä Norrbyn pitäjästä, kuollut jonakin vuonna välillä 1687-1697, oli valtiopäivämies. Kuvaavaa sen ajan oloille on merkintä Norrbyn pitäjän kirkon tileissä: ”Erik Jönsson i Norrbäck tacksäijelsepengar, att han m helso ifrå Göteborgs Riiksdagar kommen war–”.
Mutta tulkaamme Anders Mattssoniin. Jo nuorena kotona ollessaan hän veljensä esimerkin mukaan harjoitti hienosepäntöitä ja puhdisteli ja korjaili talonpoikien kelloja. Varttuessaan huomattiin hänellä olevan hyvä ääni ja hänen olevan muutenkin musikaalinen, jonka tähden hän pantiin seurakunnan lukkarin luo oppiin tullakseen itsekin lukkariksi.
Paitsi laulua ja nuottien tuntemista kuului senaikaiseen lukkarinvirkaan myöskin haavurintaito (fältskärskonst) ja sitäkin oli siis opiskeltava. Mutta lukkarikoulutus ei Andersia kauaa tyydyttänyt; hänen mielensä paloi vaativampiin teknillisiin toimiin ja niin hän lopettikin opintonsa kotipitäjässä ja matkusti Tukholmaan hakemaan mieluisempaa tehtävää. Kirkonkirjojen mukaan hän muutti sinne v. 1834 – eli siis 21 v. vanhana – mutta ilmeisesti hän jo aikaisemmin on ollut siellä opissa. Tukholmassa hän joutui silloisen Ruotsin etevimmän urkujenrakentajan G. Anderssonin työpajaan ja oppilaaksi. Synnynnäinen taipumus ja poikavuosina opittu näppäryys ja taito tehdä tarkkaa työtä johti hänet pian mestarinsa parhaitten apulaisten joukkoon, niin että hän sai tehtäväkseen urkujen ylöspanon johtamisen. Tukholmaan tullessaan hän otti kotikylänsä nimestä johtamansa nimen Tulle, jonka hän pian sitten muutti nimeksi Thulé.
Ennen pitkää oli se asema johon Anders Thulé Anderssonin luona oli saavuttanut, johtava hänen kulkunsa pois Ruotsista uuteen isänmaahan ja itsenäiseen toimintaan. V. 1839 hänet lähetettiin kolmen kisällin (Hjerpe, Nydal ja Brodell) kanssa Suomeen, Ouluun, rakentamaan sen kirkkoon tilatut urut. Siihen aikaan, ilmeisesti hankalien ja kalliiden kuljetusolojen vuoksi tehtiin näet urkujen kaikki puutyöt ja suurimmat tinapillitkin ylöspanopaikalla. Niin tehtiin Oulussakin, jossa urut valmistuivat 1840.
Isäni kertoo muistelmissaan, että isoisä Oulussa olisi oppinut varsin auttavasti puhumaan suomea, mutta sen taidon hän sitten kuitenkin unohti, osaksi senvuoksi, että hän tuli muutamian vuosia oleskelemaan ruotsinkielisillä paikkakunnilla, osaksi senvuoksi, että sattui myöhemmin aina löytymään tulkki, joka häntä auttoi.
Oulusta Anders Thulé siirtyi Turkuun johtamaan tuomiokirkon urkujen rakentamista. Työ siellä kesti kaksi vuotta ja urut valmistuivat 1842. Tämän jälkeen hän sai Anderssonin puolesta rakentaakseen urut Inkoon kirkkoon. Inkoossa ollessa tutustui häneen hovineuvos Berndt Erik Inberg, joka halusi lahjoittaa urut kotikaupunkinsa Tammisaaren kirkkoon ja pyysi, kaupunki- ja maaseurakunnan yksimielisellä suostumuksella, Anders Thulétä ne rakentamaan.
Tämä suostui siihen, sanoutui irti toimestaan Anderssonin luona ja kontrahti allekirjoitettiin helmikuun 20 päivänä 1843. Työ aloitettiinkin, mutta pian sattui odottamaton keskeytys, kun Andersson, joka huomasi menettävänsä parhaan apulaisensa ja saavansa hänestä Suomessa kilpailijan, vaati Turun tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin, jotta ”Orgelbyggare eleven” Anders Thulé estettäisiin sanottuja urkuja rakentamasta. Tuomiokapituli määräsikin memoriaalilla hutikuun 5 päivältä 1843 Pohjan ja Tammisaaren seurakuntien kirkkoherran Anders Palmbergin pitämään huolta siitä, ettei mainittua urkujenrakentajaoppilasta Thuléta oikeutettaisi, vielä vähemmän kontrahdilla velvoitettaisi rakentamaan kyseessäolevia urkuja, ellei hän sitä ennen, suoritettuaan sellaisen urkujenrakentajatutkinnon, kuin Knk. Resolutionissa maalisk. 29 päivältä 1773 määrätään, voisi saavuttaa ja esittää todistusta luotettavasta taidosta ja taitavuudesta ammatissaan. x)
Tähän päätökseen Inberg haki muutosta Senaatista, joka päättikin, koska luotettavilla todistuksilla oli osoitettu, että Oppilas Thulélla on tarpeelliset tiedot ja taitavuus urkujenrakennustaidossa, sekä että hän eri paikoilla Suomea menestyksellä oli rakentanut urkuja, kumoamalla tuomiokapitulin valituksen alaisen päätöksen, sallia Tammisaaren seurakunnan, valittajan vastuulla siitä, että urut ovat kunnolliset, antaa niiden rakentaminen Thulén tehtäväksi. 1),2),3)
x) ” — anbefallt Kyrkoherden i Pojo och Ekenäs Församlingar Anders Palmberg, att tillse, det bemälte Orgelbyggare Elev Thulé icke må berättigas, änmindre genom Contract förbindas, att i fråga varande Orgelverk uppföra, derest han icke förut, efter undergående af sådan Orgelbyggare examen, som Kongl. Resolutionen af den 29 Martii 1773 föreskreve, kunde erhålla och förete vittnesbörd om tillförlitlig insigt och färdighet i sitt yrke—”
1) ”—och som numera genom tillförlitliga bevis styrkt är, att Eleven Thulé äger nödiga insigter och skicklighet i orgelbyggare-konsten, samt att han jemväl på förskilde ställen i Finland med framgång uppfört Orgelbyggnader, alltså prövar Hans Kejserliga Majestät skäligt att, med upphäfvande af Domkapitlets överklagade beslut, tillåta Ekenäs Församling att, på Klagandens ansvar för i fråga komna Orgelverks duglighet, dess uppbyggande å Thulé uppdraga.”
