Hannu Karvonen: Agathon eestä – Agathon takaa – Agathon istuu – Agathon makaa

Hannu Karvosen esitelmä Agathon Meurmanin 190 -vuotismuistojuhlassa 9.11.2016 Sohlbergien kotimuseossa Helsingissä

Henkilökuvan luominen merkittävästä suvun kantaisästä on toisaalta helppoa – materiaalia ja jopa muistikuvia ja suvun piirissä säilyneitä anekdootteja on runsaasti; toisaalta kovin vaikeaa, sillä kuvasta pitäisi saada kokonaisuus, joka toisi henkilön lähellemme, ja jonka kielteisetkin puolet voisimme ymmärtää. Paavo Virkkusen kolmiosainen esitys Agathon Meurman I-III on laaja ja yksityiskohtainen. Sen ongelma on vanha ”sanot kaiken, et sano mitään” ja toisaalta myös kritiikittömyys. Paavo oli naimisissa Agathonin tyttärentyttären kanssa, eikä halunnut kaivaa kaapista esiin luurankoja, jotka olisivat aiheuttaneet pahaa mieltä. Sen sijaan Eino Jutikkalan esitelmä Agathonin 150 -vuotismuistojuhlassa Kangasallaa 9.10.1976 on taitavasti rakennettu lyhyt kuvaus Agathonista. Samoin Esko Jossaksen väitöskirja vuodelta 1990 on onnistunut analyysi Agathonista uskonto- ja kirkkopoliitikkona. Tietenkin Agathonin omat Artturi H. Virkkusen myöhemmin julkaisemat muistelmat ovat lähteenä ainutlaatuiset. Ne eivät kuitenkaan ole historiallista analyysia eivätkä tuo Agathonin monipuolista merkitystä ulottuvillemme. Mutta hänen persoonastaan ja henkilöhistoriastaan ne antavat toki värikkään kuvan.

Edellä lueteltujen lähteiden varassa olen yrittänyt lyhyesti seuraavassa hahmotella Agathonia ja hänen merkitystään meille, jotka olemme tänään kokoontuneet viettämään hänen syntymänsä 190 -vuotisjuhlaa. Lyhyen elämäkertaluettelon jälkeen esittelen Agathonia valtiopäivämiehenä, suomalaisuuden esitaistelijana, sanomalehtimiehenä, kansanvalistajana ja uskonnollisena vaikuttajana (Agathon eestä). Sen jälkeen katsomme kaapissa olleita luurankoja (Agathon takaa), tutustumme Agathonin luonteeseen (Agathon istuu) ja löydämme hänestä miehen, joka toteutti itseään myös saamalla suuren jälkikasvun (Agathon makaa).

Agathon syntyi siis 9.11.1826 Liuksialan kartanossa kapteeni Carl Otto Meurmanin ja Amalia Lovisa Arvidssonin nuorimmaksi lapseksi. Perheeseen kuului heidän lisäkseen vanhimpana lapsena veli Otto ja neljä sisarta, joista yksi oli vammainen. Äiti Amalia Lovisa kuoli, kun Agathon oli viisivuotias, ja isän ohella toisena kasvattajana toimi isän äitipuoli Maria Lovisa Molin, ”vanha, hellä ja pehmeä muija, joka oli kykenemätön sekä kasvattamaan että hoitamaan huushollia”, kuten Agathon muistelmissaan häntä kuvaa. Taloudessa asui lisäksi isän veli, eksentrinen setä Konstantin, joka antoi Agathonille hänen varhaisimman koulutuksensa. Agathonin kuvakset perhe-elämästä Liuksialassa pelottavine isineen ja rukoilevine äitipuolineen ovat mielestäni lähellä hullujenhuone- tai kuritushuone-kuvauksia.

