Melkein niin pitkältä, kuin meidän kirjoitettu historiamme ulottuu, nähdään siinä vaatimuksia virkamiesten suomenkielen taidosta. Tämä tosin ei ole samaa, kuin suomen asettaminen viralliseksi kieleksi. Semmoista vaatimusta ei rohjettu nostaakaan Ruotsin laupeaan hallituksen aikana. Pyydettiin vaan, että esm. tuomari, jonka tulee päättää miehen hengestä ja tavarasta, ymmärtäisi mitä mies puolustukseksensa sanoo, ja mitä vieraat-miehet todistavat. Tähän kainoon pyyntöön on koko historiallisella ajallamme vastattu aivan samoin kuin tänäkin päivänä: ”Kyllä, kyllä! Mutta onhan sentään aivan hirveätä kieltää joltakulta hyvältä herralta, joka ei ole huolinut oppia kansan kieltä, hyvä leipäkannikka, ainoastaan sentähden, ettei hän ymmärrä niiden kieltä, joita hänen tulee palvella. Kyllä kai se nyt sentään käy ”kielenkääntäjän” kautta! Välttämättömästi me toimitamme teille suomea osaavia virkamiehiä, kyllä, kyllä! Mutta tällä kertaa teidän täytyy itse myöntää, että olisi aivan kohtuutonta kieltää tältä herralta virka, ainoastaan sentähden, ettei hän osaa suomen kieltä. Tiedättehän te itse, rakkaat ystävät, että meidän tuomarit ovat niin rehelliset, niin oivalliset, niin – niin – , että ne tuomitsevat aivan säntilleen, vaikka he itse aivan peittelemättä myöntävät, etteivät osaa kirjoittaa, joskus ei puhuakaan, sitä kieltä, jota tuomittavat puhuvat”. Mutta kenties toki ymmärtävät? Kysykäätpä meidän juristeilta valtiopäivillä. Ei, ei suinkaan, kaikuu joka haaralta vastaukseksi. No kuinka te tuomitsette Suomalaisia? No niin, kyllä me noin ”sille vaiheelle” käsitämme asianomaisen puhetta, mutta valtiopäiväpuheita, se on ihan toista, siinä täytyy ymmärtää täsmälleen. Ja onhan sitä paitsi eräs la’in-oppinut huomannut, että talollisääty Porvoon valtiopäivillä pyysi ruotsinkielen pysyttämistä virallisena kielenä. Nähkäät siis, ukot itsehän te olette kieltäneet suomea.
Semmoisia keikkauksia osaa juristit tehdä, ja niitä, hyvät miehet, sanotaan tieteellisiksi johtopäätteiksi. Ei mar sitä turhaan tieteitä harjoiteta!
Vuodesta 1844 ruvettiin jyrkemmin vaatimaan, ei ainoastaan suomenkielen taitoa virkamiehissä, vaan myös suomen asettamista virkakieleksi. Koko se sukupolvi, joka silloin oli opintonsa päättänyt, on nyt haudattu tahi virkavuotensa loppuun palvellut. Nykyiset virkamiehet tiesivät siis jo nuoruudessaan, että heidän tuli osata suomea, sillä sanomalehtiä lukee toki vastainen virkamies, jollei hän olisikaan historiastamme sattunut tietämään kansan vaatimuksia tämän suhteen. – Oppivatko suomenkieltä? Ei lainkaan. Miksi ei? Siksi, että tiesivät aivan hyvin, ettei koskaan, virkaan asettaessa, pantaisi kysymykseen tätä taitoa. Mutta olihan läpi historiamme yhä vastattu: kyllä, kyllä! Totta kai! vaan tällä kertaa ei sovi; huomenna, huomenna. Ja virkamies on siksi älykäs, että hän on oppinut: hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmällä. Kun ei virkavaltuuta varten tarvita suomea, mitä sitä sitten virassakaan tarvittaisiin!
Mutta työlästä on tutkainta vastaan ponnistella. Kuten tietty on, rupesivat hävyttömät sanomalehdet yllyttämään kansaa. Silloin keksittiin tuo sukkela juttu, ettei virkamies ole velvollinen, eikä ole hänelle mahdollistakaan, osata suomenkieltä, jollei sitä kouluissa opeteta.
Vuodesta 1843 tahi 1856 on sentähden suomenkieltä opetettu kouluissa. Olkoonpa kumpaisesta vuodesta hyvänsä, niin on kuitenkin suuri osa nykyisistä virkamiehistä lukenut suomea koulussa. Osaavatko he suomea? Ei, ainakaan eivät he myönnä sitä; mitä siis vielä puuttuu? Ei ole kouluissa opetettu riittävästi. Kummallista! Siellä on opetettu kieli-oppia ja käännöksiä harjoitettu. Eikö siinä ole riittäviä alkeita miehelle, jos hän elämässä tahtoo käyttää kirjallisuutta ja sitä tilaisuutta käytännölliseen harjoitukseen, joka hänellä on tarjona kaikkialla maassamme. Mutta sepä se on, ettei hän käytä kirjallisuutta eikä harjoitusta. Koulu-oppi oli siis riittämätön. Mitä muuta; se tehtiin, tämän sitkeän vastarinnan tähden, riittäväksi, asettamalla suomenkielisiä kouluja, joita taas yhtä sitkeästi vastustetaan. Mutta onko nyt suomenkielisen koulun oppilas, virkamieheksi tultuansa, kykenevä käyttämään suomea virallisena kielenä? Aivan varmaan ei, siitä selvästä syystä, että koulun on mahdoton opettaa muuta kieltä, kuin oppikirjan kieltä, ja oppikirjan kieli ei riitä millään elämän alalla. Kuinka sitten opitaan elämässä tarvittavaa kieltä? Harjoittamalla sitä käytännössä ja kirjallisuudessa.
