Runebergin päivänä 5.2.1903 Ruoveden kunnanlääkäri Robert Elmgren ja hänen puolisonsa Ines Meurman saivat tyttären, joka kasteessa sai nimen Tuomi Kaarina. Juhlapäivän voi myöhemmin sanoa ennakoineen uuden maailmankansalaisen suuntautumista taiteen ja kirjallisuuden pariin. Hänestä tuli hengeltään runebergilainen. Se tarkoittaa, että kulttuurin tuli rakentua syviin kansakuntaa rakentaviin henkisiin arvoihin ja muodostaa kokonaisuus aineellisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa.
Äitini elämänjuoksu oli lähes sadan vuoden mittainen. Voisi sanoa,että 1900-luku oli hänen aikakautensa, työpajan ulkoiset puitteet, mutta 1800-luvun yhtenäiskulttuuri hänen kotinsa. Hän kerkisi ottaa vastaan uuden vuosituhannen ennenkuin pitkän sairauden uuvuttamana pääsi odottamaansa lepoon 17.6.2000. Hän sai sijan Helsingin Hietaniemen sukuhaudassa isänsä, äitinsä ja sisarensa Eeva Jalaviston rinnalla.
Ne jotka tunsivat Tuomi Elmgren-Heinosen muistavat hyvin erilaisia piirteitä hänestä oman mielenkiintonsa kohteiden mukaisesti. Jos joku olisi kysynyt 1920-luvulla, kun Karjala oli vielä Suomen, kuka Tuomi Elmgren on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on Halilan keuhkotautiparantolan ylilääkärin Robert Elmgrenin tytär Uudeltakirkolta, Berliinissä ja Pariisissa opiskellut konsertoiva laulajatar. Olisivatpa jotkut muistaneet, että hän oli esiintynyt opettajansa Aino Acktén Savonlinnassa järjestämillä oopperajuhlilla. Niinpä vuonna 1930 hänet nähtiin Cleopatran roolissa Händelin opperassa Julius Caesar. Caesarin roolissa esiintyi Georg Malmstén.
Tärkeitä meille lapsille eivät arvattavasti olleet kuitenkaan konserttiesitykset vaan kotona isän säestyksellä esitetyt yksittäiset laulut. Muistoissani näen äidin laulamassa Madetojan kehtolaulua ”Heijaa”.
Jos joku olisi kysynyt 1930- ja 1940-luvulla kuka Tuomi Elmgren-Heinonen on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on laulajatar, kirjailija ja Uuden Suomen ”Mikael”, toimittaja ja pakinoitsija, joka on kirjoittanut säveltäjä Toivo Kuulan, taiteilija Vilho Sjöströmin ja säveltäjä Fredrik Paciuksen elämäkerrat sekä suositun lottaromaanin ”Lottatyttö komennuksella”. Omassa esiintymistoiminnassaan hänellä oli mahdollisuus yhdistää erilaisia kulttuurialueita toisiinsa ja muodostaa niistä uusia kokonaisuuksia. Tällaisena voidaan pitää ”musiikillis-kirjallisten rapsodiailtojen” jäjestämistä sotavuosina. Niistä kertoi mm. Lotta Svärd -lehti 5/1942.
Jos joku olisi kysynyt 1950-1960- ja 1970-luvuilla kuka Tuomi Elmgren-Heinonen on, vastaus olisi ollut tämä: Hän on kirjailija, tapahistorian tutkija, ”Käytöksen kultaisen kirjan” kirjoittaja ja teatterikorkeakoulun opettaja. Noilta ajoilta muistan monet keskustelut mm. siitä, mikä käytöstapojen tarkoitus on ollut Antiikin ajoista alkaen. Se on ihmisihanne, jota voi kuvata kreikan sanoilla ”kalos agathos”, moraalisesti kaunis ihminen.
Kuten usein elämässä ihminen ei itse määritä varsinaista elämäntehtäväänsä, sen määräävät hänelle osuneet haasteet ja oman persoonan lahjakkuustekijät. Vuonna 1932 taidemaalari Aarre Heinosen kanssa solmitussa avioliitossa, jossa kummallakaan puolisolla ei ollut vakinaista tuloa, työtehtäviä oli otettava sieltä mistä niitä sai. Kirjoittamalla saattoi ansaita paremmin kuin konsertoimalla. Lisäksi se soveltui kotityöksi. Lasten ja nuorten kirjojen maailma ja myöhemmin maailmankirjallisuuden klassikot liittivät perhettä yhteen. Käsikirjoituksia luettiin ääneen ja mietittiin juonen ratkaisuja yhdessä sisarieni Marjan (Sunan) ja Pilvin kanssa.
