Blogi

Esitys Esko Jossaksen väitöskirjan, Agathon Meurman – suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko 1863-1899, pohjalta

Meurman -sukua ei voida kutsua kirkolliseksi suvuksi sanan siinä mielessä, että sillä olisi ollut merkittävä vaikutus Suomen ev.lut. kirkkoon ja sen historiaan. Suvussamme on kuitenkin omalla tavallaan elänyt uskonnollinen pohjavire, josta tässä esityksessäni aioin kertoa.

1. Agathonin lapsuudenkoti Liuksialassa oli tuon ajan tavan mukaan kristillinen koti, jossa pyrittiin säilyttämään kristilliset perinteet ja tavat, mutta koti ei ollut leimallisesti uskonnollinen. Äiti Amalia Lovisa Arvidsson kuului Arvidssonien suureen pappis- ja sivistyssukuun, ja appi Adolf Arvid Arwidsson oli Laukaan kirkkoherra. Äiti Amalia Lovisa kuoli Agathonin ollessa kuusivuotias vuonna 1832 , ja Agathonin varsinaiseksi kasvattajaksi tuli isä Carl Oton äitipuoli Maria Lovisa Molin.

Häme on useimmiten jäänyt suomalaisten herätysliikkeiden leviämisessä ulkopuoliseksi, mutta Josef Grönbergin, Tampereen kaupunginsaarnaajan vaikutuksesta herännäisyys levisi myös sinne Agathonin nuoruusvuosina. Hänen kaksi sisartaan löysivät hengellisen kodin herännäisyydestä, mutta Agathonin itsensä ei tiedetä menneen mukaan tähän liikkeeseen. Ankara isä Carl Otto ei myöskään hyväksynyt herännäisyyden ilmiöitä, ja sisaret joutuivat napit vastakkain isänsä kanssa, kun olivat kieltäytyneet menemästä tanssiaisiin, jotka siihen aikaan olivat seurapiirityttärille puolipakolliset. Jossas pohtii kirjassaaan Agathonin uskonnollisuutta, mahdollista henkilökohtaista kääntymistä ja herätysliikkeiden vaikutusta häneen, mutta toteaa, että varsinaista näyttöä asiasta ei ole, vaikkakin viitteitä löytyy.

Agathon kirjoitti vanhuudessaan useita hengellisiä kirjoituksia. Ne ovat koottuina useampaan Elämänkysymyksiä -nimiseen niteeseen, joista Paavo Virkkunen postuumisti julkaisi vielä koosteen vuonna 1909. Näissä kirjoituksissa tulee esiin Agathonin syvällinen raamatuntuntemus, hänen kristillissiveellinen elämänkatsomuksensa ja syvä luottamuksensa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Niissä on myös Kristuksen sovitustyön korostusta, ja ne ovat vähintäänkin hurskautta tihkuvia. Tosin joissain kirjoituksissa näkyy epäilyksen häivä, joka kertoo, ettei Agathon ollut fundamentalistinen pietisti, vaan uskonnon asemalla hänen elämässään oli toisenlainen merkitys.

2. Agathonin toiminnan juuret ovat eittämättä kristillisyyden leimaamia. Se johtui ennen muuta hänen toiminnastaan suomalaisuuden ja suomen kielen ja kansan hyväksi. Lähtökohdiltaan Agathon oli Juhana Wilhelm Snellmanin suuri ihailija. Snellman filosofina ei ottanut milloinkaan kantaa uskonnollisiin kysymyksiin, mutta hänenkin filosofiansa pohjana oli tuon ajan romanttis-idealistinen suunta, jonka yhtenä ajatuksena oli kristillis-siveellinen kasvatus koko kansakunnan elämisen ja toiminnan perustana. Tutkiessani Jossaksen kirjaa ja muitakin lähteitä on paikallaan sanoa, että Agathonin ajattelussa ensi sijaisena oli hänen nationalistinen näkemyksensä Suomen kansan kehittymisestä yhtenäiseksi sivistyskansaksi suomen kielen ollessa tuon kehityksen oleellinen katalysaattori. Kansakunnan kehittyminen ja säilyminen edellytti kielen lisäksi myös kristillis-eettistä perustaa, josta ei saanut tinkiä. Näin kristillisyys, kirkko ja uskonnollisuus olivat tietyllä tavalla apuvälineitä suureen päämäärään pyrittäessä.
Jossas kirjoittaa: ”Meurman oli omaksunut snellmaninlaisen valtiokäsityksen. Yhteiskunta ja sen järjestys perustui siihen, missä määrin siveellisyyden periaatteita kunnioitettiin ja noudatettiin. Nämä tärkeät sivellisyyden lait saatettiin löytää vain kristillisestä uskosta. Juuri tämä oli eräs tärkeimmistä tekijöistä, joka vei Meurmanin suhtautumaan myönteisesti uskontoon ja kirkkoon. Sama ajattelutapa lisäsi Meurmanin varovaisuutta uskonnonvapauden laajenetamisessa. Tämä merkitsi myös sitä, että kristillisestä uskosta tuli hänelle paljolti yhteiskunnassa tarpeellisen kurin ja järjestyksen lähde, toisinaan jopa ahtaan moralismin ja kontrollin perustelu. Samalla tällainen ajattelutapa johti väistämättä myös konservatismiin suhteessa teollistumisen ja yhteiskunnan muuttumisen myötä tulleisiin ilmiöihin. Uskonto oli yksi tärkeä peruste näitä torjuttaessa.”

3. F.L.Schaumanin aikaansaama uusi kirkkolaki vuodelta 1869 muutti radikaalisti ev.lut. kirkon toimintaa. Kirkko sai oman edustuslaitoksensa, kirkolliskokouksen, johon tuli voimakas maallikkoedustus. Tämä kirkkolaki takasi luterilaiselle kirkolle itsenäisyyden maan hallitsijan ollessa kreikkalais-katolinen. Agathon Meurman, joka oli jo 1872 valittu talonpoikaissäädyn jäseneksi, toimi säätynsä valitsemana kirkolliskokouksen jäsenenä vuosina 1876-1898, ja oli voimakkaana mielipidevaikuttajana merkittävästi antamassa suuntaa kirkolliskokouksen päätöksille.
Tässä yhteydessä on huomattava myös, että Agathon oli jo säätyvaltiopäivillä voinut merkittävästi vaikuttaa asioihin juurin talonpoikaissäädyn edustajana. Hän, vaikkakaan ei vastannut yleistä kuvaa suomalaisesta talonpojasta, pystyi ajamaan maaseudun etua Oma merkityksensä oli myös sillä, että Meurman persoonallaan pystyi yhdistämään pappissäädyn ja talonpoikaissäädyn näkemyksiä niin, että näiden säätyjen ajamat asiat saatiin eteenpäin valtiopäivillä. Meurmanin toiminnan vaikutuksesta kirkkolliskokouksen idea olla kansankirkon edustuslaitos pääsi oikeuksiinsa. Nyt ei kuulunut enää vain papiston ääni, vaan myös maallikkojen mielipiteet oli otettava huomioon.
Agathon Meurman oli kuitenkin myös henkilö, jonka vaikutuksesta kirkko säilyi varsin konservatiivisena pitkään. Pappeja oli aiemmin pidetty taantumusen lipunkantajina, jotka estivät uusien tuulien puhaltamisen yhteiskunnassa. Nyt myös maallikot Agathonin johdolla ottivat varsin konservatiivisesti kantaa ajan ilmiöihin.

Tässä yhtyeydessä on kuitenkin huiomattava, että Meurman sanoutui irti arkkipiispa Gustaf Johanssonin tiukasti raamatullisesta ja pietistisestä ajattelusta, joka omalla tavalla tuli leimaamaan koko ev.lut kirkkoa varsinkin vuosisadan loppuvuosikymmeninä. Johanssonin ajattelun mukaan kirkon ja uskovaisten tuli pystyttää selkeä raja maailmaan ja maailmallisuuteen päin. Meurman näki asian toisin. Kirkon on oltava maailmassa ja annettava yhteiskunnalle se kristillis-siveellinen perusta, jolle koko yhteiskuntajärjestys voidaan laskea. Tässä tuli näkyviin myös toinen pietististen liikkeiden ja niiden johtohahmojen ero Agathonin ajatteluun: pietismissä oli aina korostettu yksilön merkitystä, vastuuta ja yksilön ratkaisua, kun taas Meurman lähti aina liikkeelle kollektiivista: kansakunnasta, valtiosta. Pienenä kuriositeettina mainittakoon kiista tanssimisesta. Kirkko suhtautui kielteisesti uudenaikaisiin seuratansseihin. Meurman puolestaan oli valmis näkemään nuorison tansseissa hyvän harrastuksen, jota ei pidä kieltää.

