Blogi

Eino Jutikkalan Agathon Meurman -esitelmä

AKATEEMIKKO EINO JUTIKKALAN ESITELMÄ AGATHON MEURMANIN SYNTYMÄN 150-VUOTISJUHLASSA KIRKONKYLÄN KANSAKOULULLA KANGASALLA  9.10.1976

Päivälleen 150 vuotta sitten syntynyt Agathon Meurman oli neljän vuosikymmenen ajan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajayksilöitä Suomessa. Erityisesti hänen nimensä on historiallisessa kirjallisuudessa liitetty siihen taisteluun, jota käytiin suomen kielen nostamiseksi virka- ja opetuskieleksi.

Kansallisen herätyksensä nuori Agathon koki ylioppilasaikanaan 1840-luvulla, yhdessä monien Snellmanin kirjoituksia tutkistelevien toveriensa kanssa. Myöhemmin hän ystävystyi häntä vähän nuoremman G. Z. Forsmanin (Yrjö  Koskisen) kanssa, ja tämän vaikutus merkitsi askelta eteenpäin samalla tiellä: Snellman käytti ruotsin kieltä puheissaan ja kirjoituksissaan, mutta Forsman oli nuoruudessaan ponnistellut oppiakseen suomen kielen ja vaati myös taistelutovereitaan esiintymään suomeksi lehdessään Helsingin Uutisissa. Kuinka se on mahdollista, kysyi Meurman, kun en osaa suomea. Kirjoittaessa opit kirjoittamaan, vastasi Yrjö Koskinen.

Viime vuosisadan loppupuolen fennomania on saanut historiankuvassa voittopuolisesti leimansa Yrjö Koskisen ideologiasta. Puolueet eivät kuitenkaan tuolloin olleet organisatorisesti niin kehittyneitä eivätkä niin kurinalaisia järjestöjä kuin nykyisin, eivätkä fennomaanit suinkaan olleet lauma, joka totteli kuuliaisena johtajansa käskyjä, vaan liikettä ylläpiti ryhmä omaperäisesti ajattelevia johtajia, joiden oppeja joukot suuremmassa tai pienemmässä määrässä omaksuivat. Arvid Järnefelt tosin kertoo Meurmanista seuraavaan tapaan: “Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään muuta kuin – Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa. – Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä Kangasalan oraakkeliksi. Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle, minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet.” Järnefeltin antama kuva on sangen yksipuolinen. Epäilemättä Meurmanin iskuvalmiutta käytettiin panemaan paperille toistenkin ajatuksia, mutta kuten Pirkko Rommi on syvällisessä analyysissaan osoittanut, Meurmanin ajattelu ei kielipolitiikassakaan kulkenut täysin yrjökoskislaisten uraa ja loittoni siitä aikaa myöten yhä enemmän.

Yrjö-Koskinen oli niitä rajoittuneisuudessaan voimakkaita ihmisiä, jotka vuorenvarmasti uskovat yhteen ainoaan oikeaan politiikkaan, jotka uskovat historian lainalaisuuteen sen jälkeen kun itse ovat laatineet nämä lait – ihmisiä, joita tapaa alituiseen meidänkin aikanamme, vaikka toisenlaisten uskonkappalten kumartajina. Yr­jö-Koskisen kansallisromanttisen käsitystavan mukaan valtio on elinkelpoinen vain jos se perustuu kansallishenkeen, ja kansan oman kielen käyttäminen on kansallishengen esiinpääsyn edellytys. Kieli taas ei ole ainoastaan ilmaisun väline vaan kansallisuuden tunnus ja ydinaines. Tämä ideologia, kuten Rommi sanoo, “itsessään sulki pois suvaitsevaisuuden ja kompromissi-ajattelun mahdollisuuden”. Lauri Kivekkäästä ja Jonas Castrenista lähtenyt, myöhemmin nuorsuomalaiseksi sanottu oppositioryhmä taas katsoi, että taistelussa suomen kielen oikeuksien puolesta oli kysymys käytännöllisistä järjestelyistä, ja niiden vaatiminen oli vain yksi yhteiskunnallinen uudistus muiden joukossa. Entä Meurman? Häntä loukkasi ilkeästi se, että ruotsinmieliset puhuivat kieliryhmien sijasta kahdesta eri kansasta tai kansallisuudesta Suomessa, ja vielä enemmän se, että ruotsalaisten äärimmäisyysryhmä sovelsi tähän jakoon teoriaa ylemmästä ja alemmasta rodusta. Mutta juuri tällaisissa katsomuksissa ilmeni vastakkaisen, ruotsinmielisen leirin kansallisromantiikka, kun taas Meurmanille kieli hänen omien sanojensa mukaan oli vain “keino”, eikä hänen toivomassaan tulevaisuuden kansallisvaltiossa ruotsin kieltä ollut syrjittävä. Runeberg ja Topelius, hän sanoi, tulevat olemaan ne, jotka aina todistavat, ettei ruotsi ole Suomessa vieras kieli. Ja kun hän leimasi ruotsinmieliset “yläluokkapuolueeksi, johon liitytään, kun kukkaro paisuu”, on puheessa paljon castrenilaista ja vähän yrjokoskislaista sävyä.

Kun valtiopäivätoiminta Suomessa v. 1863 herätettiin henkiin, Meurman oli kirjoitustensa ja luottamustehtaviensä välityksellä jo tullut niin tunnetuksi, että häntä ajateltiin edustajaksi talonpoikaissäätyyn, joka itse asiassa tuolloin oli aatelittomien maanomistajien korporaatio. Mut­ta hän halusi kiellettäväksi juoppoutta ylläpitävän kotitarpeen viinanpolton, kuten sitten tapahtuikin, ja kun hän toisaalta tiesi talonpoikaisväestön yleisesti vastustavan uudistusta, hän ei asettunut ehdokkaaksi. Seuraavissa vaaleissa hän ei kieltäytynyt, mutta kangasalustalaisten juntatessa valitsijamiehiä kannattamaan toista oman pitäjän miestä, Joutsiniemeä, hän hävisi yhdellä äänellä. Vuonna 1872 hänet valittiin yksimielisesti, ja hän istui talonpoikaissäädyssä kaikilla valtiopäivillä vuoteen 1900 saakka. Hänen mahtava henkilöllisyytensä loi leimansa säädyn istuntoihin, ja hänen vaikutusvaltansa ollessa voimakkaimmillaan hän saattoi puolileikilliseen tapaansa vakuuttaa valtiopäivävaliokunnassa toisten säätyjen edustajille: “Talonpoikaissääty, se olen minä.” Meurmanin vanhoillisuus ei ollut suinkaan niin vastahakoinen uudistuksille kuin hänen vastustajansa väittivät. Kyytivelvollisuuden poistaminen sen rasittamilta talonpojilta on katsottava hänen ansiokseen, ja hän teki aloitteen äänioikeusolojen demokratisoimiseksi. Naisasiaväen hän sai kimppuunsa, kun hän vastusti yhtäläisen perintöoikeuden myöntämistä tyttärille kuin pojillekin; hän pelkäsi tilojen velkaantumista eikä halunnut rikkoa perittyä kansantapaa.

Kun Yrjö-Koskinen vuonna 1882 kutsuttiin senaattoriksi ja hänet sellaisena katsottiin keisarin luottamusmieheksi, ei hän voinut samassa määrin kuin ennen johtaa sitä hataraa yhteenliittymää, jota nimitettiin suomalaiseksi puolueeksi. Tästä lähtien Meurmanin vaikutus ulottui entistä enemmän talonpoikaissäädyn ulkopuolellekin. Hänen oli kuitenkin nähtävä, että hänen johtamassaan säädyssä syntyi Castrenin johdolla oppositio, joka oli paljolti henkilökohtainen. Castrenilaiset olivat aluksi kielikysymyksessä suorastaan jyrkempiä kuin meurmanilaiset, eivätkä säädyn harvat ruotsinmieliset tukeneet heitä; myöhemmin taas, kun castrenilaiset lähestyivät ruotsinmielisiä, heidän rivinsä harvenivat ja näin Meurman säilytti jatkuvasti asemansa.