Ääneen lukeminen oli muutenkin kotimme parasta viihdettä. Radiota, puhumattakaan televisiosta ei ollut. Vasta kun isoäidin pieni radio jäi vaille käyttäjää, alettiin uutisia seurata sähköisten viestimien avulla. Tuona aikana muistan, miten suuri ihme oli itse tehdystä kideradiosta kuullut YLE:n ohjelmat. Pääsiasiassa elämää seurattiin lehtien välityksellä.
Lukutuokioissa saimme seurata ja eläytyä Tolstoin ”Sodan ja rauhan” maailmaan, Dostojevskin, Turgenjevin ja Tsehovin syvällisiin ihmiskuvauksiin. Tavaksi tuli luonnehtia tapaamiamme ihmisiä näiden teosten romaanihenkilöiden mukaan. Edesmenneestä presidentti Boris Jeltsinistä olisimme ehkä sanoneet, että hänessä oli jotain Sodan ja rauhan Pierre Besuchovin individualismista ja Karamazovin veljesten Dimitrin hurjuudesta.
Kun kyseessä on pitkän ja monipuolisen elämänuran tehnyt henkilö, hänen kuvaamisessaan on tehtävä aihealueiden valintoja. Tässä esityksessä tyydyn kysymään, mistä hänen elämännäkemyksensä johtavat ajatukset syntyivät ja miten ne heijastuivat hänen elämänratkaisuissaan sekä romaani- ja tietokirjoissaan.
Kun kesällä 1981 muutimme Naantaliin, äitini antoi meille lahjaksi käsikirjoituskopion, joka liitti meidät hetkessä kaupunkiin ja erityisesti sen keskiaikaiseen luostarikirkkoon. Kyseessä oli äitini isoäidin Naantalin kirkkoherran, rovasti Karl Heickellin tyttären muistelmat 1800-luvun Naantalista ja Helsingin kulttuurielämästä , ”Självbiografiska Anteckningar av Hilda Elmgren” (1897) Tekstin alkuosa kuvaa naantalilaisia perheitä, yksityisten ihmisten elämänkohtaloita ja Krimin sotaa siviilien näkökulmasta, kun esim. Englannin laivasto oli lähestymässä Ruissalon Saaronnientä.
Äitini isovanhempien rakkaustarina liittyy Naantaliin ja Porthanin patsaaseen Turussa: Kesällä 1861 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli päättänyt pystyttää Porthanille patsaan Turkuun. Paikkaa valitsemaan oli nimetty seuran pitkäaikainen sihteeri 1946-61 ja varapuheenjohtaja FT h.c. Sven Gabriel Elmgren. Varsinaisen tehtävän tultua suoritetuksi hän päätti käydä Naantalin kylpylässä ja terveyslähteellä virkistäytymässä. Naantalin postissa hän tutustui Karl Heickelliin, joka pyysi Elmgreniä vierailulle Pappilaan.
Karl Heickellin tytär oli musikaalinen, mutta myös urheilullinen aina siihen asti, että häntä kutsuttiin Villikissaksi ”Vild Katten”. Välittömyys, iloisuus ja tilannekomiikan ehtymätön taju olivat hänen ominaisuuksiaan kuten äidinkin. Hildan avioituminen monia vuosia vanhemman suomalaisuusmiehen, ylioppilaspoliitikon ja kirjallisuushitorioitsijan Sven Gabriel Elmgrenin kanssa 1862 ja muutto Helsinkiin osoitti ennakkoluulottomuutta, vaikka ikäerot tuohon aikaan eivät olleet epätavallisia. Työssään Helsingin yliopiston kirjaston hoitajana, lehtimiehenä ja tieteellisten seurojen aktiivina Elmgren oli oppinut tuntemaan aikansa vaikuttajat. Vierailuista erityisesti Topeliuksen luona Hilda kertoo lämpimästi, vaikka hän usein edustikin nuorempaa sukupolvea kuin isäntäväki. Helsingin Yrjönkatu 2 vierailulle tulleet saattoivat erehtyä siksi luulemaan arvoisaa rouvaa talon tyttäreksi.