4. Agathon Meuramanin konservatiivinen kanta tuli esiin monissa uusissa ja yhteiskuntaa voimakkaasti uudistavissa asioissa, kuten naisliike, kirjallinen realismi, alkeisopetuksen antaminen ja yleinen kristillinen siveellisyys Vielä voimakkaammin Meurman joutui ottamaan kantaa lainsäädäntöön liittyvissä eriuskolaislakien säätämisessä ja kysymyksessä ehtoollispakosta.
Tunnettua on, että Agathon ja Minna Canth joutuivat vastakkain sekä Canthin näytelmiä koskevissa arvioinneissa että Canthin naisliikettä ajavissa asioissa. Sekä Canth että Aleksis Kivi edustivat uutta realistista tapaa kirjoittaa kansasta ja sen elämässä esiintyvistä ilmiöistä. Meurmanin arvostelun ydin nousi hänen omasta ideologiastaan, joka korosti kansaa kollektiivina. ”Enemmän kuin yksilön vapautta esittää ajatuksiaan ja näkemyksiään tuli ajatella kokonaisuuden etua ja edistettävä sitä, mikä rakensi kansaa ja yhteiskuntaa.” Hän katsoi myös ”realismin nyt siirtyneen suomalaisuusliikkeen sisään kansan siveellistä ryhtiä uhkaamaan.”
Meurman vastusti myös kaikkia niitä uudistuksia naisen asemassa, joita tänäpäivänä kukaan ei pane kyseenalaisiksi. Niitä olivat naisten pääsy yliopistoon; yhteiskouluja, joissa tytöt ja pojat opiskelevat samassa koulussa; ja avioliittolain uudistusta, jossa aviovaimolla olisi aiempaa laajempi oikeus hallita omaisuuttaan. Hänen kantaansa naiskysymyksissä vaikutti oleellisesti tuo edelläkin mainittu yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden ristiriita. Naisliike lähti yksilöllisyyden pohjalta, kun taas fennomania korosti kokonaisuuden merkitystä.
Kun kansakoululaitos oli Uno Cygnaeuksn aloitteesta alkanut toimintansa Suomessa, vastusti kirkko alkeisopetuksen järjestämistä siten, ettei kirkolla olisi enää omaa roolia asiassa. Myös opetusohjalman laajentaminen käsittämään matematiikkaa ja luonnontieteitä herätti ristiriitaisia tunteita kirkossa. Meurman asettui vastustamaan kaikkia esitettyjä uudistuksia. Meurman oli sitä mieltä, että ”valtion koulut oli helppo ottaa kansallisten sivutarkoitusten välikappaleeksi , kun taas kirkollinen opetus oli itsenäistä”. Hänen mielestään ongelma ei ollut vain siinä, mikä viranomainen kouluja ylläpiti, vaan myös siinä, että opetusohjelma riippui suuresti koulun omistajasta.
uusien virtausten myötä tuli myös keskusteluun yleinen siveellisyys. Kysyttiin, voiko todellista siveellisyyttä olla uskonnosta riippumatta. Agathonin kanta oli tässäkin ehdoton: jos siveysoppi ei rakentunut uskonnon pohjalle, sillä ei ollut vankaa perustaa. Tässä tuli näkyviin myös hänen eronsa Gustav Johanssonin pietistis-raamatulliseen suuntaan, jonka toimintaa syytettiin siitä, että se eristäytyessään ”maailmasta” suhtautui välinpitämättömästi kirkkoon kuuluvia ”ei-uskovaisia” ja maallista elämää kohtaan. Agathonin mielestä kristittyjen tuli pyrkiä toteuttamaan maallisessa elämässä se rauha ja sopusointu, minkä he ajattelevat vallitsevan Jumalan valtakunnassa.

5. Suurimpina lainsäädännöllisinä kysymyksinä tulivat säätyjen ratkaistaviksi kysymys eriuskolaislaista ja kysymys siitä että avioliittokuulutuksen voisi saada ilman ehtollisellakäyntiä eli kysymys ehtoollispakosta.
Eriuskolaislaki koettiin välttämättömyytenä sen jälkeen, kun ev.lut kirkko oli saanut uuden kirkkolain ja kirkolliskouksesta oli tullut kirkon edustuslaitos. Tässäkin kysymyksessä Agathon otti vatsin konservatiivisen ja nykyisen mittapuun mukaan rasistisen kannan. Hänen mukaansa oikeus kirkosta eroamiseen oli annettava vain protestanttisille uusille kirkkokunnille, joita olivat tuohon aikaan vapaakirkolliset, baptistit ja metodistit. Sen sijaan muille, kuten kreikkalais-katolisille, juutalaisille ja mormoneiulle ei tällaista kirkosta eroamista sallittaisi. Erityisesti juutalaiskysymyksessä Meurman otti kannan, joka on herättänyt huomiota vielä sotien jälkeisessäkin Suomessa. Kun aikanaan menin Gordinin antikvariattiin kyselemään Agathon teoksia, oli herra Gordinin vastaus: ”Agathon oli paha mies.” En ymmärtänyt hänen mielipidettään, kunnes vasta nyt luettuani Jossaksen esityksen eriuskolaislain syntymisestä.
Eriuskolailakia säädettäessä Agathonin ajatus liittyi hänen koko idologiseen ajatukseensa kansakunnasta yksilön ylöpuolella. Uskonto oli kansalaisten moraalinen selkäranka ja tätä kautta koko valtion perustus. Kansallisen yhtenäisyyden luomiseksi tehokkain väline oli yhteinen luterilainen usko ja koko kansan kirkko.
Meurmanin kielteinen kanta juutalaiskysymyksessä liittyi yleiseen Euroopan kansallisten liikkeiden suhtautumiseen juutalaisiin. Niiden piirissä oli totuttu korostamaan kansallishenkeä ja oman kansallisuuden merkitystä. Juutalaiset koettiin kosmopoliiteiksi. Meurman ajatteli että ”juutalaiset ottaisivat lehdistön haltuunsa ja julaistaisivat sen kautta kosmopolitismia ja uskonnon halveksuntaa. Tällä tavalla juutalaiset tuhoaisivat kansan tehokkaimmat puolustusaseet, uskonnon ja kansallisuuden.” Näiden ajtusten takana oli myös tuolloin lisääntynyt idän uhka.
Jossas kirjoittaa: ”Syynä Meurmanin kylmäkiskoiseen suhtautumiseen oli ennen muuta se, että juutalaiset olivat hänelle kosmopoliittinen ryhmä, joka ei kuulunut eikä halunnut kuulua mihinkään olemassaolevaan, elävään kansallisuuteen. Tässä oli taustalla fennomaaneille tyypillinen ajattelu, että kansakunnan piti täyttää tietyt ehdot, jotta sillä olisi elämisen oikeus ja tehtävä ihmiskunnan perheessä.”

Ehtoollispakkokysymys puhutti ja kirjoitutti Agathonia runsaasti. Yksi hänen erillisjulkaisuistaankin käsitelee tätä. Kysymys ehtoollispakosta liittyi suurempaan kysymykseen avioliitosta, sen luonteesta ja kirkon tehtävästä avioliittoon vihkimisessä. Nyt Meurman joutui tukkanuottasille Gustav Johanssonin kanssa. Tämä halusi ehtoollispakkosäädöksen pois laista, koska hänen näkemyksensä mukaan kirkossa oli lukuisasti jäseniä, jotka eivät olleet oikeita uskovaisia eivätkä näin ollen myöskään oikeita ehtoollisvieraita. Agathon korosti ehtoollista toisella tavalla. Hänen mukaansa jokainen on syntisenä ja armoa haluavana oikeutettu ehtoolliseen. Siksi ehtoollisella käynti ennen aviokuulutuksen saamista on säilytettävä laissa. Meurman perusteli kantaansa myös teologisesti: ehtoollispakon poistaminen merkitsisi ajalle tyypillisen subjektivismin korostamista ja ehtoollisen objektiivisen vaikutuksen kieltämistä. Lopulta Agathon päätyikirjoituksissaan kannattamaan jopa siviiliavioliiton sallimista ja siviilirekisterin luomista niille, jotka eivät halua solmia avioliittoa kirkollisen viranomaisen edessä. Tässä kannassaan hän osoittautui epäloogiseksi, koska näiden instituutioitten perustaminen olisi ollut ristiriidassa hänen ajatuksestaan kristillisestä valtiosta.

Väitöskirjansa yhteenvedossa Jossas kirjoittaa: ”Meurmanin ajattelussa näkyy suomalaisuusliikkeelle tyypillinen kehityslinja. Se alkoi aikansa protestiliikkeenä, jolla oli vapaamielisiä ja radikaalejakin korostuksia. Varsin pian se menetti sisäisen yhtenäisyytensä ja joutui katsomukselliseen kriisiin omassa keskuudessaan. Vanhoillinen linja peri voiton ja säilytti pitkään enemmistöasemansa. Tässä tilanteessa sen oli tiukasti pidettävä kiinni perinteisistä arvoista ja puolustettava varsinaisen kansa keskeisinä pitämiä tapoja ja laitoksia, kirkkoa ennen muuta.”

Hannu Karvonen