Tultuaan ensi kerran valituksi vuoden 1872 valtiopäiville Meurman joutui keskelle kiihkeätä kielitaistelua. Kouluhallituksen pääjohtaja von Kothen halusi tukahduttaa suomenkielisten oppikoulujen kehityksen ja sai siirretyksi Helsingin ainoan suomenkielisen koulun Hämeenlinnaan. Kothen ei tosin ollut ruotsinmielinen, vaan venäläismielinen ja ennen kaikkea antidemokraatti: hänen tavoitteenaan oli sulkea opintie rahvaan lapsilta, ja venäjän hän kouluissa rinnasti kotimaisiin kieliin. Meurman johti ta­lonpoikaissäädyssä taistelua von Kothenia vastaan, mikä ei ollut hänelle yhtä helppoa kuin liberaaleille muissa säädyissä, koska hän jo tässä vaiheessa – toisin kuin liberaalit – oli varovainen kaikessa, mikä koski keisarikuntaa ja siis myös venäjän kieltä. Hallitus painostettiin erottamaan von Kothen, mihin suomenmieliset yksin eivät olisi pystyneet, mutta mainittu oppikoulun siirto jäi tapahtuneeksi tosiasiaksi. Siitä Meurman sepitti Morgonbladetiin niin voimakassanaisen kirjoituksen, että sensuuri ei sallinut sen julkaisemista vesitetyssäkään muodossa, mutta artikkelia kopioitiin ja luettiin, se pääsi erehdyksestä Oulun Wiikko-Sanomiin ja se pani liikkeelle kansalaiskeräyksen, jonka turvin Helsingin Suomalainen Alkeisopisto aloitti työskentelynsä. Keräykseen antoi Meurman tuhat markkaa silloista rahaa, ja saman summan lahjoitti entinen kilpailija Joutsiniemi. Rommi on osoittanut, että niin tärkeä kuin koulu olikin, keräys oli Meurmanille itsetarkoitus: se aktivoi laajat väestöpiirit fennomanian kannattajiksi ja sekä ruotsalaisuuden että venäläismielisen kouluhallituksen vastustajiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tuli täysimääräisenä voimaan Snellmanin kieliasetus, ja lähestyttiin tilannetta, jossa suomen- ja ruotsinkielisten voimasuhteet olivat tasoissa. Kielitaistelu oli kuumimmillaan, koska vähäisinkin menetys tai voitto ratkaisi vaakakupissa, ja Meurman osallistui koko tarmollaan siihen – paitsi säädyssään, myös sanomalehdissä ja lentokirjoissa.

Meurmanin ansioita suomen kielen oikeuksien esitaistelijana ei kukaan liene kieltänyt. Tällä toiminnallaan hän kaikkien poliitikkojen tavoin hankki vastustajia; mutta varsinaisesti hänen muistoaan on rasittanut toisaalta kulttuuriradikaalien luoma maine pinttyneestä konservatiivisuudesta, toisaalta perustuslaillisen tradition ohjatessa historiankirjoitusta häneen lyöty alistuvan myöntyvyysmiehen leima. Meurmanin vanhoillisuuden suhteellisuudesta poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen jo puhunut. Hänen eräisiin kirjailijoihin kohdistamaa kritiikkiä on liioiteltu, ja Aleksis Kiveen osunutta tolvaisua  Meurman itse ilmeisesti myö­hemmin katui. Mies, joka ensimmäisessä julkisessa kirjoituksessaan ehdotti vakinaisen teatterin perustamista maan pääkaupunkiin, ei ollut taiteen vihollinen. Kansanvalistusseuran esimiehenä hän vaikutti liki neljännesvuosisadan. Ansaitsee myös huomiota Meurmanin väittely piispojen kanssa, jotka valittivat ajan turmelusta tuomiten sekä aineellisen että henkisen edistyksen, jopa kansakoululaitoksenkin. Meurman puolestaan tuomitsi maailmaavierovan kristillisyyden ja asetti sen tilalle kulttuurimyönteisen. Kun piispa Råbergh pilkallisesti kysyi häneltä, pitikö siis tanssi ja korttipelikin julistaa Jumalan hengen pyhittämiksi, Meurman vastasi sanoin, joita voidaan tässä siteerata näytteenä hänen tyylistään. Niissä hän toisaalta hyökkää piispan vääristelyä vastaan, toisaalta puolustaa elämänmyönteisyyttä. “Vai niin, sekö minun kantani on! Mutta, herra Råbergh, maailman synnit eivät sillä ole loppuun luetellut. Miksi ette lisänneet esimerkiksi: varkaus on oleva kristillisen omaisuusyhteyden korkein muoto, porttolat kristil­lisen velirakkauden jaloin kaava? Hävettikö Teitä tietääkään näistä synneistä vai saaneeko otaksua, etta Teitä hävetti siihen määrään väärentäminen. Ainakaan en käsitä minä, miksi juuri korttipeliin pysähdyitte. Oliko kenties aikomus mennä vain niin pitkälle kuin luulitte hurskaiden naisten Teitä uskovan.  – Kummallinen umpihenkisyys, joka eläen huoahtamatta hyörivällä aikakaudella ei näe muuta toimivaa elämää siinä kuin tanssin, korttipelin, juomingit ja teatterin, eikä voi käsittää, että vaatimus kristillisyyden asettamisesta sopusointuun toimivan elämän kanssa voi tarkoittaa muita kuin näitä ilmiöitä. Eikö voi sanoa, että tämä umpihenki­syys on luostarista kotoisin? – Kristusta voitiin syömäriksi, juomariksi, syntisten ystäväksi soimata. Mutta gnosis, ihmisviisaus on kaikkina aikoina vaatinut täydellisempää kristillisyyttä kuin Kristuksen.”

Venäjän-poliittisissa kysymyksissä Yrjö-Koskisen varjo on langennut Meurmanin ylle. Selvä ero näiden välillä näkyy ainakin siinä, että edellisen hyökätessä rajusti toisia kotimaisia suuntauksia vastaan Meurman kehotti maltillisuuteen. Käydessään vuonna 1883 Aleksanteri III:n kruunajaisissa hän sai masentavia vaikutelmia siitä vihamielisyydestä, jota johtavissa piireissä oli havaittavissa suomalaisia ja muita “vierasheimoisia” kohtaan. Nämä kokemukset mielessään hän julkaisi kirjasen Om vara parti-förhållanden, jonka pääpontena oli puoluevastakohtien heikentäminen ja yhteisen isanmaallisen rintaman luominen. Perustaessaan seuraavana vuonna 1884 ruotsinkielisen, mutta suomenmielisen Finland-lehden tarkoituksena on nimenomaan sovittelu: “Sen (lehden) taistelu, jossa ei edellytetä vastustajien motiiveissa epäpuhtautta, on muodostuva laadultaan toiseksi kuin mikä tätä nykyä valitettavasti niin usein on nähtävänä. ” Kun Yrjö-Koskinen Bobrikovin aikana julkaisemassaan Avoimessa kirjeessä vaati katkaisemaan kaikki yhteydet ruotsinmielisiin ja näiden “suomeksi heiluvaan häntään”, so. nuorsuomalaisiin, Meurman sanoutui irti teeseistä. Ruotsalaisten kanssa oli oltava yhteistyössa “isänmaamme suuressa kysymyksessä”. Se että sovittelu miltei aina epäonnistui, ei muuta kuvaa Meurmanista, ei liioin se, että hän katkeroituneena moitti vastustajaa suvaitsemattomuudesta – solidaarisuuden vuoksi tätä määrettä ei tietenkään sopinut omistaa omalle puolueelle. Kuvaa sen sijaan ovat myöhemmän ajan silmissä ehkä muuttaneet Meurmanin Muistelmien tuikeat sanonnat ja väkevät arvostelut eräistä lähimmäisistä. Meurman oli joka tapauksessa eräs niitä harvoja poliitikkoja, jotka säilyttivät ystävyyssuhteensa puoluerajojen yli sortovuosinakin, jolloin kuilu avautui niin ammottavana, että tavalliset, epäpoliittiset kansalaisetkin monesti lopettivat seurustelun vastakkaiseen suuntaan lukeutuvan perheen kanssa.

