Otteita Seppo Niemelän kirjoituksesta Suomenmaan verkkoapilassa 8.4. (2011?) otsikolla Suomen Keskusta suomalaisuusliikkeenä.
Asun maalla ja maaseudun kehittäminen on minusta kiinnostava kysymys. Syön suomalaista ruokaa ja kannatan politiikkaa, joka tukee maanviljelijän ja karjankasvattajan elinehtoja. Olen kuulunut siihen kolmannekseen kansasta, joka on mielellään mieleltään citymaalainen. Mutta kun kysyn, ovatko juuri nämä tekijät niitä, jotka antavat minulle poliittisen identiteetin ja jotka kuvaavat omaa keskustalaisuuttani aatteena ja, vastaukseni on enemmän kuin epäröivä. Jostakin ihan muusta tässä on kysymys. Oman keskustalaisuuteni juurten selvittämiseksi on palattava keskusta-aatteen kiteytymiseen itsenäistymisen aamunkoitossa ja veljessodan kurimuksessa.
Kysymyksen ydin on Santeri Alkio (1862-1930) ja alkiolaisuus. Alkio itse kuvaa saamiaan aatteellisia vaikutteitaan Pyrkijässä vuonna 1916. Siinä hän kertoo, että Agathon Meurman (1826-1909) oli hänen “mielikuvituksensa jättiläinen” 1880-luvulta alkaen. Virikkeenä olivat Meurmanin suomentamat ja Alkion lukukirjaksi tulleet J. V. Snellmanin (1806-1881)kirjoitukset. Snellmanista oli tullut “jo verrattain varhain” sellainen persoonallisuus, jota “en ole halunnut enkä tuntenut pystyväni arvostelemaan”.
Kolmas Alkion kunnioittama henkilö oli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen; Alkio oli 17-vuotias, kun ihmisyyden ja kansallisuuden yhteensovitusta tutkinut Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879) ilmestyi.
Alkion kunnioitus Meurmania ja Yrjö-Koskista kohtaan säilyi silloinkin, kun poliittiset tiet erkanivat. Meurman, tämä vanhemmiten konservoitunut ”Kangasalan karhu”, oli Alkion nuoruuden aikaan talonpoikaissäädyn kuulu johtaja. Agathon oli saanut kosketuksen kansallisuusaatteeseen ja sen suuren eurooppalaisen taustanimen J. G. Herderin (1744-1803) aatemaailmaan jo varhaisemmin, mm. enonsa Adolf Ivar Arvidssonin kautta. Yleensä Suomen kansallisuusliikkeen tulkinta johdetaan Snellmanin kautta Hegeliin, mutta oleellisesti tärkeämpi nimi on kuitenkin Herder. Hän muun muassa joko kehitti tai tulkitsi uudelleen keskeiset käsitteet ihmisyys, sivistys, kansa ja kansansivistys.
Snellman oli kansallisuusaatteen etevin herättäjä ja edustaja Suomessa, mutta juuri Hegel-taustan vuoksi myös osittain ongelmallinen. On esimerkiksi tärkeä tunnistaa, että Herderin perintöä hyväksi käyttävä Hegel teki yhden kauaskantoisen hyppäyksen. Kun Herder korosti kansaa ja suhtautui epäluuloisesti keskittyneeseen valtaan, nosti Hegel valtion itsensä absoluutin töiksi, mutta tunsi puolestaan epäluuloa kansaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Painopiste siirtyi näin Herderin kansasta ja kansakunnasta Hegelin kansallisvaltioon tavalla, joka heijastuu myös Suomeen. Edellinen perustelee pohjoismaista kansaan, kansalaisyhteiskuntaan, laajaan osallistumiseen ja vähemmistöjen suojaan perustuvaa demokratiaa. Jälkimmäinen avasi tien vahvaan valtioon ja kansasta irtautuvaan harvainvaltaan. Yhdet päätepisteet olivat Euroopan historian 1900-luvun synkimmät hirmuvallat.
J. G. Herder
Herderin ajattelu, mutta erityisesti sen vaikutushistoria on uraa uurtava. Hänen panostaan pidetään suurena tai “valtavana” mm. kielen filosofian, tulkinnan teorian (hermeneutiikan), mielen filosofian, lingvistiikan ja antropologian synnyn, estetiikan sekä historian, politiikan ja uskonnon filosofian kehitykselle.