Suhteellisen epäonnistuneiden opintojen jälkeen Agathonista tuli Liuksialan isäntä 1849. Avioliitto Aline Tallqvistin kanssa solmittiin 1854, ja perheeseen syntyi 12 lasta, josta 10 ehti aikuisikään, ja yhdeksän perusti perheen. Agathon hoiti suurta tilaa vastuullisesti, mutta itse hän ei kokenut olevansa mukavuusalueellaan. Siksi kirjoittamisesta, joka oli ollut hänellä harrastuksena jo ennen Liuksialan isännäksi ryhtymistä tuli merkittävä osa hänen elämäänsä. Agathon oli tutustunut suomalaisen puolueen merkkimieheen Sakari Yrjö-Koskiseen Hämeenkyrössä ja omaksui nopeasti fennomaanien yhteiskuntakatsomuksen. Koska hän oli tullut yleisestikin tunnetuksi monista sanomalehtikirjoituksistaan, häntä ruvettiin ajattelemaan edustajaksi talonpoikaissäätyyn, joka oli todellisuudessa tuon ajan aatelittomien maanomistajien korporaatio. Ensimmäisellä kerralla häntä ei valinnassa onnistanut, mutta vuonna 1872 hänet valittiin valtiopäiville. Juuri tuolloin oli käynnissä todellinen kielitaistelu, kun   fennomaanit yrittivät ajaa suomen kielelle virallista asemaa. Politiikan pyörteissä seuraavalla vuosikymmenellä tuli voimaan lopulta Snellmanin aikaansaama kieliasetus, jolloin suomen- ja ruotsinkielisten voimasuhteet alkoivat olla tasoissa. Valtiopäivämiehenä Agathon toimi aina vuoteen 1900. Kun Agathon valittiin pankkivaltuusmieheksi 1890, hän vaimoineen muutti Helsinkiin. Aline Meurman kuoli 1899. Agathon muutti nuorimman tyttärensä Helmin ja tämän puolison Artturi H. Virkkusen kotiin Kontio-nimiseen kiinteistöön Katajanokalle.  Liuksiala oli myyty jo viime vuosisadan alussa pojista nuorimmalla, Jalmarille. Agathon kuoli Helsingissä 17.1.1909 ja haudattiin Kangasalle, johon jo aiemmin oli haudattu Aline Meurman.

AGATHON EESTÄ

Agathon valtiopäivämiehenä

Agathon toimi valtiopäivämiehenä talonpoikaissäädyssä. Hän oli toki varsin toisenlainen kuin kuin minkälaisena suomalaista talonpoika yleisesti käsitettiin. Agathonin oli taustaltaan, kasvatukseltaan ja opinnoiltaan vaikea samaistua aikansa talonpoikaisväestöön ja heidän elämänpiiriinsä. Toisaalta kuitenkin joidenkin, erityisesti aatelisten ja säätyläisten silmissä Agathon edusti piiriä, joka oli ”pelkkää talonpoikaisuutta”.

Mutta talonpoikassääty oli pappissäädyn ohella se osa kansanedustuslaitosta, joka voimakkaasti edisti suomen kielen ja suomalaisuuden asemaa. Meurman oli tutustuttuaan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskiseen saanut fennomaniaherätyksen ja tämä suomalainen puolue pystyi nyt voimakkaasti vaikuttamaan suomen kielen asian eteenpäinmenoon valtiopäivillä.  Agathon oli kuitenkin luonteeltaan  rajojen ylikulkija, ja hän sai pian arvostusta  muissakin säädyissä, mikä tarkoitti asioiden ajamisen kannalta voittoa. Toki valtiopäivillä ajettiin monia erilaisia asioita, mutta varsinkin alkuvaiheessa oli juuri kielikysymys keskuksessa. Agathon ei ollut milloinkaan säätynä puhemies ja vain muutaman kerran varapuhemies, mutta siitä huolimatta hänen vaikutuksensa sekä säädyssään että muutenkin oli suuri. Hänen väitetään jopa sanoneen: ”Talonpoikaissääty, se olen minä!”