Meurmanin Venäjän-poliittinen linjakaan ei ole niin yksioikoinen kuin sen luonnehdinta myöntyvyydeksi sanoo. Muistelmissa hän selittää syyksi omaan snellmanilaiseen herätykseensä sen, että ilman fennomaniaa “olisi herrassääty ennenpitkää ollut venäläiskielinen, niinkuin se jo oli venäläismielinen”. Kun hän toistuvasti Venäjän-Turkin sodan aikana 1877-1878 ajoi valtiopäivillä solidaarisuuden ilmaisuja keisaria kohtaan, hän kertoo tehneensä näin siksi, että Suomen edustuslaitoksen asema Venäjän valtakunnassa korostuisi. Asevelvollisuuslain säätämistä vuoden 1877 valtiopäivillä hän tuki voimakkaasti, eikä ainoastaan sellaisin snellmanilaisin perusteluin, joiden mukaan Suomen oli annettava oma uhrinsa yhteisen turvallisuuden hyväksi, vaan myös siksi että oli käytettävä tilaisuutta saada kansallinen armeija, tilaisuutta, jota ehkä myöhemmin ei olisi tullut. Toisaalta Meurman jo 1863 yhtyen Snellmaniin tuomitsi liberaalien elämöinnin Venäjän vastaisuudella, ja jatkuvasti hän saarnasi varovaisuutta. Mutta kun oikeustaistelu kiihtyi kovimmilleen, hän ei täysin omaksunut Yrjö Koskisen myöntyvyyslinjaa. Periaatteelliset erot ovat ilmeiset, kuten Rommi on osoittanut, ja sovellutuksissa hänellä oli väljempää liikkumatilaa kuin Yrjö Koskisella, koska häntä ei sitonut usko historian lain-alaisuuteen.

Vastaavaa sidonnaisuutta ei seurannut Meurma­nin uskonnollisesta vakaumuksesta, jota ilman hänen politiikkaansa ei voida ymmärtää. Kansakunta säilyi hänen mukaansa, jos näin oli Jumalan tahto, ei minkään kuvitellun historian lain voimasta. Politiikan oli ennen kaikkea oltava eettisesti moitteetonta. Suomen mahdollinen pelastuminen ei riippunut poliittisesta viisaudesta, vaan eettisten normien kunnioittamisesta. Tässä Meurman tulee lähelle niitä perusteluja, joita perustuslailliset esittivät kehottaessaan pappeja olemaan lukematta kuulutusta laittomista asevelvollisuuskutsunnoista: heidän mielestään laki ja omatunto oli asetettava esivallan käskyn yläpuolelle. Toisaalta Meurman tähdensi, että venäläistämispolitiikka on Jumalan rangaistus ja sen yletön vastustaminen on Jumalan kiusaamista. Meurmanin lähtökohta oikeustaistelussa ei siis ollut niin yksiviivainen ja selkeä kuin monen muun myöntyvyysmiehen, mikä ei merkitse, etteikö se joustavampana olisi voinut olla poliittisesti tarkoituksenmukaisempi. Samassa kirjeessä, jossa hän sanoo taisteluun ryhtymistä “raakaa maailmanvaltaa vastaan” Juma­lan kiusaamiseksi, hän ihailee passiivista vastarintaa eettisesti “suurena”. Mutta toisessa tekstissä hän vertaa passiivisen vastarinnan miehiä ihmisiin, ‘jotka katselevat tulipaloa yrittämättäkään pelastaa vieressä olevia arvokkaita rakennuksia, joihin tuli saattoi levitä; olihan Suomessa “laveita aloja”, joita venäläistäminen ei vielä ollut koskenut. Keskeisessä  kysymyksessä, siinä,  miten meneteltäisiin laittoman asevelvollisuusasetuksen suhteen, hän antoi julkisesti tunnustusta kunnille, jotka olivat kieltäytyneet myötävaikuttamasta sen toimeenpanossa: laittomuutta vastaan oli aina protestoitava.

Senaattoria ei Meurmanista koskaan tullut, vaikka Yrjö-Koskinen tätä 1880-luvun alussa, jolloin hänen omaa nimitystään odoteltiin, suunnitteli. Syynä ei ollut poliittinen kanta, vaan ilmeisesti se että senaattorin asemaa pidettiin vielä tuolloin virkaportaikon huippuna, ja että tie senaattiin siten kulki pitkää ja ansiokasta virkamiesuraa myöten. Tästä huolimatta Meur­man tuskin liioittelee, kun hän Muistelmissaan sanoo: “En luule, että tuo pääsöni senaattiin yhteen aikaan olisi ollut varsin mahdoton, jos olisin pyrkinyt.” Senaatin jäsenyyden sijasta Meurman toimi kauan talonpoikaissäädyn pankkivaltuusmiehenä. Monisatainen on hänen julkaisemiensa sanomalehtikirjoitusten määrä. Hänen loppumaton energiansa riitti sellaiseenkin vähän kunniaa tuovaan ja ikävystyttävään tehtävään kuin ranskalais-suomalaisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan laatimiseen, mitä hän – ranskan ja venäjän kielet nuoruudessaan oppineena – ilmeisesti piti velvollisuutenaan suomalaista kulttuuria kohtaan. Ja kaiken julkisen toimintansa ohella hän ennätti harjoittaa suurmaataloutta Liuksialan kartanossa. “Agat­hon Meurman on selväpiirteisimpiä persoonallisuuksia”, sanoo K.N. Rantakari lyhyessä elämäkerrassaan, “mitä minkään maan valtiollisessa elämässä milloinkaan on tavattu.”

Antti Tulenheimon puhe Agathon Meurmanin 100-vuotisjuhlassa 1926

Minua on pyydetty tässä tilaisuudessa puhumaan siitä muistosta, joka meidät on tänään tänne koonnut. En luonnollisestikaan ole voinut enkä tahtonut kieltäytyä tästä tehtävästä. Olenhan A.M:n lapsenlapsista se, jolla on ollut onni kauimmin ja läheisimmin saada olla hänen lähellään ja nauttia hänen huolenpidostaan. Olenhan lukemattomia kertoja syrjästä kuullut hänen selittävän ajatuksiaan kaikista niistä monilukuisista kysymyksistä, joiden kanssa hän vielä elämänsä iltapuhteella joutui tekemisiin, kuunnellut niitä päivällispöydässä, jossa hänen tapansa oli kertoa ja eritellä kulloinkin polttavina olleita päiväntapahtumia, kuunnellut kun hän selvitteli mielipiteitään varsinkin vävyilleen milloin Liuksialassa kävellen ikkunan luota uunin luo ja takaisin, milloin kammarissaan Annankadulla tai Kontiossa; olenhan voinut seurata hänen tärkeimpiäkin neuvotteluja kaikkien sen aikaisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten toimihenkilöiden kanssa, sen vuoksi – senhän voi nyt jo tunnustaa – että ovi siihen huoneeseen, jossa asuin, ei ollut kyllin paksu estämään puhetta kuulumasta, jollei itse puhunut.

Ja yleensä minä en silloin puhunut on selvää, yhtä vähän kuin yleensäkään erityisesti yleisistä aineista isoisän kanssa, – jo ikäni vuoksi ja myös välttyäkseni sellaisista arvosteluista, kuin jonka esim. kerran muuan kansanedustaja sai, selvitellessään torpparikysymystä. Kun tämä oli pitkälti puhunut torppariasiasta, lausui ukko että kaikki ne on ymmärtävinään torppariasiaa, kun tuokin. Minä siis vain kuuntelin – opinko jotain, siitä olen kuitenkin jäävi antamaan itselleni arvolausetta. En kuitenkaan halua tässä esittää mitään muistelmia, koetan vain lyhyesti luonnehtia sitä merkitystä, joka isoisällä mielestäni nimenomaan on juuri meille, hänen jälkeläisilleen toiseen, kolmanteen ja varmastikin moneen polveen meidän jälkeemme.