Aivan varmaan ei usko kukaan, jolla on asiassa mitään edes vähintäkään ymmärrystä, että koulun on mahdollinen opettaa elämässä kelvollista kieltä. Mutta tämäpä ei estä monta, jolla on onni olla tietämättä, mitä kielitaito on, puhumasta ja kirjoittamasta, kuinka muka koulun pitää antaa oppilaillensa kykyä esteettömästi kirjallisesti ja suullisesti käyttää kahtakin kieltä, aivan noin kuin herrat puhujat ja kirjoittajat käyttävät kultuurikieltänsä kieliopin ja logikan estämättä. Me kysymme, osaavatko ruotsinkielisen koulun läpikäyneet oppilaat ruotsia? Kummallinen kysymys, vastannee moni. Mutta me vastaamme: aivan varmaan, ei. Jos hän vasta miehenä osaa ruotsia, joka on hyvin harvinaista, niin se tulee siitä, että hän on miehenä käyttänyt ruotsinkielistä kirjallisuutta. Siihen saattaa taas moni vastata, että tavallisen virkamiehen luona on yhtä mahdoton löytää ruotsalaista kirjaa, kuin suomalaista tahi jotain muunkielistä kirjaa. Se on kyllä suora totuus. No, ja kuitenkin osaavat he ruotsia. Eivätpä toki osaakaan, eipä edes sittenkään, vaikka Dagblad yhtenään on pöydällä ja sitä, ainakin uutisten puolesta, luetaan. Olisipa todellakin hauska pitää uudenlaatuiset lukusijat. Otetaanpa joku Dagbladin numero, ja pannaan tavalliset sanomalehden lukijat lukemaan siitä artikkeli ääneen ja selvittämään, mitä se sisältää. Jos yksi kymmenestä suorittaa tämän tehtävän niin, että voi sanoa, hänen osaavan lukea, ja luetun sisällön käsittävän – niin olisimme suuresti erehtyneet. Semmoinen on ruotsinkielen taito maassa, ja sitä ei paranneta, ei koulu-opetuksella eikä ruotsinkielen professorin asettamisella yliopistoon. Millä sitä sitten parannetaan? Sillä, että yliopisto antaa meille virkamiehiä, joilla on halua ja kykyä käyttämään kirjallisuutta. Mutta kun niillä on tämä halu ja kyky, niin on aivan yhdentekevä, ovatko alkuansa ruotsin- tai suomenkielellä oppineet tieteiden alkeet kouluissa. Kirjallisiin nautintoihin rakastunut mies ei voi tyytyä eikä toimeen tulla suomenkielen nykyisellä kirjallisuudella; hän käyttää ja hän osaa, juuri kirjallisen halunsa tähden, käyttää jonkun muunkin maan kirjallisuutta, meidän maassa tietysti etupäässä Ruotsin. Mutta siihenkään hän ei tyydy. Yhtä hyvin kuin ruumis kyllästyy samaan ruokaan, kyllästyy henkikin. Sen täytyy yhä etsiä uutta ja parempaa, ja hän osaa sentähden vielä muunkielistäkin kirjallisuutta käyttää. Semmoinen mies, jos hän onkin koulu-opetuksensa saanut ruotsiksi, tuntee itsensä sekä kirjallisen halunsa että oman-tuntonsa kautta vaadituksi tutustumaan oman kansansa kieleen ja kirjallisuuteen, eikä se ole hänelle mahdotonta, koska hän ylipäänsä on kirjallisesti sivistynyt. Sen tähden onkin meillä esim. tuomareita, jotka ovat täysin perehtyneet suomenkieleen, vaikka eivät ole sitä koulussa oppineet.
Tältä kannalta siis ei tarvitse ollenkaan pelätä sivistyksen perikatoa suomenkielen kautta. Ehtona on vaan, että saadaan miehiä, joiden henki vaatii jotakin ravintoa. Mutta kun mies koko elin-aikansa työskentelee mallien mukaan, kun koko hänen sivistyksensä on siinä, että hän on pitkällisellä harjoituksella oppinut joltisesti, sattuvissa tiloissa, käyttämään tätä malliansa, niinkuin suutari lastiansa, silloin on todellakin pelättävä, että sivistys helpolla katoo, jos mokomaa mallinkäyttöä saa sivistykseksi sanoa. Se sivistys katoo todellakin; se on, virkamiehellä ei ole enään nuo kivettyneet mallit, hänen pitää omasta sisustansa muodostaa jotakin, ja sitä hän ei voi. Hän on siis suorastaan hukassa ja tuo ”oikeuden vaara” on olemassa kauheimmassa muodossaan. Jos ruotsalaiset mallit ovat poissa, on ruotsalainen kultuurikin poissa, se on meidän kultuurimiesten järkähtämätön oppi. Kun tieteellisesti sivistynyt mies sanoo, että sivistys katoo jonkun kielen kanssa, niin hän ilmaisee, että hän, joko ei tiedä, mitä sivistys on, tahi myöntää, ettei sitä ole olemassa muuna kuin mallinkäyttönä. Herännyt henki ei ota kuollaksensa ravinnon puutteessa, se luo itsellensä ravintoa. Sivistys luo itsellensä kielen, mutta ei mikään kieli luo miehelle sivistystä. Jopa saattaa ranskaakin laverteleva olla raa’in lurjus. Mutta henkistä työtä tekevä on sivistynyt, olkoon hänellä mikä kieli hyvänänsä välikappaleena.
Totta on, suomenkielen käyttäminen vaatii tätä nykyä vielä suurempaa ja vapaampaa henkistä työtä, juuri sentähden, ettei sillä ole valmiita malleja. Mutta se on selvä asia, että missä hengen tulee olla suuremmassa työssä, siellä ei voi sivistys muuta kuin karttua. Suomenkielen kirjoittajalla täytyy joka hetkenä olla edessänsä kysymys: kuinka? ja miksi? Se on toden totta ihan toista kuin ajaa vanhan kultuurikielen syvennettyä uraa, josta ei pääse ulos pyöriä rikkomatta.
Ei ole siis vielä päästy mihinkään suomenkielen taidon suhteen virkamiehissä, ja nyt on suuri hätä, ettei vaan ruotsinkielen taito menisi hukkaan. Asianomaiset, jotka uskovat koulun kieliopetus-kykyyn, arvelevat, että kun nyt on suomalaisia oppikouluja olemassa, niistä tulee virkamiehiä, jotka eivät osaa käyttää noita ruotsalaisia malleja. Onko kokemus saattanut heitä sitä varomaan? Ei suinkaan, sillä tähän saakka ei ole nähty kenenkään yliopistosta lähtevän, joka ei osaisi ruotsia, se on, ruotsalaisia virkamalleja käyttää, koska opetus yliopistossa on ruotsinkielinen ja koska jokainen virkaan pyrkijä hyvin tietää, ettei hän pääse mihinkään virkaan, jos hän vähänkään murtaa. Jos samoin pannaan välttämättömäksi ehdoksi suomenkielen osaaminen virkaan pääsemistä varten, niin sitä osataan, se on, osataan käyttää suomalaisia malleja yhtä hyvin tahi yhtä huonosti kuin ruotsalaisia. Pitemmälle ei saa pakko-oppi, olkoon se koulun tahi elämän, asiata menestymään, siitä selvästä syystä, että varsinaista kielitaitoa, joka ei ole vaan kieliopin sääntöjen tuntemista, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan siten, että ihmisen henkeä viljellään jotakin kasvamaan ja tuottamaan. Tämä hengen tuote puhkee kieleksi, tahi oikeastaan, on vasta kielenä olemassa, koska ajatus ei ole muuta, kuin se sana, jossa se ilmaantuu. Sentähden, että ihminen ajattelee, puhuu hän, ja puhe panee hänelle itsellensä ensiksi selville, mitä hän ajattelee. Kuinka voi siis sivistys kadota toisen tahi toisen kielen käyttämisen tähden, jos sivistys on jotakin muuta kuin mallin käyttöä?