Toinen merkittävä poliittinen valtiopäivillä käsitelty asia oli kysymys suhtautumisesta esivaltaan ja keisariin. Agathon oli nk. myöntyväisyysmiehiä. Hänen näkemyksensä uskollisuudesta keisaria kohtaan esti häntä asettumaan sortokausien sortotoimenpiteitä vastaan sillä jyrkällä tavalla, joka oli vuosisadan lopulla syntyneelle nuorsuomalaisten joukolla ominaista. Eino Jutikkala yhdistää tämän piirteen mielenkiintoisesti hänen uskonnollisuuteensa. Agathonin mielestä politiikan oli oltava ennen muuta eettisesti moitteetonta. Kansakunta säilyi vain, jos näin oli Jumalan tahto. Agathon näki venäläistämispolitiikan Jumalan rangaistuksena ja sen ylettömän vastustamisen Jumalan kiusaamisena. Kaikesta huolimatta Agathon edusti kuitenkin vastarintaa, vaikkakin passiivista. Hän antoi julkisen tunnustuksensa niille kunnille, jotka olivat kieltäytyneet laittoman asevelvollisuusasetuksen toimeenpanosta.  Agathonkin kirjoitti toki nimensä suureen adressiin, joka koottiin helmikuun manifestin jälkeen keisarille toimitettavaksi.

Suomalaisuuden esitaistelija

Agathonin ehdoton ihanne oli Juhana Vilhelm Snellman. Snellmanilta hän oli saanut ajatuksen kansakunnasta henkisenä yksikkönä, jolla tulee olla yksi kieli, yksi uskonto ja yksi maa. Snellmanilaisuus sai näkyvimmän muotonsa Snellmanin julkaisemassa Saimassa ja sen kirjoituksissa. Snellmanin toimesta markasta tuli kansallinen rahayksikkö, ja senaattorina hän toimi erityisesti suomen kielen ja suomalaisuuden edistämiseksi. Snellman ei koskaan opiskellut suomen kieltä, mutta hänen teesinsä ja vaatimuksensa sivistyneistön muuttumiselle suomenkieliseksi sai vastakaikua. Tämä merkitsi ruotsia puhuvan säätyläistön ja lukeneiston muuttavan käyttökielensä ruotsin kielestä suomeksi. Ajatus oli vallankumouksellinen, sillä suomen kieli oli ollut vain oppimattoman kansan ja talonpoikien kieli. Mutta niin kuitenkin tapahtui. Myös Agathon alkoi kirjoittaa ja puhua suomea. Se oli paljolti Yrjö-Koskisen ansiota. Hän katsoi, että suomalaisuuden asia saadaan toisella tavalla läpiviedyiksi, jos sitä ajetaan suomen kielellä. Liuksialassa puhuttiin ilmeisesti molempia kieliä, mutta Alinen ruotsinkielinen tausta vaikutti varmasti siihen, että täysin ugrilaiseksi Meurmanien koti ei koskaan tullut.

Sanomalehtimies ja kirjailija

Kuten aiemmin esitin, Agathon koki jo varhain kirjoittamisen omakseen. Tosin alkuaikoina oli hänen mielestään puutetta aiheista, ja suomen kielen käyttäminen oli myöhemmin vähintäänkin haastavaa. Siitä huolimatta hän avusti useita sanomalehtiä, enimmin Uutta Suometarta, fennomaanien pää-äänenkannattajaa. Kirjoittaminen oli hänelle tie niihin päämääriin, joihin fennomaanit pyrkivät. Kirjoittamisessaan hän ei sanojaan säästellyt, ja niin hänestä tuli toisten ihailema, mutta toisten sylkykuppi. Hänen sanomalehtikirjoitusten lukumäärää ei ole tarkoin laskettu, mutta Jutikkalan mukaan se on monisatamääräinen. Sen lisäksi Meurman kirjoitti kirjoja, joiden merkitys oli ennen muuta suomalaisuuden ja suomen kielen korostamisessa. Kun Agathonin veli Otto oli aikanaan kirjoittanut Venäläis-ruotsalaisen sanakirjan, kirjoitti Agathon Venäläis-suomalaisen sanakirjan. Samoin hän teki Ranskalais-suomalaisen sanakirjan. Merkittävin sanakirjoista oli kuitenkin Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten I-II, joka on ensimmäinen suomenkielinen tietosanakirja. Muut hänen kirjoittamansa tekstit ja kirjaset käsittelivät ajankohtaisia, usein juuri valtiopäivillä esiin tulleita asioita. Viimeisinä vuosinaan Agathon kirjoitti vielä uskonnollisia ja elämänkatsomuksellisia asioita käsitteleviä kirjasia.