Jos olisimme kokoontuneet tähän yhdessäoloon taikka juhlaan sen vuoksi, että sen kautta tahtoisimme tuoda esille tai painostaa sukulaisuuttamme mieheen, jonka työ on nostanut hänet kansansa kunnioituksen ja kiitollisuuden jalustalle, tuoden tuota sukulaisuuttamme esiin vain lainataksemme siitä kunniaa myös itsellemme, niin olisimmepa tosiaan suuren miehen pieniä jälkeläisiä. Tuskinpa sen huonommin voisimme viettää sen miehen muistoa, joka ei etsinyt ulkonaista kunniaa, jota päinvastoin vaivasivat häneen kohdistetut ylistykset. Kerran kun hänelle jonakin merkkipäivänä saapui lukuisasti ylistystä uhkuvia kirjeitä, hän heitti niistä suuren osan lukematta paperikoriin, sanoen pilkallisesti että kai niissäkin puhutaan “kansallisuuden esitaistelijasta”. Ja samaa todistaa hänen määräyksensä, ettei hänen arkulleen saisi laskea seppeleitä ja että hänen hautakivessään ei saisi olla muuta kuin kuusen oksa .- Määräys, jota tosin muodollisesti noudatettiin, mutta joka ei voinut estää kansalaisten kunnioitusta ja kiitollisuutta kenties vielä juhlallisemmassa ja suurenmoisemmassa muodossa kuin jos tuota määräystä ei olisi ollut olemassa.

Ja sittenkin luulen totuuden olevan sen, että jos isoisä ei olisi ollut se suuri mies, joka hän oli, me tuskin nyt hänen 100-vuotissyntymäpäivänään olisimme täällä koossa. Luonnollisesti tähän yhdessäoloomme vaikuttaa hänen voimakas henkilöllisyytensä niin sanoakseni patriarkaaliselta kannalta. Luonnollisesti rakkaus, kiintymys ja kunnioitus häneen, joka elämänsä loppuun saakka jaksoi pitää ympärillään yhä laajenevan lastensa ja lastenlastensa piirin, jo on riittävänä syynä selittämään yhdessäolomme tänä päivänä.

Kuva vanhasta miehestä, joka myötätunnolla seurasi jälkeläistensä toimia, ei äitelän lellittelevästi, vaan miehekkäästi ja ulkonaisesti melkeinpä karusti, huolenpito lukumäärältään yhä kasvavista jälkeläisistään, joiden nimiäkin kävi vaikeaksi muistaa, muistamatta esim. kuinka mones kukin oli nimien alkukirjaimien muodostamasta aamenesta. Kuva tästä miehestä on saattanut varmaan nekin heistä, jotka itse eivät kuvan esinettä muista tai edes nähneet, vaan jotka tuntevat sen vanhempien kertomusten kautta, ottamaan osaa tähän juhlaan, niinkuin otetaan osaa rakkaan omaisen muistojuhlaan. Ja sittenkin juhlaan sen vuoksi, että juhlamme esine oli suuri mies, suurimpien viime vuosisadan Suomen miesten rinnalla mainittu.

Nyt voi tuntua siitä kuin olisin joutunut ristiriitaan aikaisemmin sanomani kanssa. Mutta niin ei ole asianlaita: silla tietoisuus tuosta suuruudesta ei saa olla meille ulkonaisen ylvästelyn ja kerskumisen aiheena vaan sen pitää olla kannustimena sisäiseen velvoitukseen meissä jokaisessa. Tietoisuus siitä, että esi-isämme läheisessä menneisyydessä on saattanut tehdä jotakin tavallista merkityksellisempää, jotakin tavallisesta poikkeavaa kansansa hyväksi, sen pitää antaa meille halua ja voimaa omalta osaltamme tekemään samoin. Yksilö ei ole sukupolvien vaihtelussa mikään irrallaan oleva, vaan ainoastaan osa ketjussa, joka on sisimmältä olemukseltaan samaa, mutta jota yksilö voi kehittää paremmaksi tai päästää huonontumaan. Yksilö on kuin osa virran vettä, joka on sama, vaikka sen kulku valista voi olla voimakkaan kosken, joka panee myllynrattaat pyörimään, välistä hiljalleen soluvaa alavien maiden halki. Mutta kun tiedämme, että meissä on samaa ainesta kuin miehessä, joka on pystynyt saamaan jotakin aikaan, niin tiedämme, että mekin voimme sen tehdä, jos leiviskäämme oikein käytämme. Siinä ei auta vaipua toimettomaan ihailuun ajatellen, ettemme kuitenkaan pääse ihaillun veroiseksi. Siinä ei auta paistatella päivää suuren nimen varjossa, vaan siinä on pyrittävä saamaan uusi nimi samasta suvusta edellisen veroiseksi, siinä ei auta katsoa taaksepäin, vaan rohkeasti eteenpäin. Sillä silloin tietää, että edellä on kulkenut läheinen mies, joka on jättänyt jälkiä jälkeensä ja tehnyt eteenpäinmenon helpommaksi, että saman heimon mies on kyntänyt vaon, jonka suunta on määrätty ja jota siis vain on samaan suuntaan jatkettava. Ja mitäpä sitten siitä, vaikkei päivätyö jokaisen kohdalla tulisikaan yhtä runsaaksi, sen suvun osalta on kuitenkin sitä työtä jatkettu – me saman perheen miehet ja naiset – hän ja me yhdessä olemme samaa työtä kuitenkin yhdessä tehneet, se puun runko, joka hänessä kasvoi korkealle, ei meidän vuoksemme kasvussaan lakkaa. Tällaisena velvoittavana, vaativana, käskevänä esiintyköön meille sukumme miehen suuri työ, niin että kun meidät kerran kootaan isiemme luo, ja hän, jonka muistoa vietämme, luo tuikean katseensa silmälasiensa yli, me sen katseen pystyssä päin kestämme ja hänen veroisenaan, voimilta, tahdossa ja pyrkimyksessä joskus ehkä heikompina, liitymme hänen seuraansa.

Nyt voimme kysyä: mikä on sen vaon suunta, jota meidän, jos näin tahdomme menetellä, on seurattava. Se työ, joka on tullut taikka tulee meidän kohdallemme, ei luonnollisestikaan ole samaa kuin se mitä hän teki. “Jokainen aika käsittää selvemmin jonkun puolen totuudesta ja oikeasta; se on sen ajan jalous ja suuruus” – on muistojuhlamme esine kerran lausunut. Jos jäljittelisimme tai koettaisimme jäljitellä sitä, mitä hän on ajatellut ja tehnyt, niin olisimme esteenä sen ajan jaloudelle ja suuruudelle, jossa itse elämme emmekä olisi mukana toteuttamassa sitä rohkaisevaa käsitystä, joka samassa lausunnossa ilmenee: “että meidän täytyy uskoa, että ihmiskunta yhä nousee toisesta kirkkaudesta toiseen ja että siis jokainen aikakausi on edeltäjäänsä etevämpi.” Meidän ei siis tule pitää esikuvana mitä A.M. kussakin yksityiskohdassa on valtiopäivämiehenä, sanomalehtimiehenä, valtiomiehenä jne. ajatellut ja toiminut. Mutta sen sijaan meidän tulee kaikesta tästä toiminnasta saada ikäänkuin läpileikkaus, synteesi, joka on tehtävä sellaisella näkökulmalla, että se aikojen vaihteluista huolimatta on pätevä ja meille esikuvaksi kelpaava.

Ja millainen sitten olisi tämä yleiskuva isoisän toiminnasta? Muuan mies oli kerran ostanut pääsylipun teatteriin. Mutta tullessaan sinne hän havaitsi, että hänen paikallaan istui toinen, joka ei ollut lippua lunastanut, mutta joka röyhkeästi kieltäytyi paikkaa luovuttamasta. Luultavasti olemme kaikki yksimielisiä siitä, että se, joka auttoi lipun lunastanutta saamaan paikkansa, toimi oikein ja kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Suomen suomalainen kansa oli tuollaisen lipun ostaneen asemassa. Ja muistojuhlamme esineen työ tarkoitti sitä, että tämä kansa pääsisi siihen paikkaan, johon se oli lunastanut lippunsa pitkän kärsimyksensä, pitkien ponnistustensa hinnalla. Suomen kansankin piti saada paikka auringossa, senkin tuli päästä kehittämään henkensä lahjoja, senkin tuli saada omalta osaltaan viedä ihmiskuntaa eteenpäin. Kuinka ajat vaihtuvatkin, mitä tehtäviä se meille kullekin asettaa, millä elämänalalla toimimmekin, selvää on, että me kaikki voimme tehdä tuota samaa työtä Suomen kansan kohottamiseksi ja eteenpäin viemiseksi. Sitä työtä me voimme jatkaa ja sitä jatkamaan velvoittaa se muisto, jota tänään vietämme.