Mutta jos sivistys on ajattelemista, ja ajattelemisen kanssa syntyy siihen kelvollinen kieli ja kielitaito, millä tavoin tulee sitten koulun täyttää sitä meidän ajan vaatimusta, että osataan esteettömästi käyttää sekä suullisesti että kirjallisesti molempia maan kieliä? Ainoastaan sillä lailla, että koulun opetus kaikissa aineissa on tieteellinen ja henkeä herättävä. Jos se semmoinen on, saamme olla vakuutettuina, ettei niin opetettu oppilas valita puuttuvaa kielitaitoa; sillä kun hänellä on hyvät alkeet, on niiden laventaminen tietämiseksi, kirjallisuuden ja käytön kautta, helppo asia. – Ei, sanovat meidän kultuurimiehet : enemmin koulu-opetusta ruotsin- ja suomenkielessä, käytännöllistä, niin että oppilaat osaavat esteettömästi suullisesti ja kirjallisesti ; ja sentähden pois tuo turha tieteellisyys koulusta. Kun koulukomiteoja asetetaan niin, että ”herrasyyringit” ja ”siisnyörit” ovat enemmistönä, on kyllä mahdollista, että sellaiset mielipiteet pääsevät voitolle.
Mutta se esteetön kielitaito, jota sillä lailla saadaan, on lavertelemisen taitoa, eikä kielitaitoa, ja lavertelemisen taito, joka on riittämätön jokaisella elämän alalla. Oppilas nyt kyllä osaa esteettömästi puhua ja kirjoittaa, mutta hänellä ei ole mitään puhuttavaa ja kirjoitettavaa. Hän tulee sitten yliopistoon. Täällä opetetaan häntä nyt käyttämään niitä ruotsinkielisiä malleja, joita herrat professorit oppilaillensa tavaavat. Sieltä lähtiessä nämä eivät kuitenkaan sitäkään osaa, mutta virka-uralla sitä opitaan. Mutta malliin valettuna, ei kykene tuo näin kasvatettu virkamies edes siihen henkiseen työhön, jota hän tarvitsisi sovittaaksensa mallejansa suomenkielen muotoon. Hän siis sanoo: suomenkielen taitoni on riittämätön, suomenkielen viljelys on riittämätön. Katsokaat, te suomalaiset raakalaiset, eihän voi sanoa, mitä on ’påföring’ ja ’afföring’; mutta ’påföring’ ja ’afföring’ on minun sivistykseni; siis on suomenkielen käyttäminen ruotsalaisen kultuurin perikato. Semmoinen on meillä usko ja luottamus tuohon seitsemänsadan-vuotiseen ruotsalaiseen kultuuriin. Sopisi oudoksua ettei Ruotsinmiehet puolestansa pane vastalauseita tällaista ruotsalaisen kultuurin alentamista vastaan. Mutta asia on se, että heille on Suomenmaa mukavana takapihana, johon luovat heidän vireissä sivistyspajoissaan välttämättömästi syntyvää sivistyksen kuonaa. Miksi luopuisivat semmoisesta hyödyllisestä alasta, koska niitä tänne mätätään, täällä ihastuksella otetaan vastaan täytenä metallina!
Suomen kansan vaatimukset virallisen kielen suhteen muodostuivat vihdoin vuonna 1863 varsinaiseksi asetukseksi. Suomea oli silloin kouluissa opetettu, ja kahdenkymmenen vuoden valmistusaika suotiin vieläkin sen opettamiseen. Silloin toki pitäisi vihdoin virkamiesten ja virkamiehiksi aikovien tietää, mitä heidän rauhaansa tulee. Onko ihmisen mahdoton kahdessakymmenessä vuodessa oppia puhumaan ja kirjoittamaan kieltä, jota hän useimmissa tapauksissa on lapsuudestansa kuullut ja puhunut ja jota kaikissa tapauksissa koko hänen ympäristönsä puhuu? Arvalematta vastaa siihen useimmat: ei ole mahdotonta. Siinä on toki erehdys. Mies, joka aikaa on unohtanut ne kielitieteelliset perusteet, joita hän on koulussa oppinut, joka sen jälkeen ei ole käyttänyt muuta kirjallisuutta, kuin sanomalehteänsä, josta hän ei lue muuta kuin uutiset, jos siinä muuta sattuisi olemaankin, joka kaikessa henkisessä toimessansa, jos sitä siksi saa sanoa, on liikkunut mallien nojassa, hän on varmaankin mahdoton oppimaan mitään, sillä hän on kykenemätön ryhtymään mihinkään oppimisen työhön. No, mutta miksi hän ei ota esim. suomenkielistä sanomalehteä lukeaksensa. Siksi, ettei hän osaa lukea ylipäänsä mitään, paitsi sitä ahdasta alaa, jolla hänen sanomalehti-uutisensa liikkuvat. Ennen muinoin, kun pappi lukusijoissa pani luetettavan käteen jonkun pienen kirjasen, vastasi tämä, joka vaan oli virsikirjaansa lukenut: en minä sitä kirjaa ole lukenut. Kuinka se on mahdollista, arvellaan tätä nykyä, kun lukutaito on suurempi, ettei osaisi jokaista kirjaa lukea? samathan kirjaimet niissä on. Mutta se oli kuitenkin aivan totta; virsikirjaa osattiin, muuta ei. Semmoiseen henkiseen tyhmyyteen saattaa kyllä pian joutua, kun ei koskaan henkistä työtä tehdä. Ja siinä on perustus tuohon monelle käsittämättömään mahdottomuuteen oppia suomea Suomessa. Se ei ole mikään tekosyy, se on totuus ”jäykkä kuin tosi-asia”.