Kansanvalistaja

Agathon oli Kansavalistusseuran puheenjohtajana 1884-1905. Tämäkin yhdistys oli fennomaanien suurimerkityksinen saavutus. Kansanvalistusseuran kalenterista tuli pian merkittävä tietoa jakava teos, jota luettiin joka puolella ja kaikissa yhteiskuntapiireissä. Agathon kirjoitti myös Kansanvalistussuran julkaisuja, mm. Martti Lutherin ja J.W.Snellmanin elämäkerrat.

Myös kansakoululaitoksen perustaminen oli Agathonin sydämenasia. Vaikka Uno Cygnaeusta pidetään kansakoulun varsinaisena sieluna, on Agathoninkin toiminta asiassa merkityksellistä. Samoin Agathon esitti jo varsin varhain ajatuksen suomalaisesta teatterista, joka sitten vasta Kaarlo ja Emilia Bergbomin aikana toteutui.

Uskonnollinen vaikuttaja

Mainitsin jo aiemmin Eino Jutikkalan sanoneen esitelmässään, ettei Agathonia voi ymmärtää tuntematta hänen uskonnollista ajatteluaan. Agathonin uskonnollinen perusta luotiin jo lapsuudessa. Kotona luettiin joka sunnuntai postillaa, ja vanhoista herätysliikkeistä herännäisyyskin vaikutti Liuksialassa, mutta lähinnä Agathonin sisariin. Agathon ei itse koskaan liittynyt suoranaisesti heränneisiin, mutta hän koki herännäisyyden ikään kuin tien valmistajana kansalliselle herätykselle. Agathonin elämänkatsomus oli kuitenkin hyvin hengellinen, ja se sai ilmauksensa varsinkin hänen viimeisinä vuosinaan julkaisemissaan, aiemmin mainitsemissani uskonnollisissa teksteissä.

Vaikka Agathon ei liittynyt tuon ajan Suomessa vaikuttanieisiin herätysliikkeisiin, hän oli kuitenkin merkittävä kirkollinenkin vaikuttaja. Hän oli kirkolliskokouksen jäsenenä 1876-1898, ja tapansa mukaan sielläkin voimakas mielipidevaikuttaja. Hänen eettinen ajattelunsa oli liberaalia, ja hän joutui siksi napit vastakkain useiden piispojen, erityisesti yksilöhurskautta korostaneen Gustaf Johanssonin kanssa. Mutta kirkon merkitys kansan kokoajana ja yhdistäjänä oli hänelle luovuttamaton asia. Siitä ajatuksesta syntyi sitten niin hyvää kuin pahaakin jälkeä, johon palaan seuraavassa luvussa.

Anekdoottina Agathon mainitsee olleensa kirkolliskokouksen asettamassa virsikirjatoimikunnassa ”perkeleitten ulosajajana”. Tuolloin virsien sanamuotoja muutettiin ja sielunvihollisen nimiä karsittiin virsistä.

AGATHON TAKAA

Mutta mitalilla on puolensa. Agathonin toiminta niin valtiopäivillä kuin sanomalehtimiehenä johti hänet pitäytymään omaksumassaan ajattelussa, jossa kansakunnan yhteys oli kaikessa pantava etusijalle ja eettisen siveellisyys nostettava tämän yhteyden ja hyvinvoinnin takeeksi. Niinpä hänen ajattelunsa ja toimintansa pysyi vuosikymmeniä niissä uomissa, joihin se toiminnan alkuaikoina oli ajautunut. Aika kuitenkin oli vähitellen muuttunut. Uudet aatteen olivat nostaneet päätään ja vaativat päästä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Tästä johtuivat ne monet ristiriidat, jotka jälkeenpäin ovat mustanneet kuvaa Agathonista kansakunnan rakentajana.