2) Senaatti, seuranneen marraskuun 11 päivänä laajensi näin antamansa päätöksen yleisemmäksi, uudistaen Knk. Resolutionin papiston valituksiin heinäk. 7 päivältä 1752, määräten kirjeellä ensiksimainitulta päivältä sen 2 §:n kuulumaan näin: ”Till uppförande af nya och förbättrande af äldre orgelverk, äge församling, såframt priwilegierade orgelbyggare icke finnas att tillgå, med Guwernörens och Domkapitlets wetskap och goda minne betjena sig af andre personer, hwilka tillförlitliga bewis om insigt och färdighet i yrket innehafva” (Ekonomie och PolitieLag 2 Del s. 529 § 1488.)
3) G. Andersson oli saavuttamastaan luottamuksesta ja menestyksestä tullut sietämättömän ylpeäksi ja ylimieliseksi. Niinpä kun silloinen Turun tuomiokirkon urkuri Movallson oli jollakin tavoin loukannut häntä, hän julmistui niin, että hän julkisesti ilmoitti seurakunnalle, ettei hän päivääkään vastaisi urkujen kunnossa pysymisestä, jos M. laskettaisiin niitä soittamaan. Tästä seurauksena seurakunta palkkasi M:lle sijaisen ja maksoi hänelle itselleen hänen palkkansa eläkkeenä aina hänen kuolemaansa saakka, joka tapahtui vasta 1875.
Päätöstä, joka on annettu lokakuun 13 päivänä 1843, on pidetty Kangasalan urkutehtaan perustamiskirjana ja sanottua päivää tehtaan perustamispäivänä jos kohtakin se tuli aloittamaan toimintansa Tammisaaressa.
Isän muistelmien mukaan, joista edelleolevakin on saatu, oli kultaaja Carl Engström, joka hyvin tunsi Anderssonin, kertonut, että sitten kun Turun urut olivat valmistuneet, jäi A. moneksi kuukaudeksi Turkuun ”rumlaamaan”. Meri jäätyi ja yhä oli A. Turussa, huolimatta monista kirjeistä ja viesteistä, että häntä kipeästi kotona kaivattiin. Myöhemmin syksyllä sattui leutoja ilmoja, niin että meri vapautui jäistä ja silloin tuli kaksi A:n apulaista varta vasten hakemaan häntä kotiin. Hänellä oli poika, joka otti tehtaan haltuunsa, vaan hän menestyi huonosti ja hänen kuoltuaan liike lakkasi. Itse A. urkujenrakentaja Åkermanin kertomuksen mukaan kuoli ukkokodissa.
On ilmeistä, että Anders Thulé vuodet 1843 ja 1844 oleskeli Tammisaaressa. Urut, jotka hän siellä yhdessä ainakin vanhimman työkumppaninsa Johan Hjerpen ja paikakunnalta palkattujen työmiesten kanssa rakensi, valmistuivat ensimmäiseksi adventiksi 1844. Mutta työn lomassa oli hänellä myös aikaa ottaa osaa paikkakunnan seuraelämään. Miellyttävä ruotsinmaalainen näkyykin päässeen hyviin suhteisiin niin ylempien kuin alempien kanssa kaupungissa.
Eikä ihmekään. Hän oli komeavartaloinen ja verraten kookas. Eräästä isoisän vanhasta frakista päätellen, joka on säilynyt tähän saakka ja jota yhdessä hänen korkean hattunsa kanssa nyt säilytetään Liuksialan museossa, hän oli mitaltaan jotenkin yhtäsuuri kuin esim. hänen pojanpoikansa Pertti tai Gustav, mutta hartiakkaampi. Hänen kasvonsa olivat sileäksi ajellut, niiden piirteet, niinkuin monesta säilyneestä valokuvasta saattaa nähdä, miehekkään vakavat. 1)
1) On kummallinen sattuma, että Kangasalan urkutehtaan satavuotisjuhlaan löydettiin valokuva, jossa hänellä on silmälasit. Missään muussa niistä verraten monista kuvista, joita hänestä on olemassa, hänellä ei ole silmälaseja ja varmastikaan hän ei sellaisia Tammisaaren aikoinaan käyttänyt.
Ruumiillisilta voimiltaan hän oli hyvin väkevä. Isä kertoo myöhemmältä ajalta tapauksen, joka tätä kuvaa. Kun v. 1857 rakennettiin urut Elimäen kirkkoon, oli talossa, jossa isoisä ja isä asuivat suuri vihainen koira, joka aina haukkuen ja muristen hyökkäsi heitä vastaan kun he palasivat kirkolta kortteeriinsa. Kun tätä oli pari päivää jatkunut, eikä parannusta näyttänyt tulevan, otti isoisä koiran alaleuasta kiinni ja puristaen käden kouruun peukalo leuan alla, nosti ison elukan suoralla kädellä ilmaan, antoi sen roikkua siinä vähän aikaa ja viskasi sen sitten kappaleen matkan päähän. Koiran hyökkäilyt ja murinat tietysti siihen loppuivat.
Tammisaaressa ollessaan Anders Thulé epäilemättä sai paljon ystäviä. Eräs niistä oli kaupungin saarnaajana toimiva Johan E. T(h)elenius, joka sittemmin oli naimisissa Kangasalan rovastin Liljenstrandin tyttären kanssa. Tämä näkyy lämpimästi kiintyneen isoisään. Ilmeisesti hän hankki tälle tilauksia ja tuli siten epäsuorasti vaikuttaneeksi siihen, että Kangasalan urkutehtaan paikaksi tuli juuri Kangasala.