Mutta kyllä tahtokin puuttuu! Tietysti, sillä tahtokin on henkisen vireyden ilmaus; mistäpä sitten tuo tahto olisi tullut? Pysyminen tässä henkisessä uinailussa, se on ”ruotsalaisen kultuurin säilyttämistä”. Kun sentähden kohta ruvettiin kuulemaan, että ”1863 ja 1865 vuoden asetukset ovat paperilla vaan”, niin tässä oli luonnollisesti tahdon puutetta, mutta myös mahdottomuuttakin; sillä saattoihan toisinaan olla jonkunlaista tahtoa suomenkieltä oppimaan, samoin kuin tahdotaan milloin mitäkin muukalaista kieltä oppia, jos nimittäin erästä velttoa toivomista saa tahdoksi sanoa. Henkisissä horroksissa on, näet, mahdoton mitään oppia. Mutta aika pakoittaa; mitä luonnon vaatimaa on, se puhkee luonnonpakosta esiin. Kuinka 1863 vuoden asetus lieneekin ollut ”paperilla vaan”, nytpä kuitenkin tuo kamala 1883 rupee väristyttämään. Mitä ”vielä” sopisi tehdä suomenkielen asettamista varten asetuksen-mukaisiin oikeuksiinsa? kysytään. Jättämättä sikseen niiden mielipiteitä, jotka yhä vielä pysyvät sillä kannalla, että kouluissa muka olisi opetettava enemmin suomea, jonka mielipiteen arvon olemme ylempänä osoittaneet, ovat virkakunnat yhteen ääneen huutaneet: malleja, malleja! Niin purettakaat nyt suomenkieltä helpoksi sulavaksi pupuksi, että lasten vatsat sitä sietävät. Mutta mistä nyt ovat otettavat nuo lapsenpiiat, jotka puppua purettelevat? Kuka on virallista kieltä valmistava?
Onko suomalaista virallista kieltä olemassa? Siihen voimme tavallansa vastata suoraan: ei. No sepä se, miksi sitä ei ole? Sentähden, ettei sitä voi olla. Virallista ja tieteellistä kieltä ei tehdä kouluissa, eikä sitä te’e sanakirjoja ja malleja valmistelevaiset maisterit. Ainoa mahdollinen sitä tekemään on virka- ja tiedemies käytännössänsä. Virallinen kieli syntyy ainoastaan niin, että kieltä virassa käytetään. ”Kuinka minä nyt tämän kirjoituksen laadin”, kysyi eräs mies toiselta. Tämä vastasi: ”niin että otat paperin, kynän ja mustetta ja istut pöydän ääreen” vastasi toinen. Muuta neuvoa ei ole. Kieltämättä tulee tällä lailla kieli epävakaata. Sillä virka- ja tiedekieltä varten tarvitaan koko joukko, niin sanoaksemme, oppisanoja, ”termini technici”. Niiden paras ansio ei ole se, että ne organillisesti*) olisivat kielestä kasvaneet, vaan se, että ne ovat vakaantuneet ja täsmäiset, merkitsevät juuri tätä eikä mitään muuta, virittävät selvän ja määrätyn kuvitelman. Sentähden ovatkin kaikki kielet ottaneet suuremman tahi vähemmän paljouden tällaisia oppisanoja kuolleista kielistä. Niillä on juuri se etu, etteivät ole minään organillisena kielen osana. Niiden epä-organillinen luonne sietää niille antaa muuttumattoman selvän leiman, jolla ajatuskauppa käy yhtä täsmälleen ja helposti kuin muu kauppa metallirahalla ja vaikkapa pelkällä paperilla, kun se on metalliarvoon perustettu. Ei ajattele kukaan enään niiden syntyä, mitä ne alkuperäisesti ovat merkinneet. Ne ovat mitä ne ovat, huolimatta kuinka äpäriä ne lienevät synnyltänsä. Otetaanpa esimerkiksi sana ’kalkyli’. Sille, jonka täytyy oppia kalkyliä tekemään, ei ole miksikään vaikeudeksi tämän sanan oppiminen, sen saattaa joka mies oppia, mutta kalkylin tekeminen ei ole joka miehen työtä. Mitä se on suomeksi? kysyy meiltä säälivästi hymyillen Ruotsin mies. Sen sanon kohta, jahka te sanotte, mitä se on ruotsiksi. Se ei ole mitään kieltä, ja suomella on sama oikeus omistaa sitä kuin ruotsilla. Joku suomikiihkoinen saattaa sanoa, että se merkitsee esim. arvio-laskua. Kyllä kai, tavallansa, mutta jos joku kalkyloitsee, kuinka kaukana aurinko on maasta, niin se ei ole arviolaskua laisinkaan, se on varsin täsmällistä laskua, se on kalkyliä. Mistä on nyt tuo syvämielinen sana, jolla lasketaan matka aurinkoon, syntynyt. Se on syntynyt latinaisesta sanasta Calculus, joka merkitsee: pieni kivi. Hullutusta! mitä organillisuutta tahi järkeä semmoisessa on? Ei mitään laisinkaan. Romalaiset, jotka eivät osanneet luvunlaskua, käyttivät sitä varten pieniä kiviä; joku tiedemies, jonka oli tarvis jotakin syvämielisiä laskuja merkitsevää sanaa, käytti sitä varten sanan ’calculus’; sillä hän kirjoitti latinaa, joka silloin oli tieteen ainoana kielenä. Se tuntui toisille oudolta, mutta kun ei parempaa löydetty, leimattiin se määrityn kuvitelman lausekkeeksi, ja terminus technicus oli valmis. Jokainen kirjallisesti sivistynyt tietää, mitä kalkyli on, eikä hänen tarvitse käyttää tuota epämääräist ’arviolaskua’, joka kyllä on hyvä sana paikallansa, mutta ei voi antaa sitä määrättyä kuvitelmaa kuin kalkyli-sana.
*)”Elimellisesti” tahtonee kenties joku käyttää. Ikään kuin tämä sana voisi paremmin kuin organi-sanakaan opettaa sille, joka ei tunne itse asiata, mitä ”elin” on. Asia se on, joka on vaikea oppia, eikä suinkaan sanaa. Kun kuvitelma siitä, mikä elin on, on selvä, ei ole laisinkaan väliä, lausutaanko tätä kuvitelmaa ilmi sanalla organi tahi elin.