Agathon koettiin pian jo 1880-luvulla konservatiiviksi, jonka mielipiteet eivät enää saaneet jalansijaa kuten aiemmin olivat saaneet. Nämä ovat asioita, jotka haluan myös tuoda esille, kun kuvaa esi-isästämme tänään piirretään.

Naisen asema yhteiskunnassa

Suurin poru Agathonin mielipiteiden ympärillä on syntynyt hänen ja Minna Canthin välisestä ristiriidasta. Canth edusti niin realismia kuin uutta näkemystä naisesta ja hänen asemastaan yhteiskunnassa. Canthin voimakaan realistiset ja kärjistetyn yksipuoliset kuvaukset olivat Agathonille punainen vaate, joka sai hänen kynänsä riehaantumaan ja tuomitsemaan kaiken Kuopion rouvan toiminnan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Agathon olisi arvostanut naista ja naisen toimintaa perheen kasvattajana. Hänen kirjoituksensa vaimostaan Alinesta ovat mahtavaa luettavaa sille, joka näkee naisen ensimmäisen ja merkittävimmän tehtävän olevan aviovaimon ja perheen kasvattajan tehtävä. Vanhatestamentillinen Sananlaskujen kirjan kelpo vaimon ylistys oli Agathonille totisinta totta omassa perheessä, ja siitä hän kauniisti kirjoitti. Mutta kuva naisesta, joka itsellisesti opiskelee, on riippumaton miehestään ja jolla on samat kansalaisoikeudet kuin miehelläkin, oli Agathonille vieras. Siksi syntyi taistelu Canthin ja Agathonin välille, ja Agathoniin lyötiin yleisestikin vanhoillisen ja taantumuksellisen ihmisen leima.

Agathonin ajattelu tuntuu periytyneen myös hänen tyttärilleen. Heistä vain Iines hankki itselleen sairaanhoitajan ammatin, muut toimivat kyllä erilaisissa yhdistyksissä, mutta heidän varsinainen kutsumuksensa oli kuitenkin puoliso, koti ja perhe. Jopa seuraavassakin polvessa näkyy sama trendi: tytöt saivat kyllä peruskoulutuksen, mutta korkeampaa koulusta vieroksuttiin. Heistä tuli opettajattaria, hoitajattaria, toimistotyöntekijöitä ja suorittavan tason toimijoita. Tästä tyttöserkusten joukosta vain Eeva Jalavisto opiskeli yliopistossa lääkäriksi.

Realismi kirjallisuudessa

Toinen vaikea kysymys löytyy Agathonin suhtautumisessa uuteen suomalaiseen kirjallisuuteen, jota parhaiten edusti Aleksis Kivi. Kun Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi, Agathon kirjoitti siitä lehteen murska-arvostelun, jonka kuitenkin Yrjö-Koskinen pani roskakoriin, eikä sitä julkaistu. Agathonin arvio kirjasta oli: ”Niin patalaiskaa sekä ruumiin että sielun puolesta, tai sellaista tahdonvoiman sankaria ei maailmasta löydy, joka jaksaisi lukea kirjan Seitsemän veljestä.” Mutta vaikka Yrjö-Koskinen torpedoi Agathonin pillastuneen kirjoitelman, yllytti Agathon tuohtuneena kaverinsa August Ahlqvistin asialle, ja jälkeä tuli. Kuten tiedämme.

Agathonin ihanteellinen Runebergin ja Topeliuksen luoma kuva Suomen kansasta ja suomalaisista talonpojista liittyi Agathonin ajatteluun  moraalisesta voimasta kansakunnan elinehtona. Tähän ei sopinut pellavatukkaisten nuorukaisten vähemmän sliipattu käytös, kosimapuuhat tai juopottelu Hiidenkivellä. Siksi sanan säilä leimahti jälleen.