Monet 1800-luvun filosofit kehittivät omissa töissään Herderin ideoita; Stanford Encyclopedia of Philosophyn Herder -artikkelissa mainitaan Hegel,Schleiermacher, Dilthey ja jopa J. S. Mill. Sama sanakirja pitää Herderin poliittista ajattelua liberaalina, tasavaltalaisena, demokraattisena, tasa-arvoa kannattavana sekä kansallisuuksien kehityksestä ja niiden vuorovaikutuksesta nousevasti kosmopoliittisena. Herder rakensi ajattelunsa yksilön, kansan ja ihmiskunnan kolmisointuun. Hän oli solmukohta monille ajatuksille, jotka sittemmin levisivät kaikissa eurooppalaisissa kansallisuusaatteissa, yhtenä haarana grundtvigilaisuus ja venstre Tanskassa ja jotka suomalaisuusliikkeen kautta päätyivät myös alkiolaisuuteen. Ajattelussa on osia, joihin on enää vaikea päästä kiinni, mutta myös niitä, jotka välittyivät keskustan ohjelmaan ja jotka tunnistan myös oman poliittisen ajatteluni kulmakiviksi. Näitä ovat erityisesti:
– käsitys kulttuurista ja yhteiskunnasta jatkuvan muutoksen tilana,
– kehityksen, edistyksen ja jatkuvan uudistuspolitiikan tarve,
– arvostava käsitys kansasta ja kansan jäsenten tasa-arvoisuudesta
– tasavalta ja kansalaisten osallistumiseen perustuva kansanvalta
– sivistys tienä ihmisyyteen
– ihminen, kansakunta ja ihmiskunta kolmena ajattelun kiintopisteenä
– ihmisyyden edellytysten (hyvinvoinnin) edistäminen sekä politiikan ja lainsäädännön että kasvatuksen ja sivistyksen keinoin.
Seuraavassa muutama luonnehdinta Herderin kansallisuusliikkeeseen tuomista, Alkion omaksumista ja edelleen ajankohtaisista ajatuksista.
Edistys. Herderin päiviin yhteiskuntaa oli pidetty staattisena ja korkeintaan hitaasti muuttuvana. Herder oli ensimmäisiä, jotka tunnistivat kulttuurin ja yhteiskunnan jatkuvan muutoksen. Käsitys historiasta jatkuvana edistyksenä saa herderiläisen kaunokirjallisen ilmaisunsa 25-vuotiaan Alkion romaanin Teerelän perhe johdannossa: “Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu asettua ja myrskyävät intohimot löytävät uomansa. Minkä kuohuva elämä on tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti asettuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin, mielessä ainaisen edistymisen ajatus.” Tästä maailmankuvasta kasvaa pysähtyneisyyttä ruoskiva asenteellinen uudistaja; toisaalta kumousta ajamalla saadaan hänen mielestään kyllä aikaan kumous, mutta ei edistystä eikä kansanasian voittoa.
Ihmisyys. Herder ajatteli, että historiassa on vaiheittain ja takaiskuinkin tunnistettavissa kehitys kohti yleistä humaniteettia eli ihmisyyttä. Kysymys ei ole lainalaisesta tapahtumasta, vaan enemmänkin ihmisille annetusta mahdollisuudesta. Kasvun suunnasta ja sisällöstä ihmiset ovat itse vastuussa. Ihmisyydellä Herder tarkoitti suurempaa järkevyyttä, mutta myös pyrkimystä vapauteen sekä Billigkeit’ia, suurin piirtein oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta. Humaniteetti toimi vastavoimana toiseen suuntaan johtaville voimille ja tarpeille, esimerkkinä vallanhalu, nälkä, laiskuus, mukavuudenhalu ja ahneus, kuten Herder -ruotsintaja Martin Tegen asian tulkitsee. Sivistys oli ihmisyyteen pyrkimistä.
Herderin mukaan jokaisella ihmisellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näin syntyi moderni käsitys autenttisuudesta tavoiteltavana ideaalina ja itsensä toteuttamisesta tienä ideaaliin. Yksilön itsensä toteuttaminen on kuitenkin riippuvainen interaktiivisesta vuorovaikutuksesta toisten yksilöiden kanssa; vuorovaikutus tukee myös yksilön itsetuntemusta. Myös yhteisön tulee sivistyä. Juuri yksilöiden erilaisuus auttaa heitä tuomaan oman lisänsä kokonaisuuteen. Yhteisön rikkaus syntyy siitä, että monet äänet ja monet instrumentit soivat yhteen. Sama periaate koskee kansojen ja ihmiskunnan suhdetta. Tämän käsityksen myös Alkio omaksui.
Kansa tai kansakunta on ryhmä ihmisiä, joita on sisäinen tietoisuus siitä, että he kuuluvat yhteen ja ovat osallisia yhteisestä kulttuuriperinnöstä, toisin sanoen heillä on yhteinen kieli, yhteinen historia, yhteiset perinteet, mentaliteetti ja tavat. Herder kiinnitti arvostavan huomion kansaan ja sen henkisiin tuotoksiin, erityisesti kansanrunouteen. Kansa nousi halveksitusta alaluokasta kulttuurisesti esikuvalliseksi; kansan uusi arvostus pohjusti myös kansan valtaa. Oleellinen tavoite on, että kyetään turvaamaan yhteisöjen kiinteys ja olemassaolo, mutta tämä ei Herderin ajattelussa johda suljettuun kulttuurikäsitykseen. Päinvastoin: kulttuurien vuorovaikutus ja avoimuus vaikutteille on kulttuurin kehittymisen ehto. Impivaaralaisuus saattaa tehdä onnelliseksi, mutta se pysäyttää kulttuurin kehityksen. Herder painotti kulttuurien eroja, mutta ei hyväksynyt niiden eriarvoisuutta. Hän vastusti pontevasti esimerkiksi ihmissuvun jakamista eriarvoisiin rotuihin tai hänen aikanaan vielä karkeaa afrikkalaisten pitämistä alempiarvoisina ja orjiksi luotuina.
Kulttuuriteorian yksi poliittinen ja myös Suomessa kauaskantoinen seuraus oli ajatus, jonka mukaan kansakunta, joka kykenee luomaan itselleen kulttuurin, kykenee myös hallitsemaan itseään. Herder oli alhaalta nousevan demokraattisen hallitusmuodon kannattaja. Toimiva kansalaisyhteiskunta on tasavaltalaisen ja demokraattisen valtiomuodon perusta. Hän halusi luoda edellytykset kansalaisyhteiskunnalle, jossa vapaan ilmapiirin vallitessa voidaan ajaa ihmisyyden asiaa. Herderin demokraattiset ja tasavaltalaiset periaatteet seuraavat hänen uskostaan kansakuntien yksilöllisyyteen ja kulttuuriseen itsemääräämiseen. Tämä kansa-käsitys oli myös varhaisen keskustalaisuuden ydintä. Kansallinen kulttuuri on edelleen tärkeä kysymys, mutta samalla asia, joka tulee nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassa tulkita uudelleen. Mikä on se monikulttuurisen yhteiskunnan kansa, jolle valta perustuslain mukaan kuuluu?
Agathon Meurman ja J. V. Snellman
Kuten todettu, Snellman oli kansallisuus- ja suomalaisuusliikkeen herättäjä. Nuorella Meurmanilla oli valmius ottaa vastaan Snellmanin herätystyön aatteet, kun Snellmanin äänenkannattaja Saima alkoi Agathonin ylioppilasvuonna 1846 ilmestyä. Lehdessä nuorukaista innosti ajatus siitä, että tässä isänmaassa on omaperäinen kansa, jolla silläkin on omintakeinen tehtävä maailmassa.
Meurmanista tuli J. V. Snellmanin ihaileva ja uskollinen oppilas ja myöhemmin hänen ajatustensa edistäjä Suomessa. Kielikysymys oli tietysti näkyvin (ja nyt jo täydellisesti ratkaistu) avain, mutta vain osa siitä suuresta kysymyksestä, jonka muodostaa “Suomen kansan uuteen kukoistukseen heräävä historiallinen elämä”. Oikeuksien hankkiminen suomen kielelle laajeni Suomen kansan sivistämisen vielä suuremmaksi asiaksi; taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta oli taistelua kansan oikeuksien puolesta. Paavo Virkkunen kuvaa Agathon Meurmanin elämäkerrassa, miten “fennomania kehitti kulttuuriohjelmansa syvällisenä puolena mitä laajakantoisimman demokraattisen ja sosiaalisen ohjelman”; suomalaisuuden asia oli myös “köyhän kansan asia”.
Meurman sai 1870-luvun lopulla käännettäväkseen ja toimitettavakseen Alkion mainitseman kokoelman Snellmanin Kirjoituksia aikakausikirjallisuuden alalla viitenä osana vuosina 1879 – 1883. Hän sai Snellmanin ehdotuksesta itse valikoida kirjoitukset, ja valitsi erityisesti niitä, jotka vuosikymmeniä aiemmin olivat häneen eniten vaikuttaneet. Näitä lukiessaan Alkio oli puolestaan kaksikymppinen nuori mies; heti niiden ilmestyttyä hankitut kirjat ovat täynnä alleviivauksia. Lukukirjassa on useita teemoja, jotka toistuvat Alkion kirjoituksissa. Snellmanin teksti on vahvaa ja nuoreen Alkioon vielä 1880-luvulla vaikutuksen tehnyttä pelotonta kansallista herätystyötä.