Epäilemäitä on suureksi eduksi, jos kieleen voidaan luoda oppisanoja, jotka syntynsä ja merkityksensä puolesta jo ohjaavat ymmärtämään itse käsitettäkin. Mutta sellaisten luku on aina oleva suuresti rajoitettu, ja suurin vahinko tapahtuu, jos tämmöisen pyrinnön tähden ollaan huolimatta sanan täsmällisyydestä. Apua käsitteen selvittämiseksi ei ole ollenkaan tällaisista epämääräisistä sanoista, mutta haittaa monenkaltaista. Otetaanpa esimerkki. Kieli-opetuksessa tahdottiin ensi innossa käyttää perisuomalaisia tiedesanoja. Niinpä lauseen osat sanottiin ’alukseksi’ ja ’maineeksi’. Auttaako nyt näiden sanain suomalainen muoto ketään ymmärtämään näiden sanain käsitettä? Eikö päinvastoin, ainakin lapsi, sekaannu sellaiseen harhakuvitelmaan, että tässä olisi joku alus mainetta kuljettamassa veden yli. Yhtä vähän tosin viittaavat hänelle sanat subjekti ja predikati, mitä niiden käsite on, mutta etu tässä on se, ettei hän joudu mihinkään harhakuvitelmiin,että hän kohta huomaa tässä olevan jotakin määrittyä, täsmällistä opittavana. Sanat subjekti ja predikati on hän kuitenkin paljon pikemmin oppinut, kuin hän selvään käsittää itse asian, mikä lauseessa on subjekti ja predikati. Alus ja maine ovatkin jo tykkänään hyljätyt, ne aaveilevat vaan, suureksi haitaksi, muutamissa oppikirjoissa. Mutta paitsi varsinaisia tiedesanoja,on ääretön joukko muitakin lähi-sukuisia käsitteitä, jotka välttämättömästi vaativat eri lausekkeitakin esim. ruotsinkieliset ’kunskap’,’insig’ ’vetande’ joita kaikkia umpimähkään ja vaihetellen suomennetaan ’tieto’, ’taito’, määrittämättä tarkoin näidenkään sanain eri merkitystä.
Kaikkia tarpeita varten ei suinkaan sovi käydä kuolleiden kielten vara-aitassa. Jokainen kieli, synnyttääksensä käsitteiden tarkkaa ja täsmällistä ilmi-lausumista,käyttää sentähden luontonsa mukaan sillä olevia muodostusvaroja muutellaksensa niitä kieli-juuria, jotka sisältävät jotakin lausuttavaan käsitteeseen vivahtavaa merkitystä, tavallisesti sillä tapaa, että kun juuren merkitys on konkreetinen, saa siitä muodostettu sana abstraktisen merkituksen ja että jonkunlainen sanan ulkomuodollinen muutos samassa muuttaa merkityksenkin. Mutta tämmöisessä muodostamisessa on jotensakin yhdentekevä, onko oikeita kielisääntöjä tahi logillisuutta noudatettu. Semmoisia sanoja on suomenkielessä jo ääretön joukko. Otetaanpa sana ’sivistys’. Sillä on täysin täsmällinen merkitys, sitä ymmärtää joka mies, tietää minkä kuvitelman lauseke se on, vaikkapa hän sitä joskus sanookin ’siivistykseks’, jota se haitatta saisi ollakin. Sillä vartalo siivo, siveä, josta se muodostuu, on hyvin vähäisessä yhteydessä sivistyssanan merkityksen kanssa (jospa suotavaakin että olisivat lähemmässä yhteydessä!). Ja mimmoinen on monen sanan johto-opillinen muodostus? Kuinka esm. sanat ’valtio’ ja ’siveellinen’ ovat kieliopillisesti syntyneet? Mistä ovat ne kotoisin? Ja kuitenkin ovat oikein oivalliset virkamiehet, jäykät ja silmiin-astuvat, napista ja numerosta täsmälleen tunnettavat. Suomenkieli on ollut vallan oikeutettu näiden sanain muodostamiseen. Joku on ensin sattunut hätävaraksi niitä muodostamaan, käytäntö on antanut leimalle laillisen käypyyden. Tiedesana on syntynyt.
Katsotaan kuinka muut kielet muodostavat samanlaatuisia sanoja, ja oikein umpimähkään joukosta siepataksemme, otamme tuon kaikelle virallisuudelle ihanan sanan befordra’ ylentää virassa. Mistä kotoperä? Kuka voi meille sanoa, mitenkä pääsanasta ’fordra’ vaatia, lisäämällä tuon kaikkea merkitystä puuttuvan ’be’, on saatu merkitys ylentää, edistää? Siihen aivan varmaan ei monikaan ruotsikko tiedä vastata. Onko siinä kielioppia taikka logikaa? Ei kumpaakaan. Se on suorastaan hätimiten siepattu saksasta, ’Fördern’ merkitsee edistää, ’befördern’ sitä nimenomaista edistämistä, jota virassa ylentämiseksi sanotaan. Sitä ei ole huolittu millään tavalla ruotsinkielen hengen mukaan muodostaakaan. Se on vähemmin ruotsia kuin ’kahveli’ on suomea. Mutta ruotsikko sivistyksensä yltäkylläisyydessä ällistyisi suuresti, jos häneltä kysyttäisiin, mitä on ’befordra’ ruotsiksi, hän kun kysyy, mitä on kahveli suomeksi. Entä ’begåfva’, lahjoilla varustaa. Siinä on substantiviin ’gåfva’ lisätty taas tuo ’be’, vaikkei sitä saisi lisätä muuhun kuin verbiin, ja siitä on saatu verbi. Tehkäätpä sananjohto- oppia semmoiselle kielelle! ’Beflita’- sanassa on substantivista ’flit’ tehty verbi ’flita’, joka ei ole mitään, ja siihen lisätty ’be’, joka niin ikään ei merkitse mitään; mutta siitä on saatu oivallinen ’ahkeroitsemisen’ sana. Niin on syntynyt kieli, joka on kaikenlaatuista kultuuria kannattamaan mahdollinen, jopa Suomessa ainoakin mahdollinen. Kuinka on ’rättvis’ syntynyt. Sitä tosin emme tiedä, mutta näyttääpä siltä kuin sen synty olisi ’rätt’ oikea, ja ’vis’, viisas, oikein viisas siis. Substantivi siitä on’rättvisa’, vaikka tietysti pitäisi olla ’rättvisdom’. Toinen substantivi toista tarvetta varten on ’rättvishet’, oikein muodostettu. Samasta juuresta on taas toista tarvetta varten tehty ’rättfärdighet’. Sananmuodollinen ja logillinen johdatus ei suo mitään selvitystä itse merkitykselle. Ne ovat lainattuja, epäorganillisia tuotteita, jotka oivallisesti tekevät tehtävänsä.