Antisemitismi

Helsingissäoli aikanaan korkeatasoinen Gordinin antikvariaatti. Kun sen pitäjältä, juutalaiselta Ruben Gordinilta kysyi Agathonin kirjoja tai muita tuotteita, vastaukseksi tuli: ”Agathon oli paha mies!” Agathonin juutalaisvastaisuus oli varsin voimakasta ja jatkuvaa. Koska hän piti kristinuskoa Suomen kansaa voimakkaasti yhdistävänä tekijänä, ei juutalaisilla voinut hänen mielestään olla asemaa tämän kansakunnan parissa. Niinpä Agathonin juutalaisvastainen toiminta sai aikaan sen, että juutalaiset saivat kansalaisoikeudet varsin myöhäisessä vaiheessa. Paavo Virkkusen elämäkertateoksen yksi heikkous näkyy tässä: hän ei edes käsittele Agathonin antisemitismiä muuten kovin seikkaperäisessä teoksessaan. Tästä aiheesta on Tampereen yliopistossa tehty viime vuonna pro gradu -tutkielma: Juutalaiset Kangasalan karhun kynsissä. Tekijä Jaakko Nurmi.

Taistelu svekomaaneja vastaan

Jos tapaatte sattumoisin Tallqvist-nimisiä suomalaisia, älkää kertoko olevanne Agathonin sukulaisia. Teidän osakkeenne laskevat välittömästi heidän silmissään. Agathonin fennomania oli niin räikeää ja voimakasta, että varsin monet ruotsinkieliset ja Agathonin kieliponnisteluja ymmärtämättömät leimasivat hänet rettelöitsijäksi, jonka kanssa ei voinut tulla toimeen. Tämä ruotsin kielen kammoksunta tuntuu sekin periytyneen jälkeen tuleville polville. Vahinko. Agathon ei kuitenkaan halunnut tehdä Suomesta yksikielistä kuten monet myöhemmät nuorfennot. Mutta hänen tapansa toimia ja voimakas, kenties kärjistetty kirjoitustyylinsä olivat monille liikaa. Vasta meidän aikanamme on sukuumme tullut ruotsinkielisiä, ja ovatpa jotkut suvun jäsenet käyneet ruotsinkielisiä kouluja. Kaksikielisyyshän olisi suurenmoinen etuoikeus tämän päivän Suomessa.

Agathon, juonitteleva poliitikko

Vaikka Agathon oli suomalaisuuden esitaistelija ja avoimesti ajoi asioitaan, oli hänessäkin juonittelevan poliitikon vikaa. Suvun piirissä puhuttiin aiemmin Agathonin vaatimattomuudesta, johon liitettiin Agathonin kieltäytyminen aateloinnista. Se on tietysti ajatuksena kaunis, mutta pohjaa vailla. Agathon kieltäytyi sekä aatelisarvosta että joistakin korkeammista virkanimityksistä lähinnä käytännöllisistä ja hänen poliittiseen toimintaansa liittyvistä syistä. Mikäli hänet olisi aateloitu, olisi hän joutunut eroamaan talonpoikaissäädystä ja hänen vaikutusvaltansa valtiopäivillä olisi huomattavasti vähentynyt. Mikäli hän olisi saanut korkeampia virkatehtäviä, olisi hänen pitänyt haudata sanan säilä, jota hän kuitenkin loppuun asti halusi käyttää. Hän oli juonitteleva poliitikko siinä missä moni muukin. Hän ymmärsi, miksi hänelle tarjottiin korkeita tehtäviä, ja paljasti näitä tarjoavien aikeet. Se oli toki juonittelua, mutta rehellistä ja itse asiassa kunnioitettavaa sellaista.

AGATHON ISTUU

Agathonin luonteesta ja temperamentista on olemassa lukuisia esimerkkejä ja kuvaksia. Ne ovat jostain syystä ohitettu suvun piirissä, kun esi-isästämme on kerrottu. Hänestä on turhaan tullut pelkkä rintakuva kaapin päälle, vaikka hänen luonteensa oli varsin värikäs, tunnevoittoinen ja jopa joitakin ärsyttävä.