Kulloistakin pinnallista muotia seurailevaa ajattelua äitini isoisä vierasti ja korosti omakohtaisen harkinnan ja vastuun merkitystä. Äitini toisteli useasti isoisänsä lausetta: ”Man skall inte vara så som andra människor!” Ei tule mennä massan mukana. Tähän liittyi isoisän pilke silmäkulmassa tekemä retoorinen kysymys: ”Tror Du att jag är”, luuletkos minun olevan samanlainen kuin muut.
Äitini elämässä tämä asenne johti useiden uudistusvirtausten edistämiseen, jotka vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin saivat yleisen hyväksynnän. Näitä olivat biodynaaminen viljely, kehitysvammatyön eri muodot ja Waldorf-pedagogiikka, josta syntyivät Steiner-koulut. Näiden asioiden puolesta toimiessaan hän toisteli Elmgreneille hyvin sopivaa Sven Dufvan lausetta : ”Jos toisten kans´en mennä saa, tok´ yksin mennä saan!”
Voiko mielikuvitus periytyä? Jos näin tapahtui, äitini ei perinyt sitä niinkään omalta vakaalta äidiltään, Liuksialan kartanon tyttäreltä Ines Meurmanilta vaan isoäidiltään Hilda Heickelliltä. Kun Hilda kertoo omasta lapsuudestaan ja sen mielikuvitusleikeistä olen tunnistavinani niissä samaa leikkimieltä kuin äidissänikin.
Hilda kirjoitti: ”Lapissa syntyneenä olin omaksunut tavan lisätä kaikkeen, minkä paljain silmin näin (s.k.nyktra ögon) jotain ihmeellistä salaista merkitystä.” Tämä satujen ihmeellinen maailma muuntui äitini elämässä milloin taiteelliseksi näkymykseksi, milloin satukirjojen ja romaanien henkilöiden elämän hienosyiseksi tunneverkostoksi. Satujen kertominen kuului lapsuutemme maailmaan ja irrotti meidät sota-ajan pelkojen ja murheiden ahdistuksesta, jonka ympärillämme aistimme. Tästä taustasta syntyi myös nuorisoromaani ”Lottatyttö komennuksella”. Sen äitini kirjoitti oman perheensa kesähuvilalla Espoon Pikku Pentalassa joitakin viikkoja talvisodan päättymisen jälkeen. Huvila ei ollut talvilämmin niin että voin kuvitella, miten hän huopiin kääriytyneenä on huvilan yläkerroksen huoneessa eläytynyt menneitten sotaviikkojen raskaisiin tapahtumiin samalla virittäen toivoa puhkeavan kesän voimasta. Perheen huvilan nimi ”Suvitupa” on kirjan lopussa muuntunut päähenkilöiden haaveiden ”Suvisaarelaksi”, uudeksi kodiksi.
Sisäinen eloisuus sai aikaan äitini ja Hildan elämässä sen, etteivät he kokeneet tulevansa vanhoiksi, vaan säilyttivät nuorekkaan kiinnostuksen elämään ja sen eri ilmiöihin. Hilda kirjoittaa: ”Nuoruuteni, joka kesti aina vanhuusvuosiin saakka antoi kyvyn iloita ja nauttia auringonsäteistä, jotka tunkivat läpi vanhuuden harmaan verkon.” Samassa hengessä toisteli äitini 85-vuotispäivillään ajatusta: ”Olen aina ajatellut, että kuolen nuorena ja niin tulen tekemäänkin.” Nuoruus kun on enemmän mielen kuin fyysisen olemuksen asia.
Äiti oli läpi elämänsä henkisen tien etsijä. Yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä hän kerran sanoi, kun istuimme Pikku Pentalan kalliolla ilta-auringossa: ”Näin vanhaksi minä olen elänyt, enkä vieläkään tiedä, mitä tämä kaikki on.”
Viittamerkkejä tästä etsijän tiestä on äidin kirjallisessa tuotannossa. Toivo Kuulan elämäkerran mottolauseeksi hän valitsi säveltäjän ajatuksen: ”Ei ollut se elämä taistelua ruumiillisen olemassaoloni puolesta, vaan sitä paremmin henkisen…”
Myös toisen pääteoksen johdantolauseessa kaikuu sama elämän arvokkaan vakavuuden korostus, kun hän kirjoittaa ”Käytöksen kultaisen kirjan” alkulehdillä kohteliaisuuden olemuksesta:
”Jos kaiken kohteliaisuuden, kaiken tahdikkuuden ja hyvän käytöksen pohjana on toisen ihmisen olemassaolon ja edun huomioonottaminen, voidaan sanoa kohteliaisuuden säännösten itse asiassa kehittyneen moraalin, etiikan ja loppujen lopuksi uskonnon pohjalta. Se seikka, että tiedämme olevan kohteliaampaa olla hyvä kuin moitteeton, juontaa juurensa ´käyttäytymisohjeesta´: ”Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi”.
Tässä Lottaperinneliiton tilaisuudessa Naantalissa voimme lopuksi kysyä, miksi Fanny Luukkonen katsoi juuri ”Lottatyttö komennuksella” – romaanin muodostuneen pikkulottien ”omaksi kirjaksi”. Hän perusteli arviotaan viittaamalla kirjasta heijastuvaan isänmaanrakkauteen ja ”auttamisen pakkoon”. Ehkä siinä kuitenkin oli vielä muutakin, jonka voi nähdä vasta vuosien antamassa perspektiivissä. Ehkä voisi sanoa, että kirjan arvomaailma vastasi lottajärjestön ja Fanny Luukkosen arvojärjestystä. Kolme sotiemme ajan keskeistä puolustuksen kohdetta ja symbolia olivat koti, uskonto ja isänmaa. Ne asetettiin usein juuri tähän järjestykseen sanomalla taistelevamme ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta” . Lottajärjestössä uskonnon osuus näyttää nousseen kuitenkin juuri Fanny Luukkosen toimesta vielä keskeisemmäksi, mihin viittaa järjestön teksteissä havaisemani symbolien toinen järjestys: ”Uskonnon, kodin ja isänmaan puolesta”.
Lottaromaanin sivuilla toistuvat ajatukset rukouksen voimasta yhdistävänä siteenä. Kuoleman ja hävityksen keskellä ne tuovat lohtua ja voimaa aloittaa alusta. Välirauhan ankarien ehtojen aiheuttaman masennuksen keskellä lottaromaani virittää mieliin uuden toivon. Kirjan viimeisillä sivuilla päähenkilön sisaren hääjuhlassa sisarusten isän puhe tiivistää talvisodan jälkeisen ajan tunnelmat uudeksi toivoksi.
”Meillä olisi nyt syytä puhua vain murheesta, eikä mielemme voi virittyä remuavaan juhlintaan. Kuitenkin tämä vasta solmittu liitto todistaa, miten luja ja sitkeä on uskomme tulevaisuuteen. Kun kaksi ihmistä tällaisina murheen ja surun viikkoina päättää ryhtyä rakentamaan uutta kotia, niin heidän yhteisenä pohjanaan täytyy silloin olla järkkymätön usko Suomen tulevaisuuteen. Sitä uskoa pyytäisin teitä alati pitämään elävänä kodissanne. Suomi tarvitsee nyt kipeämmin kuin milloinkaan ennen onnellisia koteja, sillä onni on kuin auringonpaiste kevätviljoille. Sen säteet kasvattavat uutta satoa, nostattavat maasta nurmen, joka peittää hävityksen jäljet. Muistakaa, että kotinne on suomalainen koti ja että kaikki ne suuret ja jalot ominaisuudet, joiden tämän sodan aikana olette nähneet puhkevan esiin kansamme sydämestä, on kasvatettava ja vaalittava uudessa kodissanne. Olkaa onnellisia! Onni ja rakkaus avartavat sydämen, ne avaavat sen selkosen selälleen kaikille niille, jotka kaipaavat lohdutusta, auttavaa kättä ja osanottoa. Vain rakastava voi jakaa rakkautta ympäristölleen.”
Nämä sanat äitini kirjoitti tietämättä, että Suomi runsaan vuoden kuluttua oli jälleen joutuva suursodan kurimukseen. Mutta hän tiesi Talvisodan kokemuksen pohjalta, missä hengessä Suomi tulisi kestämään murskaavien tuhovoimien paineen. Tämän hengen vaalijoiksi hän halusi romaanillaan virittää Suomen nuorisoa.
Naantalissa 12.5.2007
Reijo E. Heinonen