Tosin ei ole meidän tietääksemme mikään kieli niin mielivaltaisesti ja kaikista säännöistä huolimatta muodostanut sanojansa, kuin ruotsinkieli, eikä semmoinen tapa ole suomenkieltä varten hyväksyttävä. Mutta minun mielestäni ollaan toiselta puolelta liian arkoja. Jokainen kieli on, kuten sanomme, oikeutettu käyttämään omituisia muodostusvarojansa. Niin on suomikin tehnyt, mutta näyttää siltä, kuin nyt jo tahdottaisiin pitää kielen kehitystä tämän suhteen päättyneenä, ja koska yhä uusia käsitteitä tarvitaan, käytetään vanhoja sinnepäin vivahtavia sanoja, tahi tullaan toimeen pitkillä lauseilla yhtä käsitettä varten. Siten ei synny taas mitään täsmällisyyttä. Ruotsi käyttää suurta prefiksijoukkoansa, ’af’, ’be’, ’för’ ’genom’ ’in’, ’ut’,’öfver’, j. n. e. vaikkapa joskus liian mielivaltaisesti ,mutta kuitenkin ylipäänsä suureksi hyödyksensä, samoin kuin moni muukin kieli. Ranskan sana ’écrire’ merkitsee kirjoittaa, ’décrire’ selittää, oikeastaan jotakin, jolla suomessa ei ole vastaavaa. Tämmöisiä prefiksejä ei ole suomessa; mutta siinä taas on summaton rikkaus päätteitä, jotka voivat tehdä, ja aina ovatkin tehneet, samaa virkaa. Mihin suuntaan tämä rikkaus olisi mielestämme käytettävä, tahdomme muutamilla esimerkeillä osottaa: Ruotsalainen sana ’fastighet’, kiinteä omaisuus, on syntynyt juuresta ’fast’. Siitä ei voi tehdä kuin yhden substantivin ’fasthet”, kiinteys. Mutta kun kävi pitkäksi aina kirjoittaa ’fast egendom’, keksittiin tehdä ’fastighet’, ikäänkuin löytyisi joku adjektivi ’fastig’, ja ikään kuin siitä syntynyt sana ’fastighet” voisi merkitä logillisesti tahi sananmuodollisesti ’kiinteä omaisuus’. Jos nyt me suomalaiset tahtoisimme yhtä substantiviä merkitsemään ’kiinteä omaisuus’,miksi emme voisi sanoa ’kiintimö’. Jos ’ränn’ on saatu pois ja ’polttimo’ sijaan, niin totta kai voidaan kiintimöäkin saada tutuksi.’Gärd’ suomennetaan vero. Mutta ’gärd’ on synnyltänsä suostuntavero. Se sana taas on jo käytetty toista tarvetta varten. Olkoon siis ’gärd’ esim. ’suonto’. Miksi pantaisiin suomeksi ’debitera’? Se, joka debiterataan, on toiselle jotakin velkaa. Entä jos käytettäisiin: ’velkuuttaa’, ’veloittaa’. ’Uppbära’, miksi se pannaan? ’Kantaa’; mutta ’kantaa’ käytetään myös oikeudessa syyttämisestä. Olkoon kernaasti ’ylöskantaa’, mutta ei tule mitään vaaraa, vaikka sitä aivan mielivaltaiseksi suomennettaisiin ’kannantaa’ ja ’uppbörd’ ’kannanto’. Ei ole tarvis käyttää useampia esimerkkejä. Huomautamme vaan, että aivan paljon täytyy näin tahi toisella tavalla muodostaa täsmällisiä lausekkeita käsitteille.’Afdraga’, ’afföra’, ’afkorta’, ’afskrifva’ ne tarvitsevat eri sanoja. Mistä ne saadaan; mistä hyvänsä, kun vaan vakaa leima lyödään käytetyn sananpäälle, olkoonpa siis1:o vähentää, 2:o keventää tili, 3:o suittaa, 4:o tilistä poistaa. Minä ymmärrän, että kielioppineet ja käytännölliset miehet yhteen suuhun huutavat, ”mitä hullutusta?” Mutta kokemuksesta, jos oikein ajattelemme, huomaamme pian, että tällä tavalla on jo suunnaton joukko sanoja tullut kieleen, ja kaikki ne aluksi ovat olleet vastenmieliset. Varsin sopimattomin taas, kuten ’tosine’ ja monta muuta ’netta’ on hyljätty, toisia hyväksytty. Käytäntö on ollut ratkaisijana.
Tehtäköön parempia, jos voidaan, mutta turhaa on koettaa tulla toimeen sanoilla, jotka merkitsevät jotakin ”niillä vaiheilla”. ’Förverka’, ei ole menettää, hukata, niin kuin Ahlman sanoo, sillä omaisuutensa sopii ’rikkoa’ kruunulle (siksi minä sen panisin), vaikkei vielä mitään ole hukattu eikä menetetty. ’Konfiskerata’ on tosin yksi pois-ottamisen muoto, mutta mikä muoto? ’Utmäta’ on niinikään pois-ottamista; siihen on käytetty’ulosmitata’, joka ei ole mitään, tahi ’ryöstää’, joka on hullua; ’riistää’ on juuri se, mitä sana tarkoittaa. Mutta olkoon tätä täksi.
Jotensakin outoa on mielestämme sen ohessa, että usein ei hyväksytä sanoja, joita arvattavasti jossakin paikassa käytetään, koska ne sanakirjassa löytyvät. Niinpä ei ole saatu hyväksyttyä sanaa ’jääväämiselle’. Lakisuomennos käyttää tuota hullunkurista sanaa ’polkea’. Mutta Eurén’illä ja myöskin Lönnrotilla löytyy sana ’syymätä, jäfv’ Totta kyllä, me emme ole sitä koskaan kuulleet käytännössä ,mutta tuskin sitä Eurén on itse tehnyt. Ja vaikkapa niin olisikin, niin hyvä, että se on tehty ja sanakirjaan pantu, koska se on vallan oivallinen sana. ’Syymätä tuomaria’ käy kuin rasvattu. Mutta kuinka sitä talonpoika oppii ja tietää? Samoin kuin hän nyt tietää, mikä on ’vulmahtilankku’: käytännöstä. ’Atvata, utstaka’ on niin ikään Eurén’issä, perin oivallinen sana, kun vaan maamittarit, rajaa käydessänsä sanovat atvaavansa rajaa, niin kyllä talonpojat siitä kiinni saavat, olkaat siitä huoleti.
Mutta kellä on oikeus ja auktoriteti määrätä tällaisia sanoja? Ei kellään muulla, kuin sivistyneellä kansalla kokonaisuudessansa; mitä se tämän suhteen käytännössä luo ja hyväksyy, sitä vastaan ei saa mikään kieliniekka asettaa pieniä kuutiloitansa. Ajattelematon joukko rähisee: koulussa opetettakoon suomea. Jos sillä olisi vähintäkään ajattelemisen kykyä, pitäisi sen huomaaman, että tällaista kieltä koulussa ei voi oppia eikä synnyttää. Virkamiehet huutavat malleja. Kyllä niitä saadaan. Mutta otatteko niitä niskoittelematta käyttääksenne? Jos te kiellätte jonkun sanan kelvollisuutta ja käytätte toista, niin on täsmällisyys rikottu, eikä löydy valtaa, joka voi ratkaista teidän ja mallin tekijän väliä, muuta kuin kansan yleinen tuomio käytännössä; mutta te taas vaaditte valmista ja täsmällistä, ennen kuin rupeatte käytäntöön.
Kuinka kaikkialla muualla on tarkka ja täsmällinen kieli syntynyt? Olemme ylempänä osoittaneet, kuinka se on sananmuodostuksen puolesta käynyt. Mutta suuri joukko sanoja on muodostettu ja hyljätty, sen näemme vanhemmissa kielinäytteissä. Vakaantunut virallinen ja tieteellinen kieli on syntynyt sillä tapaa, että virkamiehet ja muut ammatti-miehet ovat kieltä tarpeisinsa käyttäneet. Kun ihmisellä on jotakin sanomista, niin hän osaa sitä kutakuinkin sanoa, toinen huonommin, toinen paremmin. Jostakusta tunnustetaan: hän kirjoittaa hyvin, täsmälleen. Toinen muodostaa kirjoitustapansa sen mukaan. Mutta tietysti on aluksi joku epävakaisuus olemassa, vaikka ei siitä ”oikeudenvaaraa” tarvitse tulla. Jotakin ohjetta tietysti täytyy käytännöllä olla, ja se on: olemassa olevat tieteelliset varat. Siihen aikaan, jolloin kansalliskielet rupesivat käytäntöön tulemaan, kirjoittivat tiedemiehet poikkeuksetta latinaa. Se, joka ei osannut latinaa, ei ollutkaan sivistynyt. Mutta latinan-kielisellä tieteellä oli jo summaton joukko valmiita tieteellisiä distinktioneja ja sanoja. Näitä distinktioneja varten täytyi kansalliskielten muodostaa sanoja, ja latina oli ohjaamassa niille, mitä tarvittiin. Toinen otti sanan semmoisenaan latinasta, toinen muodosti sille paremman tahi huonomman vastimen omasta kielestä. Katsokaamme, mihinkä hyvänsä vanhempaan ruotsinkieliseen asetukseen, niin huomaamme tätä selvästi. Toinen on kutakuinkin ruotsia, toinen puoleksi latinaa. Umpimähkään avaamme vanhan asetuskokouksen ja löydämme siellä kunink. kirjeessä 20 p:ltä Joulukuuta 1690: ”Kung. Majestät måste befara, att man vill extendera till execution ifrån Contributioner”. Mitä tämä on? Niin, ainakaan ei sitä ymmärrä ruotsinkielinen kultuurin-kannattaja, osaamatta latinaa. Mutta onhan sitten latina tarpeellinen meidän vanhojen asetustemme ymmärtämiseksi, aivan kuten ruotsikin, ja kuitenkin hyljätään latina. Oikea-uskoinen ruotsikko ei tiedä mitään muuta tarpeelliseksi kuin ruotsinkieltä, koska se on ainoata, mitä hän maailmassa on oppinut.
Semmoista kieltä, kuin tuo yllämainittu esimerkki, ei kirjoiteta enään. Kuinka siis tuollaisesta sekasotkusta syntyi täsmäinen virallinen kieli? Siten, että tiedemiehet ottivat seuloaksensa, pohtiaksensa, punnitaksensa, määritelläksensä tarkan tieteilemisen kautta, mikä sana oli käytettävä, mikä hyljättävä. Se oli tietysti suuri ja sivistyttävä henkinen työ. Vastaiset virkamiehet saivat luentosaleissa oppia nuo hyväksytyt sanat ja mihin käsitteisin ne täsmälleen vastasivat. Mutta meillä pitäisi nyt käydä toisella lailla. Meidän tiedemiehet, nekin, huutavat malleja. Koulu-oppettajat opetettakoot koululaisille suomea, tuo kielimestari lainopillisessa tiedekunnassa opettakoon ylioppilaille suomalaista lakikieltä. Vaikea on olla kovia sanoja sanomatta, kun tiedemieskin ottaa puhuaksensa tällaista ääretöntä miellettömyyttä. Mitä suomalaista lakikieltä? Onko sitä tiedemies luonut sille tiede-osastolle, jota hän varsinaisesti edustaa? vai kenen asia se on, jollei hänen? Mutta hänellä ei ole aikaa! Maailma odottaa, näet, kaipauksella hänen ruotsinkielisiä teoksiansa. Mutta arvattavasti turhaan, sillä kyllähän Upsalassa valmistetaan, mitä ruotsinkieltä varten tarvitaan. Sieltä saadaan valmiit schemat, joita sitten vähällä vaivalla kerrotaan meidän ylioppilaille. Miksikä rupeisi meidän tiedemiehet tuhlaamaan henkistä työtä siihen, mitä Ruotsalaiset paremmin tekevät. Mutta jos käyttäisivät aikansa ja oppinsa suomenkielen viljelemiseen, niin menisi muka heidän saavutettu ruotsalainen sivistyksensä hukkaan. Heillä siis luonnollisesti ei ole mitään sanottavana. Meidän vakaa uskomme taas on, että juuri se henkinen työ, jota tarvitaan kielen seulomista ja muodostamista varten sekä tiedemiehissä että heidän oppilaissaan,ravistaisi niitä hereille siitä henkisestä uinailemisesta, jossa nyt elävät. Me luulemme että heillä silloin todellakin olisi jotakin kansallensa sanottavaa, jota ei voi kukaan muu sille sanoa. Me luulemme, että sellainen asema kansan opettajana kohottaisi heidän itsetajuntonsa toisella lailla, kuin tuo mykkänä ruotsalaisen kultuurin kannattajana oleminen. Me luulemme, ettei heidän tarvitsisi enään olla sadetta antamattomina pilvinä. Ja sentähden emme voi luulla, että suomenkielen käyttäminen on sivistyksen häviö.
Kenen asia tiedemiesten mielestä virallisen kielen luominen on? Tietysti maisterien, kielimestarien, kielenkääntäjien. Kun nämät ovat laittaneet valmiit schemat, niin ottaa kenties tiedemies hyväntahtoisesti matkiaksensa näitä schemoja oppilaillensa. Ja mitäpä muuta noilla pauhaavilla maistereilla onkaan tekemistä. Onhan se tunnettu, että suomenmieliset ainoastaan pauhaavat, eivätkä te’e mitään työtä. Sitä tekee täällä ainoastaan ruotsinmieliset, kuten hyvin näkyy kotimaisesta kirjallisuudesta.
Ja mitäpä sen tekee! Suomen kansan vaatimukset eivät saa joutua haaksirikkoon sen tiedemiesten kovia kallioita vastaan. Maisterien ja kielimestarien täytyy siis ryhtyä työhön. Mutta tietysti, sanaluetteloa tehdessä, ei ole se yleiskatsanto *) koko tieteen alaan, joka tarvittaisiin, ei ole tarkka schematiseraus edessä. Työn täytyy tulla sen mukaan. Toivoa täytyy, että joskus tiedemies ottaa tehdäksensä sitä pohdistustyötä, jota sellainen hätäpikaa tehty kokoelma välttämättömästi kaipaa.
*)’Katsaus’ tulisi kirjoittaa otaksutun tavan mukaan. Mutta ’katsaus’ on äkillinen, kohta loppuva toimi, ’katsanto’ taas kestävä katsominen. Luulisin paremmaksi että nämät sanat saisivat keskenänsä vaihtaa tavalliset merkityksensä.
Tästä luullaksemme käy myös selville, miksi ja mihin määrään ruotsinkieli vielä on maassamme välttämätön. Se ei ole sentähden tarpeellinen, että ruotsinkieltä taitava välttämättömästi olisi korkeammalla sivistyksen kannalla, kuin se, joka ei osaa ruotsia. Mutta kieltämätön asia on, että se joka ei osaa muuta kuin suomen kirjallisuutta käyttää, ei voi olla samassa määrässä kirjallisesti sivistynyt, kuin se, joka käyttää muidenkin maiden kirjallisuutta. Henkisen näkö-alanlaventamista varten, stiilin muodostamista varten tarvitaan oppaita ja johtajia antikisen ja uuden-aikaisen kirjallisuuden kaikilta aloilta. Itse suomenkielen sanavarojen muodostamiseksi erittäinkin virallisella ja tieteellisellä alalla on välttämätön tuntea näiden kieli-alojen jo tieteellisesti muodostuneet distinktionit. Ruotsinkielen ohjaajana on aikoinaan ollut latinan kieli, kuten ylempänä näytimme. Tämä on kaikki niin selvää ja kieltämätöntä, ettei siitä koskaan kiistaakaan olisi tullut, jollei toiselta puolelta niin hurjasti ja sokeasti saarnattaisi tuota ihmeellistä ruotsinkielen sivistyttävää voimaa, että väkisin täytyy sitä vastustaa siinä muodossa. Semminkin on hullua väittää, että ruotsin tahi minkään muun ulkomaan kielen puhuminen on sivistykselle välttämätön. Jos meidän kultuurimiehet sanoisivat: Suomenkielen kirjallisuus, samoin kuin ruotsinkielen, ja vielä enemminkin, on riittämätön kirjallisesti sivistyneelle, sentähden täytyy jokaisen kirjallisesti sivistyneen osata käyttää muidenkin kielten kirjallisuutta; meidän keskinäiset ja kansanväliset olot vaativat sen ohessa, että jotensakin lavealta osataan puhuakin ulkomaan kieliä – niin tätä tuskin vastutettaisiin. Siihen saisi vielä kernaasti lisätä, että, koska meidän la’in laatimuksemme on suurimmaksi osaksi muodostunut ruotsin mukaan, koska koko lakimme ja kaikki asetuksemme ovat alkuperäisesti ruotsinkieliset, ja koska tutkittaessa aina täytyy mennä alkuperäiseen tekstiin, jos eri mieliä syntyy, niinkuin esim. papin täytyy ruveta alkuperäiseen raamattuun, kreikan- ja hebrean-kieliseen, niin on ruotsinkieli meillä välttämätön, eipä sitäkään kiellettäisi, eikä ruotsinkieli silloin kessään vihamielisyyttä nostaisi. Mutta tätä totuutta väärennetään siihen määrään, että sanotaan: jokaisen vahtimestarin, kauppapalvelijan, ratavahdin j.n.e. täytyy osata puhua ruotsia ollaksensa sivistynyt. Tämä valaisee kyllä asian-omaisten omaa sivistystä. Laverteleminen toisella tahi toisella kielellä on muka sivistystä.
Lukija huomaa, että tämä kirjelmä on tehty sen lakitieteellisen sanakirjatyön johdosta, jota Suom. Kirj. Seura on ottanut toimittaaksensa. Olemme koettaneet viitata siihen suuntaan, johon työ mielestämme olisi asetettava. Mutta jo se seikka yksistään, että tämmöinen työ on joutunut Kirjallisuuden Seuran tehtäväksi, sill’aikaa kuin maamme lakimiehet, olletikkin tieteelliset lakimiehet istuvat ristissä-käsin, synnyttää niin monta outoa ajatusta, että meidän on täytynyt ylipäänsä tarkastella, millä tavoin virallinen kieli ja ylipäänsä tieteellinen kieli muualla maailmassa on syntynyt. Tätä kysymystä luullaksemme tässä on muutamissa kohden jotenkin valaistu.
A. Meurman.