Arvid Järnefelt on romaanissaan Vanhempieni romaani kuvannut Agathonin luonnetta varsin yksilöidysti. Hän kirjoittaa Agathonista: ”Hän oli suuri satiirikko ja odottamattomien sukkeluuksien räiskyttäjä. Nuo sukkeluudet säkenöivät iloisena ryöppynä kuin kipinät mestarisepän ahjosta.” Värikästä kuvailua, eikö vain. Toisaalta tiedämme myös, että sanomalehtimiehenä ja valtiopäivämiehenä Agathon oli loistava sanan säilän käyttäjä, jota hyvällä syyllä voi verrata meidän päiviemme timosoineihin tai paavolipposiin. Itselleni tuli mieleen myös Martti Luther, joka teoksissaan otti kaikki mahdolliset eläimet sanavarastoonsa ja kuvaili niiden avulla vastustajiaan. Agathon tiesi omat puutteensa, oppimattomuutensa akateemisten kumppaniensa rinnalla, mutta tästä välittämättä hän rohkeasti toi esiin mielipiteensä asioista, joista häneltä kysyttiin tai jotka vaativat käsittelyä ja toimenpiteitä.

Järnefeltillä on myös vähän pitempi, elävä kuvaus Agathonista fennomaanien istunnoissa, jonka haluan lukea sen värikkyyden ja hauskuuden takia.

Fennomania oli suuntaus, jonka hyvällä syyllä voi rinnastaa uskonnollisiin herätysliikkeisiin. Se mm. poisti raja-aitoja ihmisten väliltä. ”Se liitti ikuisilla siteillä yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri kehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka eivät ikinä olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet”, kertoo Järnefelt.

Sitten hän kuvailee Agathonia Jokaviikkoisilla totikutsuilla seuraavasti: ””Huone oli alkuilllasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta, niin kuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin istuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja kohta kuului huneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisalle astuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen vaikutusta läsnäolijoihin, hänen oma totisena pysymisensä yhä kiihdyttäessä toisia nauramaan. harvolle on suotu kyky olla itse nauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.             Meurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen mustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa tukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka oli ehkä alun perin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen Nikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut yhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin ajeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja. Tunnustuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa hänen vaaleanharmaat silmänsä ja niiden trävästi palava musta keskus sekä vielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin teräksenkovaa. Ne katsoivat tavallissti lasien yli ja saivat siten otsan vähän etukumaraan, niin kuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä, jos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita vastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti lyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja armoton vihollisilleen.”

Näin olemme saaneet kuvan esi-isästämme hauskuuttajana, mutta myös ankarana kriitikkona, joka hankki itselleen niin faneja kuin vihamiehiäkin. Samalla muuten  Järnefeltin kuvaus esittää jotain myös esi-isämme ulkonäöstä. Muotitietoisia oltiin jo tuolloinkin.

Agathonin omissa muistelmissa tulee esiin myös hänen luonteensa. Hän oli käytännöllinen, matalaprofiilinen itsensä suhteen, mutta korkeaprofiilinen ajamiensa asioitten suhteen. Hänestä tuli kunnallisneuvos, vaikka hän ilmoitti, ettei ota arvonimeä vastaan sen kalleuden tähden. Arvonimistähän piti maksaa tuolloinkin. Jotenkin arvonimi hänelle kuitenkin myönnettiin.

Samoin hänen huumorintajunsa näkyy muistelmien lehdillä. Myös kaskut, joita esim. suvun piirissä on kerrottu, ovat puhumassa hänestä ihmisenä, joka osasi ottaa kritiikkiäkin vastaan ja nauraa itsellensä. Tunnetuin näistä lienee  Agathonin ja jonkun toisen kangasalalaisen isännän välillä käyty keskustelu. Siinä Agathon ihmettelee isännälle, miten tämän pellot kasvavat hyvin, mutta Liuksialan pellot kovin kituliaasti. Isäntä vastaa: ”Kuule. Jos panisit kaiken sen sonnan, mitä lehtiin kirjoitat pelloillesi, ne kasvaisivat suurenmoisesti.” Kukapa tämän kertomuksen jälkipolville olisi säilyttänyt, ellei Agathon itse.

AGATHON MAKAA

Toimittajat Hannu Taanila ja Seija Pukonen kävivät kauan sitten Pikku-Liuksialassa tekemässä ruokaohjemaa sisarestani Anna-Maija Tantusta. Sillä aikaa, kun Anna-Maija ja Seija valmistivat ruokaa, minä sain kunnian näyttää Taanilalle Pikku-Liuksialan huoneita. Vanhassa makuuhuoneessa esittelin sitten sänkyä, josta sanottiin, että se oli ollut Agathonin ja Alinen aviovuode. ”Tässä he sitten nukkuivat”, sanoin. Jolloin Taanila kysyi: Oliko heillä lapsia? Minä vastaamaan: ”Oli peräti kymmenen aikuiseksi päässyttä.”Siihen Taanila: ”Sitten he tekivät tässä vuoteessa muutakin kuin nukkuivat.” Jäin sanattomaksi.

Tosin minun olisi pitänyt nokkela muistaa, että suvun piirissä elänyt anekdootti kertoi itse asiassa saman asian: Agathon ei ollut akaton, vaan hänellä oli akka ja vieläpä paljon akan antamia lapsia. Raili Perkkakin käyttää Agathonista hauskasti genetiivimuotoa Aghatoman, joka viittaa tuohon anekdoottiin.

Agathonin aika ei ollut sanallisesti ja julkisesti kyllästetty seksillä, kuten meidän aikamme on. Mutta asia, jota tuolloin pidettiin ehkä luonnollisempana tai ainakin ongelmattomampana kuin tänään, toki hyvin tunnettiin. Lapsia tuli lähes joka toinen vuosi, kun ehkäisyä ei tunnettu. Eikä asiaa sen kummemmin kuuluteltu. Professori Aulis Aarnio sivuaa Agathonin seksimielipiteitä näytelmässään, jota esitettiin Kangasalan kesäteatterissa kymmenisen vuotta sitten. Näytelmässä Agathonista tehtiin bordellien asianajaja. Perusteena Agathonilla sanottiin olleen, että ilotalojen avulla ujot maalaispojat, peräkammarin pojat, voisivat saada ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa valvotuissa olosuhteissa. En tiedä, enkä ole edes ajatellut ottaa selville, mitä tuosta asiasta valtiopäivillä päätettiin. Meidän aikanamme ilotalojen perustaminen toisi kysymyksiä lähinnä sukupuolen tasa-arvosta, naisen asemasta ja seksuaalisesta hyvinvoinnista. Asiaan vihkiytynyt Väestöliitto on enemmänkin seksuaalisen vapauden puolustaja kuin syvällisemmin seksuaalisuuden merkityksen ja sen arkaluontoisuuden pohdiskelija.

Sanoin aluksi, että Agathon toteutti itseään myös saamalla suuren jälkikasvun, viittasin juuri tuohon aviovuode -anekdoottiin. Raamattu kertoo Israelin kantaisästä Aabrahista ja Jumalan hänelle antamasta lupauksesta: ”Minä teen sinun jälkeläistesi määrän niin suureksi, ettei sitä voi laskea.” Agathonin jälkeläistenkin määrä on suuri, ehkei ihan laskematon. Agathonilla oli siis kymmenen aikuiseksi varttunutta lasta, joista vanhin Bertha hukkui traagisesti Roineeseen. Yhdeksän perusti perheen ja lapsia näille yhdeksälle syntyi 46, joista yhdeksän kuoli pieninä lapsina. Aikuisiksi päässeitä serkuksia oli siis 37. Näiden jälkeläisiä eli meitä pikkuserkkuja on yhteensä 96. Seuraava polvi alkaa olla jo Aabrahamin lupauksen rajoilla: eli niin suuri, ettei sitä voi laskea. Toki lakea voi, mutta tarkkana pitää olla.

Olen halunnut kertoa teille sukumme kantaisästä kaikkine inhimillisine puolineen. Me saamme olla ylpeitä. Agathon oli rohkea esitaistelija ja aito ihminen. Siinä on meille erinomainen esikuva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *