Arvid Järnefelt: Meurmanien luona

Meurmanien luona (luku Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanista)

Liuksiala, heidän kartanonsa, jossa sanottiin ennen vanhaan Kaarina Maununtyttären, onnettoman Eerik XIV:n puolison asuneen, oli avoselkäisen, aallokkaan Roineen rannalla. Suuri puutarha ylettyi rannasta päärakennukseen asti. Vanhojen puiden kannot ilmaisivat sen olleen joskus jonkinlaisena kävely- tai ajelupuistona, mutta nyt se oli keittiö- ja hyötykasvien vallassa, marjapensaiden ja pienten hedelmäpuiden ollessa sen korkeimpia istutuksia. Tämän ainakin Kasperille vähän kiinnostavan, vain tuottavuutta eikä mitään kauneutta tavoittavan puutarhan sijaan oli päärakennuksen toisella puolella laaja pihakenttä, jonka jatkona oli vanhoista ajoista säilynyt koivukuja. Karahkaiset puut olivat mahdottoman paksurunkoiset ja meistä nähden ylettyivät pilviin. Niiden vanhuuteen, eri suuntiin kallistumiseen ja oksien omavaltaisuuteen katsoen Kasper antoi anteeksi sen, että ne olivat rivittäin. Hän vihasi oikeastaan vain sitä, että vielä meidän aikanamme joku saattoi harventaa nuoren koivikon kolmen sylen välille puusta puuhun tai istuttaa riveihin.

Pihan laidassa oli mahtavia, tummuneen punaisia ulkohuoneita, tallit, navetat ja erittäin kauniita vanhanaikaisia aittoja portaineen ja soikea-aukkoisine parvekkeineen. Koivukujan päästä alkoi sileä maantie, joka kierteli kartanon laajojen viljelyksien läpi. Vieläkin näen ruislaihojen ihanan aaltoilun. Siellä näkyi myös vilja-aitta, heinälatoja ja suuri, käynnissä oleva, monisiipinen tuulimylly, jossa paljon oleskelimme.

Meurmanin perhe oli suuri. Siinä oli kolme aikuista tytärtä; vanhin oli Bertha, joka sittemmin hukkui uintimatkalla, ja toinen oli viehättävän näköinen Minna, johon olin rakastunut (poikana olin usein rakastunut aikuisiin). Muita tyttäriä olivat pienet kaksoset Helmi ja Inez. Poikia oli viisi: Otto, Alfred, Ivar, Verner ja Jalmar (nykyinen Liuksialan haltija). Näistä pojista oli Otto normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin luokkakumppanina, muut Suomalaisessa Alkeisopistossa, Alfred ja Ivar minun luokkalaisiani, Verner ja Jalmar sittemmin Eerikin. Pojat asuivat yhdessä Kasarminkadulla sillä kohtaa, missä nyt on uusmaalaisten osakuntatalo. He olivat luotettavan ”huushollerskan” hoteissa ja Otto oli nuorempiensa kaitsija. Sielläkös vasta oli hauska käydä! Välistä jo portaita noustessa kuului heidän huoneestaan yhtäjaksoinen kova porina: viisi poikaa luki ääneen läksyjänsä. Ainoa keino oppia läksynsä samassa huoneessa muiden veljien kanssa, jotka kaikki lukivat ääneen, oli huutaa muiden yli, niin että kuuli vain oman äänensä. Arvaahan, mikä melu siitä syntyi. Omaa ajatusta ei siinä paljonkaan voinut käyttää, ja sen vuoksi he lukivat läksynsä aina ulkoa, kopauttaen kirjalla päähänsä, kun katsoivat osaavansa.

Sitkeästi he pysyivät hämäläisessä murteessaan pehmentäen d:n leveäksi muljo l:ksi. Kouluaikana kaupunkilaispuvussa toinen veli saattoi tiuskaista toiselle: katos kun hanskas on kuitti, vielä pois, sormes tuppaa maalle! Kauan kesti, ennen kuin he vihdoin, kai vasta ylioppilaina, alkoivat osata kirjakieltä. Mutta täällä Kangasalla he alkoivat maahan kasvettuneet ja kuuluivat sen luontoon yhtä hyvin kuin lepät tai somerotie Hämeen paahteisessa kirkkaudessa. Heille oli Suomalainen Alkeisopisto melkein yhtä vieras ja karkaamiseen kiihoittava kuin lukkarinkoulu Jukolan veljeksille. Pojissa oli semmoista aarteenomaista suomalaista rehtiyttä, että sen rinnalla kaikki kommellukset sovinnaisia seurustelysääntöjä vastaan kadottivat merkityksensä. Kasperkin, vaikka hänellä kaiken ihmisarvon mittana olikin vain ihmisen esteettinen aisti ja taiteen ymmärtäminen, antoi – mitä Meurmanin poikiin tuli – anteeksi, etteivät he käsittäneet yhtään mitään maalaustaiteesta eikä heillä ollut minkäänlaista soitannollista korvaa. Taisipa tämä kiintymys hänelle itselleenkin olla arvoituksena, ehkä myös opetuksena, ettei rakkaus ihmisiin saisi riippua estetiikasta. Voihan olla, että se riippui heidän että meidän yhteisestä rakkaudesta suomalaisuuteen. Siihen aikaan oli ihmisiä alkanut vetää toistensa puoleen tämä uusi lähentymisen voima ja ehkä väkevämmin kuin entinen sukulaisuuden side. Varma vain on, että Kasper kovasti piti Otostansa, vaikka nimittikin ”idiooteiksi” kaikkia muita, joiden mielestä tekonurmeen leikatut hiekkakäytävät ja riviin istutetut puut olivat kauniita.

Elisabet ja rouva Meurman alussa vähän vieroivat toisiansa, mutta ystävystyivät jo muutamien Liuksialassa käyntien jälkeen. He olivat kuitenkin ehkä vieläkin suurempia vastakohtia toisilleen kuin me ja liuksialan pojat. Rouva Meurman ei ymmärtänyt taiteesta paljoakaan, mutta hänellä oli suurenmoinen sielu; hän kohdisti koko olonsa ja elämänsä yhteen ainoaan tarkoitukseen, hän eli vain kelvatakseen miehelleen, ymmärtääkseen miehensä aatteet, ollakseen kunnollinen emäntä miehensä suuressa säterirusthollissa. Hän ei ollut saanut juuri kouluopetusta, vaan oli nähtävästi vasta naimisiin mennessään ruvennut jotakin lukemaan ja ottamaan yleisistä asioista selkoa, pyrkien kaikin voimin niiden atteiden perille, jotka hänen miestänsä innostivat. Semmoinen aate oli ennen muuta tietenkin – suomalaisuus. Rouva Meurman oli kuitenkin kotosin rutivanhoillisesta rovastin perheestä, joka sitä paitsi oli kuuluisa silmittömästä kiihkoruotsalaisuudestaan. Hänen oli siis eläydyttävä suomenkieleen ja suomalaisuuteen, jotka olivat olleet hänelle aivan vieraita käsitteitä ja eläydyttävä niin, että hän saattoi olla suomalaisiksi ja suomalaisuuteen kasvatettujen lasten äitinä. Juuri niin kuin Elisabetinkin oli ollut eläydyttävä suomalaisuuteen lastensa vuoksi.

Luullakseni juuri tämä suomalaisuuden asia oli syvällisenä yhdyssiteenä näidenkin vastakohtain, Elisabetin ja Aline Meurmanin välillä.

Elisabet oli sekä hämmästyksissään että ihastuksissaan, kun rouva Meurman vei hänet katsomaan Liuksialan maito- ja ruokatalouteen kuuluvia laitoksia, kellareita, pesutupia, rukkeja, kangaspuita, ja lopuksi näytti aitat kotikutoisine pellava- ja sarkakankaineen ja ruoka-aitat palvattuine kinkkuineen; jotka pitkissä riveissä riippuivat orsissa. Kaikki nämä taloushoidotkin oli Aline vuosikausien kuluessa oppinut ja suoritellut miehensä tähden. Ennen miehelään menoansa hän ei sanonut mitään taitaneensa. Mutta nyt hän oli niihin niin innostunut ja niin alituisessa puuhassa, että olisi luullut häntä pelkäksi ”huushollerskaksi” tai muuten näköpiiriltään aika ahtaaksi ihmiseksi, ellei hänen suuri sielunsa olisi tuon tuostakin välähtänyt esille kaikissa pikku seikoissa. Puhellessaan Elisabetin kanssa kinkkujen valmistuksesta hän saattoi kesken kaiken pysähtyä taputtaakseen uutta ystäväänsä olalle tai kädelle, ja silloin hänen silmäripsensä rupesivat nopeasti räpyttelemään ja silmäluomien välisessä kulmassa aina välähti pienen pieni vettymys, jonka hän pian osasi peittää rupeamalla jälleen puhumaan kinkuista. Mutta se ehti avata ystävälle kaiken kätketyn. Eivätpä semmoiset avautumiset olisi heidän välillään tainneet olla mahdollisiakaan, jos niiden olisi pitänyt tapahtua sanoin. Aline osasi venäjää yhtä vähän kuin Elisabet ruotsia, ja suomea he puhuivat molemmat yhtä vaillinaisesti. Taas oli siis yhteinen suomalaisuus ihmeitä tekemässä, ventovieraita toisiinsa yhdistämässä. Aline Meurman olisi tuskin läheisimmiltäkään verisukulaisiltaan saanut osakseen niin lämmintä ymmärtämystä, kuin tulvahti häntä kohtaan Elisabetista, joka hänkin tahtoi palvella lapsiaan rakastamalla suomea. Siis heidän ylin elämäntarkoituksensa oli sama, ja sen he molemmat vaistomaisesti tunsivat.

Agathon Meurman, Liuksialan kuuluisa herra, niin harras suomenmielinen kuin olikin, ei kuitenkaan hänkään täydellisesti hallinnut suomea. Yrjö Koskinen käytti suomalaista kirjakieltä paljon luontevammin, vaikkei alussa hänkään virheettömästi. Mutta heidänkin luja ystävyytensä, lujempi kuin mikään sukulaisuusside, tuntui perustuvan heidän yhteiseen suomalaisuuteensa, joka saattoi soinnuttaa toisiinsa vastakohtaisetkin luonteet, saati yhteenkäyvät. Ja näillä kahdella ystävyksellä ei ollut mitään haittaavia erilaisuuksia, niin että erilainen menneisyys, erilainen kehitys olisi asettanut ystävyyttä koetuksen alaiseksi. Heidän näköpiirinsä olivat samat.

Yrjö Koskisen koko olemuksesta kuvastui, niin kuin jo mainitsin, aina hilpeä elämänriemu, joka oli saattanut olla uudenaikaista ja vierasta hänen nuoruutensa raskasmieliselle ympäristölle. Tämä vapahdus pietistisen hengen kahleista oli kaiketi johtunut siitä, että hän, tunnustamatta enää tätä näkyväistä maailmaa vain surun ja synnin laaksoksi, päinvastoin oli löytänyt kohteen palavimmalle uskolleen juuri tästä näkyvästä maailmasta rakastuessaan Suomen suvun laajaan heimokuntaan, sen muinaisuuteen, elävään nykyisyyteen ja ajalliseen tulevaisuuteen.

Sama hilpeys ja ikään kuin jokin kahleista vapahduksen riemu tuntui Meurmaninkin olemuksessa. Mutta se ei kai alun pitäen johtunut mistään uskonnollisten kahleiden murtumisesta, sillä hänen esi-isänsä ja opettajansa eivät olleet tietääkseni olleet pietismin vaikutuksen alaisina. Päinvastoin heissä on kertomusten mukaan hyvinkin ”maallisia” piirteitä. Sen sijaan näyttää tuo vapahduksen ja kevennyksen ilo johtuneen paljon aineellisempien kahleiden murtumisesta eli seuranneen hänen vapautumistansa ankaran isän tyranniudesta sekä joutumistansa Liuksialan isännäksi. Tästä isän ankaruudesta on Meurman itse kertonut seuraavaa:

”Vaikka noiden vanhojen, ankarien sotaherrojen kasvatustavat ovat hyvinkin tunnettuja, oli isäni vielä tavallistakin tuimempi. Hänen astuntansa kopina pani sekä lapset että koko talonväen tärisemään. Kun ei ollut torumisen aiheita, etsi hän niitä etsimällä. Eivät ne olleet mitään pilaa, vaan niitä saattoi kestää samasta asiasta päiväkausia. Suuri pelko vallitsi lapsissa ja talonväessä. Jos lapset keskenänsä puhelivat, niin he kohta vaikenivat, kun isän astunta kuului, ja jos hän tahtoi heidän seurassaan olla, sai hän puhua itsekseen, keskustelua ei syntynyt. Muuten kyllä käytiin kirkossa ja ripillä säännöllisesti, ja jollei oltu kirkossa, luki isä saarnan, poikkeuksetta Lehnbergin postillasta”.

Vapauduttuaan tästä kotipainajaisesta ja tultuaan vuorostaan itse suuren Liuksialan isännäksi ja suuren lapsilauman isäksi Meurman, omituista kyllä, kirjoittaa muistelmissaan:

”Tämä perinnäiseen käsitykseen ja auktoriteettiin alistumisen velvollisuus oli meidän perhekasvatuksessamme niin sanoakseni rautaisena sääntönä. Olen puolestani siitä isälleni suuressa kiitollisuuden velassa”.

Muutamia sivuja jälkeenpäin luemme hänen muistelmistaan seuraavia lauseita:

”Meidän kasvatuksestamme ei siis kannata paljon puhua”.

”Minun seurakumppaneitani olivat enimmäkseen voudin lapset, kun semmoisia oli talossa, muuten piiat ja rengit”.

”Vähän tiedän minä siitä, mitä lapsuuden suloisilla päivillä tarkoitetaan. Meidän suhdettamme isään sopii sanoa jylhäksi. Jos iloa sattuikin joskus lapsilaumaan, muuttui se heti vaitioloksi, kun isä läheni”.

Tuo isiemme periaatteellinen ankaruus lapsia ja kotiväkeä kohtaan taisi olla senaikaisten yleisten käsitysten tulos. ”Disipliini” – se oli silloisen, ei ainoastaan sotilaallisen, vaan tavallisenkin kasvatustaidon ylin ja pyhin käsite. Ja ties mitä olisi lapsista kasvanut, ellei isien vieressä olisi aina ollut noita lempeitä naiskäsiä, Agathon Meurmanilla hänen isoäitinsä Maria Lovisa Molin, Meurmanin lapsilla heidän Alinensa ja meidän Elisabetimme. Mutta jos äiditkin olivat ”disipliinin” ihanteissa karaistuja, kasvoi lapsista usein omituisia orjamaisia luonteita, jotka välttivät pahaa vain pelosta ja tekivät hyvää vain laskelmien perusteella, ollen yleisissäkin toimissa täynnä metkuja ja salakavaluutta. Olenpa onnellinen, ettei tämän romaanin puitteisiin kuulu esimerkkien esittäminen viimeksimainituista.

Näistä kasvatusasioista Elisabet on kertonut hänellä olleen jo noihin Kangasalan aikoihin

Meurmanin kanssa väittelyjä, jotka sitten myöhemmin laajenivat käsittämään monia muitakin aloja. ”Disipliini” oli jo pelkkänä sananakin Elisabetille vastenmielinen. Nikolai I:n aikoina oli sana vastenmielinen koko venäläiselle sivistyneistölle, ja sitä rakastivat vain kenraalit, jotka keisarinsa mukana olisivat tahtoneet muuttaa koko Venäjän tahdottomiksi tinasotamiehiksi. Vapaamielisyys oli Elisabetilla peräisin hyvin kaukaisilta ajoilta, eikä ole ihme, että Meurman heti ensi tutustumalta tuntui hänestä hengeltään ”Nikolain aikaiselta”. Muutamat kohdat Meurmanin muistelmissa, jotka hän kirjoitti Yrjö Koskiselle ja tämän kehoituksesta, tuntuvat ikäänkuin polemisoivan juuri noita vapaamielisiä kasvatuskäsityksiä vastaan, joista he olivat Elisabetin kanssa väitelleet. Meurmanin mielestä:

”menetellään surkeasti väärin, kun kehoitetaan kypsymätöntä nuorukaista arvostelemaan ihmissuvun syvimpiä ongelmoita, tutkimaan muka itseänsä, ottamaan vaari tunteistaan jne. Sekin on omahyväisyyttä, joka tekee nuorukaisesta iljettävän viisastelijan. Hän joko luulee löytäneensä totuuden tahi muka etsii totuutta, löytämättä mitään muuta kuin omia löyhiä mielipiteitään, syystä ettei yksityinen ihminen voi rakentaa ihmiskunnan koko saavutettua tietämistä alusta saakka ja omasta itsestään. Hänen täytyy rakentaa traditsionin ja auktoriteetin pohjalle ja siis alistua siihen, kunnes hän ehkä tunnustaa sen vakaumuksesta tahi kykenee rakentamaan työhön ja ajattelemiseen perustuvan omintakeisen vakaumuksen”.

Mitään Elisabetin ajatuksille ja tunteille vastakohtaisempaa ei Meurman olisi voinut sanoa.

Meurmanin ja Elisabetin väittelyt kävivät kuitenkin paljon hilpeämmässä sävyssä kuin ylläoleva lausunto osoittaisi. Meurmania huvitti Elisabetin iskuvalmius ja täydellinen riippumattomuus ”traditsionista ja auktoriteetista”, pelkästään terveeseen järkeen pohjautuminen. Naisille hän oli valmis antamaan semmoiset anteeksi. Mutta ehkä hänen halunsa yhä uudistaa noita väittelyjä ei johtunut yksistään huvin hakemisesta. Kun Elisabet silmät pyöreinä häneen katsoen sanoi:”mutta rakas ystävä, yksi auktoriteetti puhuu yhtä, toinen ihan toista, – kuinka nuorukainen voisi valita niistä oikean, ellei hän olisi oppinut käyttämään omaa tervettä järkeään?!” – silloin ukko usein äimistyi. Ehkä tämä kuuluisa mies oikeastaan ani harvoin sai kuulla ympäristöltään terveen järjen väitteitä. Vasta isänsä auktoriteettityranniudesta vapauduttuaan hänen luontainen hilpeytensä ja säkenöivä älynsä oli päässyt kehittymään täysiin oikeuksiinsa, jolloin hän puolestaan itse muuttui ehdottomaksi auktoriteetiksi ympäristölleen sekä Liuksialassa että koko pitäjänkin seuroissa. Kaikkialla hän hallitsi mehevän huumorinsa ja iskevän satiirinsa voimalla. Joka kaikkia naurattaa, se kaikkia hallitsee. Eikä mikään varmemmin vaienna vastaansanojia. Terveen järjen vastaväitteet muuttuvat aroiksi kuiskauksiksi, jotka lakkaavat kuulumasta auktoriteetin korvaan.

Tälle suurelle satiirikolle ja odottamattomien sukkeluuksien räiskyttäjälle, sukkeluuksien, jotka säkenöivät iloisena ryöppynä kuin kipinät mestarisepän ahjosta, olisi voinut käydä niin kuin usein käy tavalliselle ihmiselle: häntä suositaan jokaisessa seurassa, hän ylläpitää hauskuutta, hän osaa naurattaa ja kiinnostaa, hän on suuri kyky, hänestä puhuu koko pitäjä, mutta vähitellen hän vanhenee, hänen sukkeluutensa alkavat olla jo kaikille tutut, mitään uutta ei enää heru, häneen kyllästytään ja pian hän ei pitäjässä merkitse paljon mitään, hän unohtuu.

Niin ei käynyt Meurmanin. Onneksi hän löysi itselleen uusia auktoriteetteja tai lienevätkö auktoriteetit löytäneet hänet. Hän ystävystyi lujasti Koskisen ja muiden suomalaisuuden johtajien kanssa. Hänen maailmansa avartui. Hänen suuri huumorintajunsa ja voimakas ivailukykynsä joutui suurempien asiain palvelukseen. Se muuttui voimakkaaksi aseeksi taistelussa suomalaisuuden aatteen puolesta.

Myöhemmin kirjassa on vielä tämä kuvaus Elisabet Järnefeltin ja Agathon Meurmanin eri näkemyksistä koskien naisen asemaa:

Meurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse aloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti tuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Alexander oli silloin aina kuin tulisilla hiilillä.

Meurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä yhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla taas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä elämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen perheenemännyyden, niin hänelle olkoon silläkin alalla miehen holhouksesta vapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen täytyy valistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea yhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.

Meurman: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten ”lukeneisuutta”, en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä itsetietoisuuksiaankaan.

Elisabet (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei, ei, mutta he itse ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!

Meurman (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut saanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta valittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja, hän hillitsee ja kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain vaistonsa avulla, ilman mitään ”itsetietoisuutta”. Usein luen hänelle kirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy, mutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta menen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä. Jumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä. Minä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.

Elisabet (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua Meurmanin ajatuksien ytimeen ja ikään kuin sormellaan painaen jokaista sanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu tarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä varten.

Meurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus oli niin vierasta, ettei se pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua vaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja taloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä perusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla hänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän siis vain huokaa ja luopuu todistelustaan.

Vanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *