Miten ja mistä nämä vanhat kirjeet löytyivät? Kun rupesin kaivamaan esiin ja käymään läpi vanhojen sukulaisten kirjeitä, en arvannut että ne veisivät mennessään ja että niiden parissa kuluisi yli kaksi vuotta. Yksi sattuma johti aina toiseen ja sillä tavalla tuli aina lisää tietoa. Sain niiden kautta elävän kuvan sukumme henkilöistä, jotka ennen olivat olleet vain nimiä menneisyydestä.
Suuri osa kirjeistä on ollut naisten toisilleen kirjoittamia ja ne käsittelevät useimmiten aivan jokapäiväisiä asioita – siis mikrohistoriaa: ruoan hankintaa, käsitöitä, vaatteita ja niitä varten tarvittavien materiaalien hankintoja, lasten ja muidenkin sairauksia, ym. ym. Axelin ja Minnan välinen kirjeenvaihto koskee ymmärrettävästi valtaosaltaan urkuasioita.
Alfred ja Julia kommentoivat paljon 1900-luvun alun sortokauden poliittisia riitoja ja Minnalta löytyy 12.7.1918 päivätty sapenkatkuinen vuodatus Helmi-sisarelle siitä, miten huonosti vankien ruokinta on hoidettu vankileireillä. Siinä saavat ”sveesit” kuulla kunniansa. Mutta muuten kirjeissä sivutaan hyvin vähän politiikkaa.
Kaksi mapillista kirjeitä toimitin Kansallisarkistoon, jossa ne on liitetty Antti Tulenheimon arkiston jatkoksi. Siellä oli jo valmiiksi paljon vanhoja kirjeitä ja dokumentteja, mm. nettisivulle laitetut Carl Oton ja A. I. Arwidssonin kirjeet Agathonille samoinkuin Bror Axel Thulén Pariisin-matkan kirjeet. Osa päätyi Helsingin Yliopiston kirjaston laajaan Agathon Meurmanin kokoelmaan.
Katri ja Paavo Virkkusen kirjeenvaihtoa oli runsaasti. Paavo Virkkunen jr lupasi toimittaa ne Yliopiston kirjastoon Paavo seniorin arkistoon.
Eeva ja Lauri Apajalahti kirjoittivat toisilleen päivittäin syksystä 1918 seuraavan vuoden kesään jolloin heidät vihittiin. Sen jälkeenkin tiheä kirjeenvaihto jatkui. Nämä kirjeet olen antanut Samuli Apajalahden tyttärelle Tarja Valtoselle.
Eevan ja Minnan eli äidin ja tyttären kirjeenvaihtoa oli myös paljon aina Minnan kuolemaan saakka 1928. Nämä olen antanut Päivi Apajalahdelle.
Loput Apajalahtien kirjeistä, suurin osa 1910-luvulta, ennen kaikkea kirjeitä Laurille, olen antanut Jukka Apajalahdelle.
Projektissa oli monta vaihetta:
- Bertha Meurmanin kirjeet Sohlbergin kotimuseon kätköistä syksyllä 2013, Anders Thulén 200-vuotisjuhlien jälkeen
- Bror Axelin Pariisin-matkan kirjeet Kansallisarkistosta
- Pahvilaatikollinen Eva Tulenheimon papereita Maaritin vintiltä
- Heikki Apajalahden säilyttämät, Laurilla ja Eevalla olleet kirjeet
- Kirsti Mansalan säilyttämät Hildan ja hänen perheensä kirjeet
- Risto Pelkosen säilyttämät Alfredin ja Julian kirjeet ja vielä
- Kangasalla Petäjikössä säilyneet kirjeet Eila Asztalosin jäämistöstä
Sisareni Anja löysi Berthan kirjeet kotimuseon kaapista ja näytti niitä minulle. Ne olivat ensimmäisiä, jotka kirjoitin puhtaaksi. Niistä oli helppo saada selvää, Berthalla oli siisti ja selkeä käsiala. Yhtä siisti oli Bror Axelillakin. Minnan käsiala taas ei ollut niin selkeä, vaikka siitäkin sai kyllä selvää.
Oma haasteensa oli paneutua vanhanaikaiseen ruotsiin. Ilmeisesti oli melko tyypillistä että henkeen ja vereen suomalaisuuden aatetta ajaneet ihmiset kirjoittivat kuitenkin ruotsiksi. Vasta 1907-8 vaiheilla näyttää Minna siirtyneen kokonaan suomeen. Valtaosa Axelin kirjeistä on ruotsiksi, mutta lapsille hän kirjoitti enimmäkseen suomeksi. Mapitus ja kuluminen olivat tehneet joihinkin kirjeisiin reikiä mikä joskus hankaloitti tulkintaa.
Bertha osoittautui oopperan ystäväksi. Hän oli aivan innoissaan kun oli nähnyt Meyerbeerin Hugenotit kaksi kertaa: ensin kolme näytöstä tammikuussa 1877 valtiopäivien avaisten kunniaksi esitetyn Kiven Lean perään ja sitten kaikki 5 näytöstä myöhemmin keväällä. Muitakin oopperoita hän kommentoi kirjeissään.
Yliopiston kirjastosta löytyi Berthan kirjeitä Agathonille ja Alinelle ja nuo Kotimuseon kirjeet on nyt toimitettu samaan kokoelmaan. Lisäkirjeistä kävi ilmi, että Bertha oli mukana Suomalaisen Oopperan kuorossakin (ensin hänen piti saada mamma ja pappa vakuutettua että kuorolaiset olivat aivan kunniallisista perheistä, sen jälkeen hän sai luvan liittyä).
Sitten silmiini sattui Hufvudstadsbladetin artikkeli maailmannäyttelyistä 1800-luvulla. Siinä kerrottiin teoksesta, joka käsitteli Suomen osallistumisia niihin. Siitä löytyi paljon tietoja Pariisin vuoden 1878 näyttelystä, jossa Bror Axel kävi. Tästä sain kipinän ruveta paneutumaan tarkemmin Pariisin-matkan kirjeisiin. Niistähän olin jo kauan tiennyt kun veljeni Matti oli aikanaan kopioinut ja suomentanut osia, mutta nyt halusin käydä ne kaikki läpi.
8.5.1878 päivätyn pitkän Minnalle osoitetun kirjeen viimeinen säilynyt sivu päättyy näin:”Tämä on varmaan viimeinen kirjeeni sinulle Pariisista. Huomenna menen aamupäivällä Aspeliuksen luo ja illalla uuteen oopperataloon katsomaan sen kuu…” (ilmeisesti kuuluisan – mutta minkä?) (Aspelius eli Eliel Aspelin-Haapkylä auttoi häntä usein tulkkina Pariisissa)
Tuo kesken jäänyt lause alkoi vaivata. Pääsikö hän näkemään Meyerbeerin oopperan Robert Paholainen, josta hän oli 22.4. kirjoittanut äidilleen: ”Jos onnistumme saamaan liput theater francaise’iin niin menemme illalla katsomaan ”Ernanin”, jossa esiintyy eräs Sarah Bernhardt, tämän hetken paras näyttelijätär. Suuressa oopperassa menee Robert Diable ja sekin minun täytyy kerran nähdä.”
Sarah Bernhardin hän pääsi näkemään toukokuun alussa Victor Hugon näytelmässä Hernani. Siitä hän kirjoitti että näyttelijä oli kyllä upea, olisipa vain ymmärtänyt ranskaa…
Rupesin selvittämään, esitettiinkö Robert Paholaista kun Axel oli Pariisissa. Salapoliisityö netissä johti tulokseen: hän olisi todella voinut nähdä sen 22.4.
Sinä päivänä hän oli kuitenkin tuttujen mukana kasvitieteellisessä puutarhassa ja palasi asuntoonsa vasta myöhään illalla. Myös seurueen tulopäivänä 6.4. olisi ollut esitys. Seuraava esitys oli vasta kesäkuussa.
9.5. Pariisin ooppera esitti Hugenotit, mutta se ei ollut Axelin näkemä ooppera. Kirjeen tarkempi selaaminen näytti, että hänhän oli kirjoittanut jatkon 10.5. eli ”huomenna” oli siis 11.5. Silloin esitettiin Meyerbeerin viimeinen ooppera nimeltä Afrikatar. Koska tuo kirje oli viimeinen ja sen loppua ei löydy, ei ole tietoa, mitä hän piti esityksestä tai vain 3 vuotta aikaisemmin avatun uuden oopperatalon komeudesta.
Ainoa oopperakommentti on matkan alusta Tukholmasta, jossa osa seurueesta kävi katsomassa siellä juuri ensi-iltansa saaneen Carmenin. ”Se nyt ei ollut mitään, mutta puvut ja lavasteet olivat värikkäitä ja kauniita. Muutama hyvä laulaja oli mukana.” Ehkä tarina oli liian ronski. Carmenistahan tuli sitten maailman suosituin ooppera.
Yksi sattuma oli taas se, kun tulin lukeneeksi Merete Mazzarellan muistelmien kirjoittamiseen opastavan kirjan ”Att skriva sitt liv”. Siinä törmäsin herraan nimeltä Jac. Ahrenberg, jonka moniosaisia muistelmia Mazzarella kommentoi.
Viipurilaissyntyinen arkkitehti Ahrenberg oli monipuolisesti sivistynyt ja paljon matkustellut henkilö. Hän vastasi Suomen paviljongin pystyttämisestä Pariisissa 1878, ja hän johti seuruetta, jonka mukana Axel matkasi Pariisiin. Hän myös palkkasi Axelin työnjohtajaksi kun valmista ei muuten tuntunut tulevan.
Seuraava etappi oli Maaritin Tyttö ja nauhuri -kirjassa ollut maininta Eva-tädin muisteluista ja ryhdyin penäämään häneltä enemmän tietoa niistä. Maaritin vintiltä löytyi iso pahvilaatikollinen papereita, jotka olivat päätyneet hänelle kun Eva kuoli 1977.
Eva oli kirjoittanut muistelmia vuosien mittaan moneen otteeseen. Niissä oli pitkiä tarinoita lapsuudesta, vanhemmista, opiskeluajasta, tutustumisesta Marttiin, elämästä Kangasalla, Lotta-matkoista Saksaan ym. Aineistoa riittäisi kokonaiseen romaaniin.
Laatikosta löytyi myös Martin Saksasta lähettämät kirjeet kun hän opiskeli siellä urkujen rakennusta 1909-10, vuotta ennen Axelin kuolemaa. Myös Minnan ja Axelin kirjeenvaihtoa löytyi laatikosta. Ilmeisesti heidän lapsensa ovat aikanaan jakaneet kirjeitä keskenään aika summittaisesti, koska niitä nyt on löytynyt sieltä täältä.
Keväällä 2015 oli sukuseuran vuosikokouksessa mukana Heikki Apajalahti, jolta sain valtavan määrän aineistoa, onneksi, koska Heikistäkin sitten aika jätti 2016 lopulla. Joukossa oli kirjeitä mm. Minnan serkulta Ottilia Silfverstolpelta, Otto Daniel Meurmanin ja Mathilda von Troilin tyttäreltä, joka pelastui vauvana Vähä-Heikkilän tulipalosta 3.3.1853. Lähetin kopiot Ottilian tyttärentyttären pojalle Åke Liedbergille. Niissä oli hänellekin uutta tietoa.
Ensimmäisessä Ottilia pahoittelee, ettei pääse Katrin ja Paavon häihin 1904, toiseksi viimeisestä käy ilmi, että hän on ollut mukana Eevan ja Laurin häissä elokuussa 1919. Kirjeistä välittyy serkusten lämmin ystävyys. Toistenkin serkkujensa eli Agathonin sisarten lasten kanssa Minnalla on kirjeitten perusteella ollut läheiset välit. Näitten kirjeitten avulla tulivat Agathonin sisarten perheet konkreettisemmin tutuiksi: Fribergit, Strandbergit ja Riddelin/Ritarsalot.
Keväällä 2016 tuli eteen erikoinen sattuma. Monika Asztalos oli Anders Thulén 200-vuotisjuhlien yhteydessä kesällä 2013 saanut Petäjiköstä siellä säilyneen äitinsä Eilan kirjeenvaihtokokoelman ja rupesi 2016 käymään sitä läpi. Kun kirjeet olivat suomeksi, Monika pyysi minua selittämään monia kohtia, joista ei ollut saanut selvää.
Kirjeistä selvisi, että ennen sotaa Eila oli seurustellut erään ekonomi Toivo (Topi) Valanteen kanssa, joka kaatui Kannaksella helmikuussa 1940. Hänen isänsä oli lähettänyt Eilalle Topin armeijakaverilta saamansa pitkän selostuksen, missä tilanteessa Topi oli saanut surmansa. Eila ei koskaan palauttanut tätä kirjettä, vaikka isä pyysi sitä uudessa kirjeessä. Ne ja Topin lähettämät kirjeet olivat jääneet Kangasalle kun Eila 21.9.1944 pakeni Lacin kanssa Ruotsiin ja sieltä Unkariin ja lopulta kesällä 1946 Ruotsiin. Eila kuoli 2004 ja Monika sai kirjeet 9 vuotta myöhemmin. Nyt tämän Topin sisarusten lapset ovat saaneet kirjeet 76 vuotta Topin kuoleman jälkeen. Sitä ennen heillä ei ollut ollut Eilasta tai Topin kuolemasta mitään tietoa.
Kirsti Mansalaltakin sitten löytyi mapillinen kirjeitä, mm. runsaasti Hildan kirjeitä Minnalle ja Liuksialaan, vuodesta 1879 alkaen. Myös Hildan ja tyttärien välistä ja siskosten keskinäistä kirjeenvaihtoa oli paljon.
Muutaman Hildan kirjeen oli joku aikanaan kirjoittanut koneella puhtaaksi mutta alkuperäisiä ei löytynyt. Viimeiset olivat vuodelta 1927. Pari kirjettä oli Emil Wikströmiltä koskien Agathonin rintakuvaa, sen kopiointia ja hintaa. Ja juhlallinen päätös koskien Hildan ja tyttärien oikeutta eläkkeeseen Reinon kuoleman jälkeen. Eila Mansalan mukaan Aino Ignatius sai tätä eläkettä kuolemaansa asti 1991, siis yli 80 vuotta!
Einon kirjeitä Sirkalle sekä Talvi- että Jatkosodan ajalta oli runsaasti. Sirkka oli sotaa paossa Luopioisissa, mutta olisi halunnut Einon luo takaisin Helsinkiin. Eino piti sitä liian vaarallisena ja kehotti vain jatkuvasti kärsivällisyyteen ja pysymään siellä. Leena, Kirsti ja Simo olivat eri puolilla Suomea.
Risto Pelkoselta sain vielä laatikollisen kirjeitä, joista osa oli Alfredin ja Julian kirjeitä Turusta vuosilta 1901-1907. Alfredhan toimi silloin Hovioikeudessa ja joutui kokemaan virkamiesten erottamiset 1903-1905.
Tällainen oli tämä projekti, jonka seurauksena sukuseuran nettisivuilla on nyt runsaasti tietoa vanhoista sukulaisista.
Antti Tulenheimo
voit lukea kirjeitä sivuston vanhoja kirjeitä -osiossa