Kun Kangasalan ”curamgerens” Joh. Fredr. Färling kesäk. 22 päivänä 1844 Tammisaaressa allekirjoitti kontrahdin urkujen rakentamisesta Kangasalan kirkkoon, on Telenius todistajana. Syyskuun 6 päivänä samana vuonna Telenius Ikaalisten seurakunnan valtuuttamana tekee kontrahdin urkujen rakentamisesta Ikaalisten kirkkoon. Teleniuksen ja isoisän ystävyydestä on todisteena edellisen jälkimmäiselle lahjoittama kultainen, isolla punaisella karneol-kivellä varustettu sormus, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu ”J.E.T.s pant af tillgivenhet”. Tämä sormus on nykyään rintaneulana Eeva Apajalahden hallussa.
Tammisaaressa Anders Thulé tutustui henkilöön, jonka ”pant af tillgivenhet” tuli olemaan vielä suurempi ja tuli hänen ylimmäksi ystäväkseen. Tämä oli Fredrika Wilhelmina Sanngrén. Ja niin tulee toinen kertomuksen henkilöistä näyttämölle.
Sanngrenien suku oli kotoisin Porvoon pitäjästä Sannäsin kartanon Sigfors eli Sigfrods’in torpasta. Vanhin tiedossa oleva esi-isä oli Thomas Eriksson, torppari Sigfrodsin torpassa, synt. 1687 ja kuoli 81 vuoden vanhana 29/2 1768. Tämän vaimo oli nimeltään Anna Johannesdotter, kuoli 79 vuoden vanhana 24/10 1766. Rippikirjojen mukaan lienee perhe ollut suomenkielinen.
Näiden pojan poika Henrik Mattsson, synt. Porvoon pitäjän Sannäsin kartanon Krogarsin torpassa 28/12 1793 muutti Porvooseen, jossa hän oli savenvalajan kisällinä 1814-1819. Henrik jo käytti nimeä Sanngren. Viimeksimainittuna vuonna hän muutti Tammisaareen, jossa hänestä tuli ”kroko- och kakelugnsmakare mästare”, kaupungin vanhin ja ”kyrkones sexman”. Hän kuoli 14/11 1856. Vuonna 1820 hän oli mennyt Tammisaaressa naimisiin Maria Margareta tai niin kuin kirkonkirjoissa myös on sanottu Maja Greta Lindegrenin kanssa.
Maja Greta Lindegrenin vanhemmat olivat räätäliammattikunnan vanhin, ”skräddar åldermannen” Johan Lindegren ja tammisaarelaisen porvarin Hans Gropin ja hänen vaimonsa Beata Westerlingin tytär Maja-Lisa, synt. 10/9 1757 ja kuollut 29/11 1802. Isä Johan Lindegren oli kotoisin Ruotsista, omisti sittemmin talon Tammisaaressa samoinkuin hyvin suuren tupakkaviljelyksen ”som war mycket arbet med, den skulle töpas och tjuvas medan den växte och sedan packas i lådor, stänkas med öl och göras till flere sorter”. (Maria Magdalena Sanngrenin kirjeestä B.A.Thulélle 18/5 1909). Lisäksi hän oli kunnallismies (raatimies?). Virkatoimituksissa hänellä oli polvihousut, hopeasolkiset kengät, puuteroitu piiskapalmikkotukka verkkoineen, joka tukkaa kannatti. Hän kuoli 1809.
Maja Greta Lindegren (siis Anders Thulén anoppi), synt. 31/1 1791 Tammisaaressa oli, oltuaan 17 vuoden ikäiseksi kotonaan, tullut leskivapaaherrattaren (men nu kommer jag ej ihåg om hon hette Jägerhorn eller Jägerskiöld, kirjoittaa vanhoilla päivillään hänen nuorin tyttärensä Maria Sanngrén, Moster Mari) seuraneidiksi ensin Viaporiin ja sitten Prästkullan kartanoon Tenholassa (Tenala). (”Hade de bästa goda dagar, fick läsa för henne och det war det roligast när hon fick läsa hennes kjärleks bref”).
Tämän jälkeen hän v:sta 1813 oli Turussa hoitamassa kankurina (klädeswävare) toimivan naimattoman veljenpoikansa taloutta. Siellä hän tutustui ensimmäiseen mieheensä savenvalaja Abraham Lagerbomiin, joka oli kotoisin Ruovedeltä ja oli suomenkielinen sekä meni hänen kanssaan naimisiin 1816.
Avioliitosta oli yksi tytär, joka kuitenkin kuoli jo 5 v. vanhana 1822. Sitä ennen oli Lagerbom kuollut helmikuussa 1819. Leski jäi puutteenalaiseen tilaan mutta – kirjoittaa myöhemmin hänen tyttärensä Maria: ”så kom Far som af Gud sänd näd mor stod i nöd och blew werkgesell”, ottaen siis hoitaakseen Lagerbomin savenvalajaliikkeen ja meni lesken kanssa naimisiin 1821. Tästä avioliitosta syntyi 8 lasta, joista kaksi kuoli aivan pieninä. Täysi-ikäisiksi tulivat Henrik Reinhold, kuollut 1892 savenvalajamestarina, Fredrika Wilhelmina, johon kohta palaamme, Johan Fredrik, kuollut 1868 kelloseppänä, Anton Berndt, kuollut 1902 satulaseppänä 1), Carl Edvard, kuollut 1894 kakelmakaremestarina ja Maria Magdalena, kuollut 1923 naimattomana talonomistajana Tammisaaressa. Lapset käyttivät nimeä Sanngrén, joksi sen vanhimman veljen käydessä koulua muutti sen silloin opettajana toiminut, ennenmainittu Telenius.
1) Anton Berndt oli myös raatimies ja talonomistaja. Hänet minä vielä muistan, päästessäni kerran isän mukana Tammisaareen. Hänellä ei enää tietystikään ollut erityistä virkapukua, mutta kun hän pukeutuneena pitkään takkiin, kovaan hattuun, espanjanruokoinen keppi kädessä kulki talonsa puutarhassa, veti hän ulkonaisesti vertoja mitä distingeeratummalle diplomaatille.
Fredrika Wilhelminasta joka oli syntynyt 19/5 1823 tuli Anders Thulén morsian. Maja Greta kuoli 24/12 1859, siis jouluna.
Isoäidin papereiden joukossa on säilynyt eräs runo ”Till en ros”. Kenelle se on kirjoitettu ja kenen kirjoittama se on, ei ole runoon merkitty. Mutta on varsin todennäköistä, että se on juuri isoäidistä kirjoitettu ja hänelle omistettu. Sillä varmasti voitanee sanoa, että hän oli ruusu Tammisaaren neitosten joukossa. Hän oli kaunis vielä vanhoilla päivillään, monesta säilyneestä valokuvasta näkyy, että hän oli komearyhtinen. Me jotka hänet muistamme, tiedämme, että hänen sydämensä oli kultaa ja hänellä oli rohkea pelkäämätön mieli, joka uskalsi käydä luomaan uutta elämää toistaiseksi vakinaista kotia vailla olevan, kansalaisuudeltaan ulkomaalaisen kanssa.
Anders Thulén ja hänen nuorikkonsa häät olivat, kuten mainittu, jouluk. 29. 1844. Niiden jälkeen matkusti nuori pari talvikelillä tuon kolmattakymmentä peninkulmaa pitkän matkan Tammisaaresta Kangasalle, jonne heidän uusi kotinsa oli perustettava. Työpajan muutto oli ilmeisesti tapahtunut jo vuoden 1844 aikana. Kangasalan urut olivat ensimmäiset, jotka rakennettiin Tammisaaren urkujen jälkeen ja kuten mainittu, rakennettiin urut ”paikan päällä”. Seuraava urkutilaus oli Ikaalisiin, mutta ei enää käynyt päinsä ruveta kuljettamaan perhettä mukanaan; oli hankittava vakinainen koti. Mutta epäilemättä myöskin paikan kauneus vaikutti siihen, että se perustettiin tänne.
Isoisä oli innokas kalastaja ja metsämies 1). Suuret vedet ja metsät häntä varmaan siltä kannalta houkuttelivat. Ja ehkäpä vihdoin paikan nimikin vaikutti päätökseen: muistuttihan Kanga – sala synnyinpaikan lähellä olevan Salan kauppalan nimeä.
1) Niinpä kun hän Ikaalisissa ollessaan kävi kotona, oli hänellä tuliaisiksi pari tynnyrin säkillistä sorsia, jotka hän parin apulaisensa kanssa oli yhtenä aamuna ampunut. Riistaa sekä maalla että vedessä olikin siihen aikaan runsaasti. Metsästysmatkoilta ei milloinkaan tyhjänä palattu, vaan aina oli riistaa säkittäin, varsinkin vesilintuja. Myös kalojakin oli paljon; niinpä Kirkkojärven Kuohunlahdesta usein kalat, jotka oli saatu, haettiin saavilla kotiin. Simo Joutsiniemen, joka siihen aikaan omisti Kirkko-Aakkulan, rupesi tekemään mieli itse saada tällaiset kalansaaliit, niin että hän kielsi isoisää kalastamasta Kirkko-Aakkulan vesillä, väittäen itse aikovansa ruveta kalastamaan. Mutta – ”viha viepi viljan maasta, kateus kalan vedestä” – niin tässäkin: kaloja ei sen koommin saatukaan.
Mutta eipä ollut loistelias se uusi koti, johon vastanaineet joutuivat asumaan, vaan senkinaikaista, saati nykyistä mittakaavaa käyttäen, sangen vaatimaton ja pieni. Oli vuokrattu läheltä kirkkoa olevasta Yli-Tarpilan talosta, pitkin maantien sivua rakennetusta ”pytingistä” (nykyisellä sahan tontilla, maantien vieressä) kolme kamaria, kylmä keittiö, sali ja pirtti.
Kamarit olivat rakennuksen kirkonpuoleisessa päässä vierekkäin, kumpikin suuruudeltaan 3,6 x 4,2 mtr. Toista käytettiin herran huoneena ja vierashuoneena, toista makuu- ja ruokahuoneena, jossa myös talon ruuassa olevat kisällit söivät ja sittemmin vielä lastenkamarina. Näiden huoneiden edessä oli sali, suuruudeltaan 9 x 7,4 mtr ja käytettiin sitä tina- rauta- ja messinkiverstaana sekä sorvaushuoneena; sen nurkassa oli suuri takkamuuri patoineen.
Salin vieressä oli koko rakennuksen poikki kulkeva kylmä eteinen, josta mentiin kisällien huoneeseen ja sen vieressä olevaan keittiöön. Keittiössä oli mahtava avoin takka, joka oli muurattu hirsipukeille; trossipermantoa ei keittiössä ollut, joten se oli kovin vetoinen ja kylmä. Toisessa päässä rakennusta, talonväen hallussa olevien huoneiden toisella puolen, oli pirtti, joka oli puuverstaana. Ruokakonttoorina oli matala aitta lutin alapuolella ja perheen käytössä vielä kehno rehuvaja sekä kellari pytingin alla. Näissä ahtaissa oloissa oli tultava toimeen monta pitkää vuotta.
Että varsinkin perheen äidillä näissä pienissä oloissa oli erinomaisen vaikeata, ja tuotti hänelle suurta vaivaa, sen saattaa helposti käsittää. Lisäksi tuli alkuaikoina muitakin vaikeuksia. Urkutilauksia oli sen verran, että yhdet noin 1,500 hopearuplaa maksavat urut voitiin vuodessa valmistaa, mutta oli vuosia, esim. Itämaisen sodan aikana 1854, 1855 ja 1856 (samoinkuin myöhemmin nälkävuosina 1866 ja 1867), jolloin ei ollut ensinkään tilauksia. Masentuneena tästä isoisä eräinä vuosina liiaksi seurasi silloin tosin yleistä tapaa istua kapakassa. Isoäiti luonnollisesti tästä kovin kärsi, rukoili ja pyysi ja kieltäytyi usein vähimmästäkin elämän mukavuudesta isoisän itsekin tavastaan kärsiessä.
Tänä aikana syntyivät lapset, Edla Wilhelmina 3/1 1846, Bror Axel 28/8 1847 ja Julius Richard 24/3 1855.
Vuonna 1847 lokak. 26 päivänä isoisä sai Suomen kansalaisoikeudet ja kesäk. 19 päivänä 1855 hän vannoi uskollisuuden valan. Kenties tämäkin vaikutti siihen, että työajatkin paranivat. Anomuskirjelmässään vapautuakseen Ruotsin kansalaisuudesta hän m.m. tähän viittaa: konsepti siihen on seuraavanlainen:
Efter en längre tids vistelse uti storfurstendömet Finland, hafver utsigterne till befordran och framtida bergning för mig blifvit ganska gynnande, men som ett publikt förtroende endast kan lemnas åt dem, som äro landets undersåtar, vågar jag —.
Tilauksia alkoi tulla jatkuvasti, tosin vain yhdet vuodessa, mutta kun niitä oli säännöllisesti, parani toimeentulokin. Vuoden 1860 tienoilla isoisästä oli tullut miltei raittiusmies. Kun vanha asunto lasten kasvaessa alkoi käydä yhä ahtaammaksi, muutti perhe syyspuolella kesää 1860 Joutsiniemeen, jossa iso, sittemmin jo purettu rakennus, oli valmistunut. Sieltä saatiin kolme huonetta, jotka olivat suurempia kuin Tarpilassa, suuri kyökki y.m. mukavuuksia sekä vielä tilaa verstaalle ja kisälleille.
Asuminen Joutsiniemessä ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Vuonna 1862, maalisk. 28 p:nä isoisä osti Oriveden v.t. kappalaiselta Berndt Robert Rikbergiltä tämän kuolleen sisaren, varapastori P.G.Rikbergin tyttären Lovisa Maria Rikbergin huoneet, jotka tämä jo aikaisemmin kuolleen sisarensa Selma Kristina Rikbergin kanssa oli rakentanut Rauhamäki nimiselle palstalle Yli-Tarpilan talon maalla. Kauppahinta oli 200 hopearuplaa. Samalla kun Rauhamäen tontin vuokraoikeus, joka kesti vuoteen 1902 saakka, siirrettiin isoisälle, vuokrasi hän siihen lisää eräitä pienempiä alueita samaksi ajaksi. Tähän uuteen kotiin muutti nyt perhe ja sekä vanhemmille että lapsille oli suuri ilon aihe, että nyt oli omat huoneet, oma tontti ja oma talo. Samalle paikalle muutettiin myöskin urkutehdas ja samalla paikalla se on vieläkin, joskin eräiden muodonvaihdosten jälkeen.
Rakennus oli kuitenkin liian pieni riittääkseen tehtaallekin. Senvuoksi ostettiin Suinulan Markkulasta hyvin säilynyt vanha pirttirakennus, jolla Rauhamäen entistä rakennusta suurennettiin. Näin sai isoisäkin vihdoin oman huoneen, joka tosin perheen muusta asunnosta oli siten erossa, että sinne mentiin viilaus- ja tinaverstaan sekä pienen kylmän eteisen kautta. Vuotta myöhemmin ostettiin toinen vanha rakennus, josta tuli pakari ja sen viereen kamari. Kamarin sai isä huoneekseen. Näitä uutisrakennuksia varten sai isoisä langoltaan ”urfabrikanten” Joh. Fred. Sanngrenilta marraskuussa 1862 300 hopearuplan suuruisen lainan.
Talvella 1869 ostettiin taas hirsiä ja laajennettiin verstasta, joka alkoi käydä ahtaaksi, kotona kun ruvettiin valmistamaan yhä enemmän urkujen osia. Rakennuksen päähän tehtiin yksi iso huone, joka valmistui kesällä 1870. Perukirjoituksen v:lta 1872 mukaan oli Rauhamäessä rakennuksia: asuinrakennus, jossa oli yhdeksän huonetta, pakarirakennus, ruoka-aitta, tallirakennus, navetta ja latorakennus, laudoista tehty makasiini ja lautaliiteri.
Isä on muistelmissaan kertonut eräitä pieniä tapauksia, joista saa vähän aavistusta silloisesta elämästä ja isoisän luonteesta. Niinpä hän kertoo, että isoisä oli tavattoman näppärä tekemään hienoja pieniä töitä. M.m. hän oli omiksi tarpeikseen laittanut housun- ja liivinnappivalinkaavat messingistä. Hän opetti isänkin niillä nappeja valamaan huonosta tinasta ja isä möi niitä sitten Tampereen markkinoille menijöille, joita tavan takaa kulki kotitalon pihalla, se kun oli aivan maantien vieressä. Täten sai isä pikkurahoja, joilla osti Viipurin rinkilöitä y.m. pientä hyvää. Isoisä oli myöskin tehnyt itselleen harmonion ja oli isän sitä perin hauska soitella. Tämä oli kuitenkin enimmäkseen kiellettyä, koska luonnollisesti oli isoisälle kovin häiritsevää kuulla linkutusta pienessä huoneessaan.
Mutta isoisä itse kärsi tästä kiellosta ja niin hän teki pikku pojalleen mitä somimman pienen viulun, jota isä saattoi yritellä soittaa isoisän kuulumattomissa. Tuon tuostakin isä ja poika kuitenkin yhdessä soittelivat, poika ”ensimmäistä viulua”, isän säestäessä. Viuluparan kävi sitten kuitenkin huonosti. Kerran oli taas yhdessä soitettu, kun vieras herra astui huoneeseen. Isä laski viulunsa sohvan kannelle ja lähti huoneesta pois. Kotvan kuluttua huusi isoisä hänet sisään ja käski suuttuneena korjaamaan viulunsirpaleet lattialta ja sohvalta pois. Vieras oli heittänyt päällystakkinsa sohvan kannelle huomaamatta, että siinä oli viulu ja hetken kuluttua istunut sen päälle. Isän mielipaha oli tietysti suuri. Isoisä kyllä jälkeenpäin liimaili sirpaleet kokoon ja lohdutti sillä, että tällätavoin paikattu viulu saa paremman äänen. Mutta soitto ei enää sillä viululla yhtä paljon maittanut kuin ennen.
Isoisällä oli usein tapana ottaa isä mukaansa urkujen ylöspanomatkoille. Nämä matkat eivät suinkaan aina olleet kovinkaan miellyttäviä puutteellisten kortteerien vuoksi. Pappiloissa ei yleensä tahdottu asua, koska isäntäväki pitkien työpäivien vuoksi olisi tullut pahoin häirityksi, ja niin täytyi tyytyä vaatimattomampiin oloihin. Niinpä kun isä kesällä 1856 – siis 9 vuoden iässä – pääsi mukaan Kuorrevedelle, hän näki ensi kerran torakoita. Niitä oli legioonittain pienessä kamarissa, jossa he asuivat. Kapsekit täytyi ripustaa nuorien varaan katosta riippumaan ja kun tulit aterioimaan, oli puisen viilipytyn reuna täynnä niitä, jotka kylki kyljessä, peräpää ylöspäin, nauttivat oivallista viiliä.
Kesällä 1857 oli isä isoisän mukana urkuja Elimäen kirkkoon asetettaessa. Eräänä päivänä olivat he kutsutut hedelmiä syömään Moision kartanoon eversti Forseliuksen luo. Eräs neideistä sanoi silloin isälle:”du har ögon att köpa fisk med”. Isä luuli sitä loukkaukseksi ja kysyi isältään, mitä sillä oli tarkoitettu. Isoisä vain hymähti eikä sanonut sitä arvaavansa. Yleensä isoisä oli muuten erinomaisessa suhteessa lapsiinsa: niinpä isä sanoo hänestä, että hän oli hänen ”ensimmäinen ja alituinen ystävä”.
Mutta kertokaamme, kuinka nuorempi sukupolvi kasvoi ja varttui isovanhempiemme kodissa, heidän opiskelustaan ja muusta olostaan.
Vanhin sisar Mimmi opiskeli pääasiassa kotona ja vain verraten vähän erään vanhan neidin johdolla. Hyvällä ja käytännöllisellä älyllään hän ei siitä huolimatta suinkaan jäänyt yleisistä tiedoista osattomaksi. Hänellä oli myös hyvä taipumus kaikenlaisiin käsitöihin ja niitä hän edelleen kehittelija ansaitsi niillä pienet käsirahansa. ”Hän oli”, kirjoitti isä, ”kodin hyvä henki, aina vaatimaton, auttavainen ja palveleva, ymmärtäväinen ja järkevä”. Hän osasi tulla vähällä toimeen ja oli varmaan hyvä organisaattori, koska hän, ”Fröken Mimmi Thulé”, ilmeisesti usein valittiin järjestämään tarjoilua niissä monissa juhlissa ja retkillä, joita siihen aikaan näyttää Kangasalla usein toimeenpannun. Varmaan hän myös kotona oli äitinsä oikeana kätenä.
Kun isän oli lähdettävä kouluun, tuli pulma eteen. Kun vanhemmat mitä tukalimmissa oloissa taistelivat toimeentullakseen, ei voitu ajatella hänen lähettämistään Tampereelle kouluun, jossa kortteeri olisi vaatinut rahamenoja. Silloin tarjosi hänen vanha isoäitinsä (mormor) Tammisaaressa hänelle koulukodin. Isoäiti, ennenmainittu Maja Greta Sanngrén, oli siihen aikaan (1856) kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ”pieni, tarmokas, hyväsydäminen ja tarkka eukko”, kuten isä kirjoittaa. Hän omisti talon Tammisaaressa ja jatkoi nuorimman poikansa Carl Edvardin ollessa liikkeen johtajana miesvainajansa savenvalausliikettä ja oli hyvin toimeentuleva. Niin tuli isä neljäksi vuodeksi Tammisaaren ala-alkeiskouluun, käyden kuitenkin joskus jouluna, joskus kesällä kotona.
Senjälkeen hän tuli Tampereelle, sinne v. 1860 perustettuun yläalkeiskouluun. Neljän vuoden kuluttua, vähän ennen loppututkintoa hän siitä erosi, sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena opettaja Stolpen häntä kohtaan osoittaman vääryyden vuoksi. Aikomuksena oli hänellä sitten ruveta opiskelemaan soittoa, urkuriksi valmistuakseen ja olikin sovittu Turun tuomiokirkon urkurin, ruotsinmaalaisen, etevän soittajan Theodor Boströmin kanssa, että hän saisi tältä opetusta ja milloin opetuksen piti alkaa. Sitä ennen Boström kuitenkin kuoli. Tämän vuoksi isä vakavasti rupesi harjoittautumaan kotona urkujenrakentamistaitoon.
Isän ohjauksen mukaan hän aloitti metallityöllä, opetellen käsittelemään metalleja, viilaten, juottaen ja valaenkin messinkiesineitä, valmistaen rautatakeita, takoen teriä ja niitä karkaisten j.n.e. Tässä työssä hän oppi erittäin tarkaksi. Kun jokin työ oli valmis, oli se näytettävä isoisälle: jos siinä oli jotakin huonosti tehtyä, isoisä sen osoitti niin että oli myönnettävä hänen olleen oikeassa, jonka jälkeen hän levollisesti sanoi ”kanske du gör om det” – eikä sellaista päätöstä ollut hauska saada parin-kolmen viikon työn jälkeen.
Noin kolmen vuoden kuluttua hän sai aloitella tinatöillä, jotka silloisilla apuneuvoilla olivat sekä raskaita että tottunutta kättä kysyviä. Samalla hänelle kuului myös verstaan sorvaustyöt sekä väliaikaisesti myös pieniä puutöitä. Vähitellen hän sai yhä vaativampia töitä tehdäkseen. Ylöspanomatkoilla hän oli mukana ja v:sta 1867 alkaen hän sai olla urkujen sisällä intoneeraamassa isoisän ollessa klaavissa. V. 1869 hän jo jotenkin omin päin intoneerasi Hollolan urut. Hän tuli myös isoisän sihteeriksi ja oikeaksi kädeksi. Pienet rahatarpeensa hän ansaitsi kaikenlaisilla pikku kulta-, hopea- y.m. metalliesineiden korjaamisella samoinkuin pianojen virittämisellä Tampereella.
Käytännöllisten töiden lomassa hän ahkerasti harrasti teoreettisia opintoja, osaksi ystävänsä ylioppilas Max Wegeliuksen johdolla. Ahkerasti hän myös otti osaa seuraelämään, nuorten herrojen järjestämiin kemuihin ja retkiin. Olen näin laajasti puhunut isän opinnoista, koska niillä tuli olemaan tavattoman suuri merkitys isoisän työn jatkamisessa.
Nuorin sisaruksista, Julius Richard, ”Pikku Julle” tai ”Riku-rakas”, kävi näihin aikoihin vielä koulua.
Näin näytti elämä onnelliselta ja tyynesti eteenpäin virtaavalta Kangasalan kodissa. Silloin kohtasi sitä kauhea isku. Siihen aikaan tehtiin urkuihin tarvittavat takoteokset Tampereella masuunissa. Eräänä päivänä tammikuussa 1872 lähti isoisä viemään sinne malleja, pienellä pulkkareellä ottamatta sillä kertaa renkipoikaa mukaansa. Kaupungista hän osti säkin liimaa ja köyttäessään sitä reen taakse, raapaisi säkin läpi terävä liiman sirpale vasemman käden ranteen sisäpuolelle pienen naarmun, josta juoksi paljonlaisesti verta.
Hän ei siitä sen enempää välittänyt, mutta parin päivän perästä haava alkoi särkeä ja isoisä sai ankaran kuumeen. Perhelääkäri v. Bonsdorff haettiin kaupungista ja hän totesi siinä olevan verenmyrkytyksen (brand). Samalla sai isoisä keuhkokuumeen. Kaikilla mahdollisilla tavoin yritti Bonsdorff estää verenmyrkytyksen levenemistä, tehden useita leikkauksiakin, jotta pahenevat kudokset saataisiin pois. Näyttikin jo siltä, että tauti oli paranemassa.
Helmik. 21 p:nä isä on, säilyneen kirjekonseptin mukaan, lähettänyt Jaakiman rovastille G.W.Jäderholmille kuitin tämän lähettämästä ennakkomaksusta Jaakiman kirkkoon tilatuista uruista ja selitykseksi siitä, miksei isoisä itse kuittia lähettänyt, hän ilmoitti isänsä sairaudesta. Hän jatkaa:”Båda dessa åkommor (brand i armen och lunginflamation) äro dock nu genom vår utmärkte läkares Hr. Doctor von Bonsdorffs sorgfälliga tillhjälp och vård i återgång så att vi nu, och det rätt snart, hoppas att med Guds hjelp återse Pappa uppe”. Helmik. 25 päivän tienoissa lääkärikin jo luuli vaaran olevan ohi ja kehoitti potilastaan seuraavana päivänä vähäksi aikaa nousemaan vuoteesta. Näin hän tekikin, mutta kuume uudistui, myrkytys oli kainalokuopasta tunkeutunut keuhkoon, eikä ollut enää mitään mahdollisuutta pelastaa isoisän henkeä. Niinä kolmena päivänä, jotka hän vielä eli, hän viimeiseen hengenvetoon saakka oli tajuissaan.
Muutamaa hetkeä ennen kuolemaansa hän sanoi omaisilleen loppunsa olevan käsillä, siunasi ja kiitti heitä ja lähetti tervehdyksensä ja siunauksensa Richardille, joka oli kotoa poissa koulussa. -Niin kuoli tuo voimakas mies, vain 59 vuoden ikäisenä, täysissä voimissa kesken työtään. Hänet haudattiin Kangasalan kirkkomaalle ja hänen haudalleen istutettiin tammi, joka kenties parhaiten symbolisoikin häntä itseään.
Niin, Anders Thulé oli kaatunut, mutta hänen alulle panemansa työ jatkui. Oli todella Jumalan onni, ettei isä ollut joutunut urkurinoppiin, vaan erittäin huolellisesti valmistautunut urkujenrakentajaksi. Sillä aivan hukassa perhe olisi ollut, ellei niin olisi ollut asianlaita.
Työn alla olivat Mäntsälän urut ja tilauksia oli otettu vastaan Mikkelistä ja Jaakimasta. Isälle niistä koitui aluksi erittäin suuria vaikeuksia, jotka ajoivat hänet kuumeentapaiseen työhön päiviksi ja öiksi. Mikkelin työ olisi ollut heti aloitettava, mutta suunnittelujakaan ei sitä varten vielä ollut olemassa. Lisäksi tuli se, että epäiltiin tuon nuoren 25 vuotisen miehen kykyä jatkaa liikettä.
Mäntsälän urkujen valmistuttua väheni epäluottamus, mutta vielä muutamat arvelivat, etteihän hän ollut tehnyt muuta kuin pystyttänyt ne. Kun Mikkelin urut onnistuivat kaikin puolin erinomaisesti ja kaikkien mieliksi, oli luottamus saavutettu. Sen mukana tuli yhä enemmän tilauksia, työvoimaa oli lisättävä ja ennen pitkää voitiin täysin takaisin suorittaa se laina, joka tehtaan laajentamiseksi oli otettu.
Tammikuun alussa 1875 oli perheessä merkkitapaus, kun Mimmi-tytär meni naimisiin Karl Alfred Ludvig Tallqvistin kanssa, joka silloin oli apulaispappina Turussa. Häät pidettiin kotona Rauhamäessä jouluk. 26 1874 ja nuorikot matkustivat omaan kotiin seuraavan tammikuun 5. Kovin tuntui koti tyhjältä sisaren sieltä lähdettyä.
Isoäiti ja isä elelivät tästä alkaen enimmäkseen kahden Rauhamäessä. Richard, joka isoisän kuoltua oli eronnut koulusta ja senjälkeen ollut pari vuotta verstaassa urkutöissä, alkoi ”näihin aikoihin” opiskella soittoa ensin Lauri Hämäläisen ja sitten Faltinin johdolla Helsingissä, niin että hän vain loma-ajat oli kotona. Mutta ei hänestäkään, yhtä vähän kuin hänen isästään tai veljestään, aikomuksista huolimatta, urkuria tullut. 1880 13/4 hän matkusti Tammisaareen, jossa otti vastaan konttoristin toimen.
Tämän kertomuksen puitteisiin kuuluu vielä se, että Rauhamäkeen tuotiin uusi emäntä. Jouluk. 28. 1878 vihittiin näet Liuksialassa Bror Axel Thulé ja Minna Fredrika Meurman ja vielä samana yönä nuorikot tavattomassa lumipyryssä tulivat Kirkkojärven yli omaan kotiin.
Edellisessä on verraten vähän puhuttu isoäidistä. Ja kuitenkin on varmaa, että hänen osuutensa siihen kehitykseen vaikeista oloista relatiiviseen hyvinvointiin, jota edellä olemme seuranneet ja kodin sisäisen harmonian kehittymiseen ja voimassapysymiseen, oli erittäin suuri. Itsensä unohtavana, toisille uhrautuvana, tehden kaikki miehensä ja lastensa hyväksi, hän heidän keskellään liikkui.
Se ei varmaankaan monesti ollut helppoa. Ei ollut helppoa isoisän ollessa pitkillä ylöspanomatkoilla olla yksin pienten lasten kanssa kotona, kun piha usein oli täynnä räyhääviä markkinamiehiä. Nälkävuosina oli Yli-Tarpilaankin järjestetty ruokintapaikka suurin joukoin Pohjanmaalta etelään nälkää pakoon lähteneille ihmisjoukoille. Kun talo oli juuri valtamaantien varrella, voi helposti kuvitella miten paljon työtä siitä oli, ja se kaikki jäi isoäidin hartioille. Ja vaikeuksia epäilemättä lisäsi se, että vaikka säätyläiset puhuivatkin ruotsia, isoäiti oli joutunut paikkakunnalle, jossa puhuttiin toista kieltä kuin hänen omaansa.
Isän mentyä naimisiin isoäiti auttoi talon nuorta emäntää taloustöissä. Mutta pääasiallisesti hän edelleen eli lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa tyttärensä Mimmin kanssa, joka asui kaukana ja johon hän, samoinkuin tyttärensä lapsiin kenties enimmin oli kiintynyt, vaikka hän eniten teki meille Kangasalla kotona oleville. Häntä kutsuttiinkin mummuksi, farmor, eikä esim. fammuksi, farmor. Hän muutti asumaan pakarikamariin, jossa aikaisemmin isä oli asunut ja monet meistä varmaan muistavat tuon kodikkaan, lämpimän huoneen, jonne aina oli ilo mennä.
Meillä vanhemmilla kolmannen sukupolven jälkeläisillä on varmaan kaikilla lämmittäviä henkilökohtaisia muistoja hänestä. En niitä tässä omalta osaltani esitä. Viimeiset vuotensa 1896 – 1898 hän tahtoi vielä tehdä hyötyä ja oli Katrin, Martin, Einon ja minun koulukodin hoitajana Tampereella. Muistan, että hän välttämättä tahtoi pitää tarkkaa kirjanpitoa, vaikka isä monta kertaa vakuutti sen olevan vallan turhaa.
Isoäiti kuoli maalisk. 8 päivänä 1899, monta vuotta sitä ennen sairastuttuaan vaikeata vatsatautia. Mutta vielä kuollessaankin hän osoitti sitä uhrautuvaisuutta ja itsensä syrjäyttämistä, mikä oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen luontonsa.
Muistatte tammen, joka oli istutettu isoisän haudalle, ja joka isoäidin rakkaassa hoivassa oli kasvanut suureksi puuksi, suurimmaksi tammeksi, mikä niin pohjoisessa kasvaa. Jotta sen juuria ei vioitettaisi, hän oli pyytänyt, ettei häntä haudattaisi samaan hautaan kuin isoisä. Hän tahtoi levätä toisessa paikassa kuin hänen miehensä, jottei tammen muiston kunnioittamiseksi istutettua muistomerkkiä saatettaisi vaaraan.
Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin me, hankkiessamme muistokiven isän haudalle, koetimme tämän hyvittää, hakkauttamalla kiveen myöskin hänen nimensä ja muutamalla puutarhajärjestelyllä poistamalla isoäidin erillisen hautakummun. Tuskinpa moni enään edes muistaa, missä tuo hautakumpu alkuaan oli. Ja kun se rakkauden alkulähde, josta hän oli rakkautensa voiman saanut, hänet viimeisenä päivänä kutsuu ylösnousemukseen, on hän sen äänen kuuleva, vaikkeivät ihmiset hänen hautapaikkaansa tiedäkään.
Jos nyt vuosisadan kuluttua kysymme, miten se tapahtumasarja, joka alkoi Anders Thulén muuttamisella Suomeen, on kehittynyt, voimme sanoa, että siunaus on sen yllä ollut. Isoisä saattoi parhaassa tapauksessa toivoa tänne tullessaan, että hän saattaisi rakentaa urut vain pieneen osaan Suomen kirkkoja.
Mutta sen työn kautta, jota hän tarkkaa presisioonityötä tehden, jota hänen poikansa nostaen sen eurooppalaiselle tasolle yhä työtä hienostaen ja uudistuksia keksien ja hänen pojanpoikansa, traditioille uskollisena ja siihen sovelluttaen tekniikan kaikkein viimeiset saavutukset, on satavuotinen tehdas saattanut rakentaa urut yli puoleen Suomen kirkoista ja 80% niistä kirkoista, joissa on urkuja, vieläpä eräitä urkuja maan ulkopuolellekin.
Ja varmaan tuntee isoisä, istuessaan siellä ylhäällä urkurakennusmestareitten joukossa, ylpeyttä tietäessään, että tämä hänen pojanpoikansa on uskaltanut kilpailla hänen entisen kotimaansa parhaiden urkujenrakentajien kanssa Ruotsin kansallispyhätön, Upsalan tuomiokirkon urkujen rakentamisesta, saaden asiantuntijoiden puoltolauseen, vaikkei tilauksesta tullutkaan mitään. Ja hän on iloitseva sydämessään, tietäessään, että sadoissa Suomen kirkoissa Hangosta Kittilään ja Sortavalasta Eckeröhön soivat Kangasalan urkutehtaassa valmistetut urut Jumalan kunniaksi, mahtavin täyteläisin, ylös taivaalle kiirivin sävelin.
Ja sadan vuoden takaisen hääparin suku. Monella tärkeällä paikalla maassa toimivat sen jälkeläiset: opettajina, tiedemiehinä, lääkäreinä, pappeina, teknillisillä aloilla, korkeissa hallinnollisissa viroissa j.n.e.
Ja kun Suomen elämästä ja kuolemasta lyötiin arpaa, eivät tämänkään suvun jäsenet olleet poissa. Toistakymmentä heistä palveli eri aselajeissa. Yksi heistä on antanut henkensä isänmaalle: Jaakko Virkkunen. Kaksi on ollut vaikeasti haavoittuneita: Bengt Rehbinder ja Gustav Thulé. Sillä myöhäisetkin sukupolvet täällä tietävät, mitä kaukainen esi-isä Göteborgin valtiopäivillä, puoltaessaan Kustaa Aadolfin retkeä Venäjää vastaan, mitä merkitsevät kansalle ja sen jäsenille vapaus ja kunnia.
Lokakuussa 1943.