Mutta ei ainoastaan työ itsessään, vaan myös se tapa, jolla sitä on tehtävä, on aikojen ja sukupolvien vaihteluista huolimatta, oleva sama. Rohkeasti ja pelkäämättä, mutta rehellisesti ja puhtain asein. Ilman vilppiä ja vääristelyä, välittämättä markkinamelusta ympärillä tietäen, että on koetettava olla johtaja eikä johdettava. Johtaja sitä päämäärää kohden, joka pitää oikeana oman vakaumuksen mukaan, jonka työllä ja ponnistuksilla on itselleen saavuttanut. Ei oman kunnian vuoksi, vaan toisten hyväksi ja niin että pitkä ja raskas menestyksellinen ja kunniakas elämäntyö saattaa mahtua tuohon yhteen lauseeseen: Jumalalle olkoon kunnia korkeudessa.

Mutta antakaamme isoisän itsensä antaa neuvonsa nuorisolle nousevalle:

Aikamme nuorisolle en voi antaa muuta neuvoa kuin sen, mikä on annettava kaikkien aikojen nuorisolle: valmista itsesi uutteralla työllä, henkisellä tai ruumiillisella, kelvolliseksi kansalaiseksi palvelemaan omaa kansaasi ja, jos voimia riittää, sen kautta koko ihmiskuntaa.

Opi tottelemaan, että kerran osaisit käskeä.

Kunnioita auktoriteettia, kunnes omalla, tosin raskaalla, työllä olet saavuttanut lujan oman vakaumuksen voidaksesi vuorostasi tulla auktoriteetiksi. “Kunnioita isääsi ja äitiäsi, se on ensimmäinen käsky, jolla lupaus on”.

Opi itse, ennenkuin pyydät opettajana esiintyä.

Ala anna ulkonaisten olojen pakon riistaa sinulta toivon ja toiminnan halua. Hengessäsi olet pysyvä vapaana, “eivät mitkään olot ole niin vaikeat, ettei isänmaatansa rakastava mies löydä sijaa hyödylliselle toiminnalle”.

Kaikki toimintasi tarkoittakoon muiden, yhteisen onnen luomista. Mikäli toimintasi kohdistuu omaan itseesi, olkoon se vain sitä varten, että se tekee sinut kelvollisemmaksi edelliseen tehtävääsi. Hylkää ennen kaikkea tuo surkea itsekkäisyyden oppi: “Odi profanum vulgus et arceo”. (Halveksin alhaista kansaa ja sulkeudun itseeni.)

Pidä kaikesta elämän kurjuudesta huolimatta kiinni ihanteesta. Korkein ihanne on Jumala. Käy seurakunnan kanssa Jumalan huoneessa. Ellet luulekaan siinä löytäväsi henkistä virkistystä, vaikuttaa se sinussa suorastaan ruumiillisesti rauhoittavasti. Hengellinen virkistys on tuleva, ja sinä pysyt vanhuuteesi saakka raittiina, virkeänä.

Joka pelkää Jumalaa, hän ei pelkää ihmistä.

Me tiedämme, että nuo neuvot eivät olleet vain sanoja, vaan että niiden takana oli miehen elämänmittainen työ. Ja jos sitä työtä pidämme silmäimme edessä, niin on isoisän siunaus lepäävä yllämme niinkuin me tällä hetkellä kiitollisina ja kunnioittavina siunaamme hänen muistoaan.

Agathon Meurman: Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten

Suomalaisen tietosanakirjan historiasta kertovat  http://www.wwnet.fi/users/veijone/tietosanakirja.htm -sivut. Tekijä kirjoittaa : ” pioneerivaiheessa merkittävä suomalainen tietosanakirja oli Agathon Meurman: Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. (1883-1890) Se sisälsi 945 sivua ja noin 12.000 hakusanaa”. Tietosanakirja löytynee Kotuksen aineistopalvelu Kainossa.

Tästä sanakirjasta on blogisti ”Pois työpöydältä” kerännyt maanosia koskevaa tietoa. Sukuseura kiittää blogin haltijaa tehdystä työstä ja lainaa yhteenvedon tähän:

Aasia, suurin maan-osa, vanhan maailman itäin. puoli pohjoisella maanpuoliskolla ekvatoriin saakka 813,330 maant. pen., 824,548,500 as.; Europa on siitä länteen uloneva saarento.

Vaikka 3 puolella meren ympäröimä, oli turhaan vuosisatojen kuluessa koetettu sen pohjoispuolitse purjehtia, kunnes vihdoin maamiehemme Nordenskjöld v. 1880 onnistui Vega laivallansa voittaa pohjoisjäämeren nostamat esteet ja kiertää Aasian pohjoisinta nientä Cap Tscheljuskin.

A. on yhtämittaista mannermaata, vähän saarennoita ja lahtia, ja sentähden kaupankululle hankala, siis viljelyksen ja sivistyksen leviämiselle vaikea.

Aasian pohjoisosa, Siperia, Amurinmaa, Kamtshatkan saarennon kanssa on Venäjän aluetta, johon törkeistä rikoksista tuomitut Suomestakin lähetetään.

Venäjälle kuuluu sitä paitsi Kirgisien aromaat ja Turkestani Kaspian meren itäpuolella.

Turkin valtakuntaan kuuluu Vähä Aasian ja Arapian saarennot, sekä Syria.

Englannin alusmaita ovat Länsi-Intian saarento, Arakanian ja Pegun rannikot Itä-intian saarennolla, ja Ranskalle kuuluu Kotschin-China.

Itsetakeisia valtakuntia ovat Kina, Mongolian, Mandschurian ja Tibetin kanssa, Persia, pienet kuningaskunnat Itä-intian saarennolla Birma, Siam ja Anam, Koreansaarento ja Japanin saarivaltakunta.

Saaret ovat suurimmaksi osaksi Europalaisten hallussa: Ceylon Englannin, Jaava, Sumatra, Borneo, Celebes ja Molukkit Hollannin, Philippinit Espanjan.

Sisä-Aasia on hietainen ylänkö, jota pohjoispuolella rajoittaa Altai vuoret ja etelässä Himalaya, jonka huiput ovat korkeimmat maapallolla.

Kaspian meren rantamaat ovat alankomaata, merenpintaa alempana, ja enimmäksi osaksi vedetöntä hiekkakangasta.

A. arvellaan olevan ihmissukukunnan kätkyt ja erittäin ovat suomensukuiset kansat lähteneet Altai vuorten juurilta.

Kinalaisten ja Itä-Intialaisten viljelys on ikivanha, vaikka se sitemmin on kehityksessään lakannut ja muotoihinsa piintynyt.

Asukkaat jakaantuvat 3 eri ihmisrotuun: 1:ksi: Mongolilainen eli Aasialainen; (Kinalaiset, Japanilaiset, Tibetilaiset, Birmanit, Siamilaiset, Mongolit j. n. e.); 2:ksi: Kaukasolainen eli Indoeuropalainen (Hinduit, Persit, Turkit, Armenialaiset ja Arabilaiset); 3:ksi: Malaijalainen (Malakkan Malaijit, Javan ja Sumatran saarelaiset).

Enin levinneet uskonnot ovat Brahman, Buddhan ja Mohametin, kristinuskon tunnustajat ovat vielä varsin harvalukuiset.

Sekä kasvi- että eläin- ja mineralikunta on varsin vaihteleva ja rikas.

Meidän viljellyt kasvit ovat Aasiasta kotoisin, niinkuin koti-eläimemmekin; sieltä on alkuperäisesti tullut kahvi ja sieltä yksistään tulee teelehti; siellä on silkkimadon ja silkkiteollisuuden kotimaa.

Kalliimmat höysteet ja väriaineet ovat niinikään Aasian tuotteita.

Kaikki sekä jalot että epäjalot metallit ilmaantuvat täällä suurin määrin ja täältä ovat mailman suurimmat timantit löydetyt.

Ainoastaan tämän maanosan länsipuoli oli tunnettu muinaisuuden kansoille; vasta Arapialaisten kautta saatiin 8 vuosisadan vaiheille likempiä tietoja itä-osasta.

Kuuluisien matkustavaisten joukossa ovat mainittavat Marco Polo (13 vuosis.) Albufeda ja Ibn-Batuta (14 vuosis.).

Myöhemmiltä ajoilta, kun vielä matkat suvaitsemattomien ja rosvoilevien keski-Aasian kansojen kesken on varsin vaarallinen, tulee matkustavien joukossa mainita Vambéry Turkestanissa ja Tibetissa 1863, ja venäläinen eversti Prschewalski Kinassa ja Etelä-Mongoliassa 1870-1877.

Afrika, kolmas vanhan maailman maan-osa.

Ainoastaan Suez’in niemi, joka tätä nykyä jo on kanavalla katkaistu, yhdistää A. vanhan maailman muun mannermaan kanssa.

Se sijaitsee 31 pohjoisen ja 35 eteläisen levyasteen sekä 0 ,7′ ja 69 itäisen latitudin välillä.

Sen eteläisin kärki on myrskyiseksi tunnettu “Hyvän toivon niemi”; pinta-ala on 543,614 maant. pen. mutta rannikkoa on verraten vähän, koska lahtia ei ole.

Osa pohjoisrannasta, Algeria on Ranskan, ja eteläosa, Kapmaat, Englannin alusmaita.

Muutoin ovat tärkeimmät maat pohjoispuolella: Marokko, Tunis, Tripolis ja Egypti; itäpuolella Nubia, Abessinia, Somali, Galla, Suaheli, Sansibar, Mozambik ja Sofala, Natal ja Kafferirannikko; länsirannalla Senegambia, yli- ja ali-Guinea sekä muutamia neekerivaltioita.

Sisämaassa on Saharan ääretön hietikkö, Sudan ja lukemattomat neekerivaltakunnat.

Afrikan pinta-ala on jotensakin aaltoilevan meren kaltainen, pohjoisrannikko ylänkömaata; Saharasta, joka on alempana merenpintaa, nousee taas keski-Afrikan ylänkö, joka Kongolaakson eteläpuolella muuttuu etelä-Ylä-Afrikaksi.

Ilma-ala on, kuten suurimmaksi osaksi tropikien välissä olevassa maassa sopii, ylen kuuma ja vuoden ajat vaihtelevat maan pouta-ajasta sade-aikaan.

Sen vuoksi onkin kasvullisuus sangen viljava ja rikas omituisista muodoista.

Tärkeimmät kasvit ovat: voipuu, dadelipamu, lääkekasvit, yrtit, väri- ja tarvepuut, papyrosruoko, kahvi- ja gummipuut.

Eläimistö on monenlainen, sekä useat petoeläimistä rajummat ja väkevämmät kuin muualla.

Omituisimmat ovat Giraffi, Zebra, Qvagga, Norsu, Sarvikuono, Virtahepo, Jalopeura, Leopardi, Hyena.

Dromedari ja Kameli käytetään koti-eläiminä ja ilman näitä “erämaanlaivoja” olisivatkin matkustukset Saharan hietikössä mahdottomat.

Asujamet, kaikkiastaan noin 200 m., ovat pohjoispuolella kaukasilaista rotua, muualla Neekeriä, Kafferia ja Hottentotteja, uskonnoltaan joko Muhamedilaisia tahi pakanoita (fetishipalvelijoita).

Kauppatavaroita sisämaista on semmenkin norsunluu, kultahiekka ja orjat, jota viimemainittua kauppatavaraa Europan valtiot ovat koettaneet, vaikka tähän saakka turhaan, lopettaa.

Hirmuhallitus onkin Afrikan villeissä neekerivaltioissa tavallinen ja sangen kauhea, esim. Dahomey’ssa.

Vaikka Afrikaa on 15 vuosis. saakka hartaasti tutkittu, on se vielä vähemmin tunnettuja maapallomme seutuja. Viheriään niemeen (Kap Verde) saakka purjehti Cadamosto 1456, Hyvän toivon niemeen joutui Bartholomeus Diaz 1486 ja sen ohitse purjehti 1498 Vasco di Gama.

Lukemattomat oppineet ovat sisämaissa matkustaneet ja useat niistä näillä vaarallisilla matkoilla henkensä heittäneet.

Enimmin tunnetut ovat Barth, Overweg, Vogel, Burton, Speeke, Baker, Livingstone, Cameron, Stanley, Du Chaillu.

Afrikalaiset kielet, ovat moninaiset ja vielä jotensakin selviämättömät, kuitenkin on kielentutkijain yleisin mielipide, että ne haaraantuvat kolmeen jaksoon, haamilaisiin, semiläisiin ja varsinaisesti neekeriläisiin.

Haamil. haaraan kuuluu muin. egyptiläinen kieli, joka kirjoitustapana käytti hieroglyfeja.

Amerika, neljäs maan-osa, Uusi maailma, ulottuva 73 54, pohj. lev. (Boothia Felix), 54 etel. levy (Kap Forward).

Läntisin kohta on 37 30′ länteen Ferrosta, itäisin Prinssi Wales’sin niemi 150 longitudin alla.

Atlantin valtameri eroittaa sen Europasta ja Tyynimeri Aasiasta sekä Australiasta.

Jakaantuu kahteen suureen puoliskaan, Pohjois-amerika ja Etelä-amerika, joita yhdistää Panaman niemi.

Pohjois-amerikan ala on 427,117 n. p.

Tärkeimmät puolisaaret: Labrador, Uusi Skottlanti, Marylanti, Florida ja Yukatan idässä, Kalifornia, Tschugatschen, Alashka lännessä.

Etelä-amerikan ala 319,923 n. p. melkein yhtä yksitoikkoinen rannikko muodostuksen suhteen kuin Afrika.

Pitkin läntistä rantaa venyy etelästä pohjoiseen maailman pisin vuoriselänne Kordilleros de los Andes etelässä, jota sanotaan Kalliovuoriksi Pohjois-amerikassa.

Ne muodostavat Chilen ja Perun ylänkömaat, joissa on korkeita vuorihuippuja (Chimborazzo) ja suuri joukko tulivuoria.

Pohjois-amerikan itärannikolla on Alleghany vuoret.

3/5 maanosasta on tasaista metsätöntä alankoa, äärettömät ruohomaat, joilla etelässä on nimityksenä Pampas, Llanos, ja pohjassa Savannit.

Läpitunkemattomia aarniometsiä löytyy Amazonijoen rannoilla.

Muita suuria jokia on Platajoki ja sen haarajoet Parana ja Orinoko, Missisippi haarajokineen Missouri, Rio Grande ja Sakramento.

Merkittävät ovat vielä suuret järvet Ylijärvi, Michigan, Huron, Erie ja Ontario, jotka maan mainion Niagaran vedenputouksen kautta Lorentzojoessa laskevat Atlantin mereen.

Ilma-ala vaihtelee tietysti levyasteiden mukaan mutta on ylipäänsä kylmempi kuin Europan samalla asteella.

Käännepiirien välillä raivoo tuimat myrskyt ja keltakuume on erittäin ulkomaalaisille turmiollinen.

Kosteassa ja lämpömässä ilmassa on kasvullisuus erinomainen.

Luonnontuotteita on Amerikan maaperä rikkain maailmassa.

Perun, Chilen, Meksikon, Kalifornian ja Nevadan kulta- ja hopea-aarteet ovat ääretömmät, epäjaloja metallia ja kivihiiltä (9250 n. pen. alalla) löytyy loppumatta, petroleumia viedään Pensylvaniasta kaikkiin maailman ääriin ja Brasiliassa saadaan monenlaisia kalliita kiviä.

Amerikasta kotiperäisiä ovat perunat, tupakka ja vanilji, sekä useat lääke-aineet (Ipecacuanha j. m.).

Kallisarvoisia aine- ja väripuita ovat Mahogny-, Fernambuk-, Palisander- ja Campeshpuut.

Palmuista saadaan jauhoja, viiniä, sokeria ja öljyä.

Vaikka vasta Europalaisten sinne asustumisen jälkeen siellä on ruvettu viljelemään pumpulia, kahvia, sokeriruokoa, indigoa, pippuria, tulee kuitenkin suurin osa näitä kasvia nyt Amerikasta maailmankauppaan.

Viiniviljelys on edistynyt Kaliforniassa.

Viljaa, erittäinkin majs’ia korjataan suurin määrin.

Eläimistö ei ole ylipäänsä niin monenlainen kuin vanhassa maailmassa, eikä eläimet niin suuria ja väkeviä.

Suuria Bisonihärän laumoja oleskelee kuitenkin Savanneissa, ja monenkaltaisia turkki-eläimiä vilisee pohjois-metsissä ynnä Jaguarien (amer. tiikeri) ja Kaguarien (amer. jalopeura) kanssa.

Linnut ovat kirjavien ja loistavien väriensä kautta huomattavat.

Asujamet 85,500,000 ovat eri sukuperää: 1:ksi Alkuasukkaat, kuparinkarvaiset Indianit, ruskeanahoiksi sanotut, eivät näy voivan taipua europalaiseen sivistykseen, ja vähenevät vähenemistään, yhä ahdistettuina ja vainottuina.

Niitä lasketaan vielä olevan 12 m. jotka puhuvat 422 eri kieltä.

2:ksi Valkoiset Europasta tulleet, 52 m. enemmiten Englantilaisia ja Anglo-amerikalaisia, mutta Etelä-amerikassa ja Meksikossa kuitenkin enimmäksi osaksi Espanjalaisia.

3:ksi Neekerit, joita orjina on tuotu Afrikasta, 9 m.

Sitä paitsi sekarotuisia, Mulattia, Mestizia ja Zambos eli Chinos 12 m.

Äskettäin on maahan tuotu kiinalaisia, joita myös kuli’ksi sanotaan.

Viimeisinä aikoina on niitä ruvettu vainomaan ja niiden maahan siirtyminen on kielletty.

Jäämeren rannikolla samoilevat Eskimoit, ja Etelä-amerikan eteläisessä kulmiossa Patagonilaiset.

Islantilaiset olivat ensimäiset, jotka Europasta kulkivat Amerikaan, Grönlannin saareen, johon Erik Rauda 982 asetti siirtokunnan.

Tämä siirtokunta levisi aina Labradoriin ja Lorenzo joen varrelle.

Mutta vasta vuodesta 1492, jolloin Christofer Kolumbus löysi Länsi-indian saariston on Amerika tullut varsinaisesti tunnetuksi Europalaisille.

Koko Pohjois-Amerikan pohjoispuoli (Husdonin maat) noin 49 levy-asteesen saakka, paitsi Alashkan niemimaata, ja Kanada on Englannin alusmaata.

Yhdysvallat ulottuvat läpi koko maanosan Rio del Norte jokeen, josta alkaa Meksikon tasavalta.

Panaman niemellä ovat Guatemala, San Salvador, Honduras, Nikaragua ja Costa Rica, joita yhteisesti sanotaan Keski-amerikaksi.

Etelä-amerikassa ovat Kolumbian, Ecuadorin ja Venezuelan tasavallat sekä Guayana jaettu Englannin, Ranskan ja Alamaiden välille.

Keskustan käsittää Brasilian keisarikunta, jonka eteläpuolella ovat Bolivia ja Argentinalainen tasavalta (14 eri tasavallan liittokunta).

Länsirannalla ovat Perun ja Chilen tasavallat.

Eteläisin osa, Patagonia on vielä alkuasukasteu vallassa, paitsi muutamia Chilen siirtokuntia.

Amerikalaiset kielet. Alku-asukkaiden kielet, joita on yli 400, eivät ole vielä riittävästi tutkitut eikä niitä siis voidakaan tieteellisesti järjestää. Näkyy niissä kuitenkin vallitsevan joku yhteinen sääntö taivutuksessa ja lauseenrakennuksessa.

Muun muassa yrittävät ne yhdistää verbin muiden lauseenosain kanssa yhdeksi sanaksi.

Niille on sentähden annettu yleisnimitys “polysyntetiset”.

Tähän saakka tehtyjen tutkintojen mukaan jaetaan A. kielet useampaan pääryhmään, Eskimookielet, joita puhutaan luoteisessa Amerikassa, Algonkin-kielet keskisessä Pohjois-Amerikassa.

Lännen aromailla ovat Irokesi-kielet, joista lavein on Dakota- eli Sioux-kieli.

Lounaassa puhutaan Muskokee-kieltä.

Järjestään etelään päin seuraavat: Puebloskieli, Meksikon ja Mayan kieliryhmät sekä Inka-kielet Perussa.

Eteläisimmät ovat Quichua ja Aymarakielet; Amazonijoen laaksossa puhutaan Tupi-Guaranikielet.

Amerikalaiset muinaisjäännökset. Europalaisten tullessa Amerikaan kohtasivat siellä kansoja, jotka vielä olivat täydellisessä villitilassa.

Mutta oli niitäkin, jotka olivat kohonneet ylemmäksi ja muodostaneet järjestettyjä valtioita.

Semmoiset olivat Meksikon ja Perun valtakunnat.

Niitä, niiden alku-asukkaita ja laitoksia hävittivät europalaiset valloittajat niin tyyni, että ainoastaan jälkeenjääneistä kiinteistä muistomerkeistä voidaan heidän olojansa ja historiatansa tutkia.

Sekä Meksikossa, että Perussa onkin löydetty kokonaisia muinaiskaupunkia rakennuksineen, tempelineen ja vallineen.

Rakennukset ovat kaunistetut veistokuvilla ja maalauksilla, jotka viittavat melkoiseen taiteellisuuteen.

Huonekalujakin on löydetty savesta ja metallista, jotka osoittavat jotakin taiteellisuutta nekin.

Rauta oli näille kansoille tuntematon.

Mutta vieläkin vanhempia muistomerkkiä löytyy Missisippi-laaksossa, jotka viittavat kadonneeseen ihmisrotuun tosin alhaisella viljelyskannalla, mutta kuitenkin ylhäisemmällä kuin Europalaisten tapaamat ruskeanahat.

Tällaisia muistomerkkiä on kivestä ja mullasta rakennetut vallit, kummut, joita arvattavasti on hautoina mutta myös temppelinä käytetty, sekä portaita ja teitä.

Ne osoittavat että niiden rakentajat ovat harjoittaneet maanviljelystä ja kauppaa, tunteneet hopean, vasken ja lyijyn käyttämistä sekä valmistaneet jotensakin taidollisia huonekaluja poltetusta savesta, vaskesta ja raakunkuorista.

Austrālia (lat. australis, eteläinen), myös Oceania, viides maanosa, ainoa, joka on kokonaan maapallon eteläpuoliskolla.

Siihen kuuluu mannermaan kaltainen suuri saari Uusi Hollanti (ennen Ulimarōa) 138,529 maant. pen. ja lukematon paljous Isoon Valtamereen hajoitettuja vähempiä saaria, niistä suurimmat Uusi Guinea, vielä jotensakin tuntematon ja villikansojen hallussa, Uusi Seelanti, Tasmania eli Van Diemenin maa.

Amerikan, Aasian ja Australian väliselle kaupankäynnille kärkenä kohoaa valtameren keskellä Sandwich’in saaristo.

Uusi Hollanti, jonka rannoille meri ei muodosta muuta sanottavaa lahtea kuin Karpentarian lahtea, on sisä-osistaan vielä hyvin vähän tunnettu.

Rannikot ovat vuorisia ylänköitä, vaikka vuoret ei ole korkeita; sisämaat alankoja.

Ylipäänsä puuttuu sisämaissa vettä, ja joet ovat enimmikseen puroja, jotka lähtevät rannikon vuoristosta ja kulkevat sisämaihin, haihtuen kuivina aikoina hiekkaan, mutta sadeaikoina tulvavat ne ja peittävät suuret alat tahi muuttavat ne rämeiköiksi.

Mainittavampi on ainoastaan Murray-joki syrjäjokineen Murrumbidge ja Darling.

Nuo vähemmät saariryhmät, jotka tähän maanosaan kuuluvat, mainitaan yhteisellä nimityksellä Polynesiaksi ja tekevät noin 22 t. maant. pen.

Väestönsä suhteen sopii niitä jakaa 4:ään eri luokkaan: 1:ksi nuo suuret saaret Uuden Hollannin pohjoispuolella, Megalesiaksi joskus sanottu; 2:ksi Uuden Seelannin saaret; 3:ksi Varsinainen Polynesia (Fidschi-, Tonga-, Samoa-, Seura-, Paumotu-, Marquesas- ja Havaii-saaret, sekä 4:ksi Mikronesia, Marshall-, Karolinan ja Marianan saaret.

Kaksi edellistä ryhmää ovat vuorisia, korkeine huippuneen (esim. Owen Stanley Uudessa Seelanlannissa ), niistä useat tulivuoria.

Polynesian ja Mikronesian saaret taas ovat alhaisia korallisaaria.

Kuitenkin on esim. Havaii saaressa tunnettn Mauna Loa’n tulivuori.

Australia on sekä ilma-alansa että luonnon tuotteidensa puolesta hyvin yksitoikkoinen, Kasvikunnassa ottaa etusijan useanlaatuiset palmupuut, joista alku-asukkaat saavat sekä elatuksensa että vaatteensakin.

Eläimistä ovat omituisimmat kukkaro-eläimet.

Suuria peto-eläimiä ei löydy laisinkaan, mutta lintuja on monenlaisia ja väriensä puolesta loistavia.

Alku-asukkaat kuuluvat suuremmaksi osaksi malaijiseen ihmisrotuun, johon luetaan Papuat Melanesiassa ja Australialaiset mannermaalla ja Tasmaniassa, molemmat tummanväriset; Malajit Uudessa Seelannissa ja Polynesiassa sekä Mikronesialaiset, jotka ovat sekoitus Polynesialaisista ja Papuoista.

Polynesialaisista on suurin osa kristinuskoon käännetty englantilaisten lähetyssaarnaajien kautta.

Omantakeisista saarivaltakunnista ovat Sandwikin saaret tärkeimmät.

Ensimäinen maailman ympäri purjehtija Magelhaens oli myös ensimäinen, joka löysi tähän maanosaan kuuluvia saaria (Marianit) 1521.

Hänen jälkeensä ruvettiin ahkerasti Isoa Valtamerta kiertämään, eri saariryhmiä löydettiin tuon tuostakin, kunnes Hollantilainen laiva 1606 saapui Karpenteria salmeen.

Mainioita purjehtioita tällä merellä ovat muiden muassa Tasman 1642, Dampier 1700, Bougainville 1768 ja Cook 1769-78.

Uuden Hollannin sisämaan tutkijoina ovat erittäin tunnetut Leickhardt 1844-48, Burke 1860, Walker 1861, Forrest ja Warburton.

Europalaisten asustus Australiaan alkoi 1788, jolloin Englannista ruvettiin sinne siirtämään kuolemaan tuomittuja rikollisia.

Näitä vietiin länsirannalla olevaan satamaan Botany Bay ja koko maakunta sai nemekseen Uusi Etelä-wales.

Maanviljelys, mutta erittäinkin lammashoito menestyi hyvin, niin että U. E. Walesin pahantekijä-siirtokunta muutettiin 1836 Etelä-australiassa olevaan Adelaide-satamaan.

Mutta vasta vuodesta 1851, jolloin löydettiin rikkaita kultahuuhtamoita lounaisella rannalla, on edistyminen käynyt jättiläisaskelin.

Melbourne, Victoria maakunnassa, on nyt tämän maanosan liikkeen keskustana, ja v. 1867 lakkautettiin pahantekijäin siirtäminen Australiaan.

Paitsi mannermaata kuuluu Englannille Uuden Seelannin ja Tasmanian saaret.

Ranskan omia ovat Marquesas ja Uusi Kaledonia, sekä suojelus-valtakuntana, Tahiti-saaret.

Espanja omistaa Marianit, Karoliinit ja Palao-saaret, ja Amerikalaiset korallisaaret molemmin puolin ekvatoria.

Europa, Vanhan maailman vähin maan-osa, alaltansa ainoastaan 168,000 maant. pen., mutta henkisen kultuurinsa ja valtiollisen vaikutuksensa puolesta tähän saakka vielä tärkein, on oikeastaan Aasiasta länteen pistävä niemimaa.

Siitä syystä on Europalla verrattain runsaasti rannikkoa, jota vielä suuresti lisää sisämaihin tunkevat suuret merilahdelmat.

Nämät kun tekevät merenkulun ja kauppayhdistyksen Europan eri-osien ja muiden maan-osien välillä helpoksi ja vilkkaaksi, ovatkin varsinaisesti syynä Europan etevyyteen.

Tämä maan-osa on kokonaan pohjoisella maanpuoliskolla ja lauhkean ilmavyöhykkeen sisällä, ulottuen noin 70:nestä 36 levyasteesen (Pohjois-jäämerestä Välimereen), mutta näidenkin levy-asteiden välillä on ilma-ala Golfvirran ja meren rantojen vaikutuksesta suopeampi kuin missään muualla vastaavilla levy-asteilla Vanhassa tahi Uudessa maailmassa, niin että maanviljelys täällä on mahdollinen paljon kauemmaksi pohjoiseen kuin muissa maan-osissa.

Lännestä itään ulottuu E. (paitsi Islantia) 7 meridianista 83 meridianiin, Atlantin merestä Uralin vuoriin ja Kaspian mereen.

Koillinen ja suurin osa on yksitoikkoista tasankoa (noin koko alasta), lounainen osa on vuorista ylänköä kuitenkaan ei kovin korkeata ja laaksojen katkomaa.

Korkeimman kohdan muodostavat vuori-alan keskustassa Schweitsissä Alppi-vuoret, joiden korkein huippu on (14,772 j.).

Kaikkialla on maa monilukuisten jokien ja järvien kostuttama, niin että kuivia erämaita ei löydy Europassa, joka myöskin vaikuttaa tasaista viljelystä.

Tämmöiset luonnolliset edut ovat tehneet Europan nykyisen inhimillisen sivistyksen pesäpaikaksi ja valtiollisen elämän keskustaksi, vaikka se luonnontuotteidensa monenkaltaisuuden ja runsauden puoesta on pidettävä kenties köyhimpänä.

Kuitenkin löytyy teollisuudelle tärkeimmät luonnontuotteet: rauta, kivihiilet, kupari, tina ja suola jotensakin yleisesti.

Kultaa ja hopeata on sitä vastoin niukasti, enimmin Uralin vuorissa.

Kasvullisuus, joka tykkänään riippuu ilma-alasta ei tietysti myöskään tarjoo muiden maan-osien vaihtelevaisuutta.

Eroittamalla vähäistä, kaikelle puunkasvamiselle mahdotonta alaa Jää-meren rannalla, jaetaan E. tavallisesti 4:jään kasvivyöhykkeesen: 1) Koivun ja männyn, 62:een levy-asteesen, 2) Tammen ja pöökin 64:stä 48:teen l. a., 3) Kastanian ja tammen 50:nestä 48:teen l. a., 4) Olivin ja etelähedelmien, Välimeren rannikot.

Eläinten suhteen ilmaantuu sama keskinkertaisuus kuin ylipäänsä kaikissa Europan oloissa; pedot eivät ole suuria eikä rajuja, linnut tummanväriset, mutta monet lajit syötäviksi kelpaavat.

Europan väkiluku nousee noin 320 miljonaan, jotka kuuluvat 60 kansaan, ja puhuvat 21 erikieltä, paitsi monenkaltaisia murteita.

Paitsi Samojedeja ja Kalmukkeja kuuluvat ne kaikki Kaukasialaiseen ihmisrotuun, ja suurin osa, noin 300 m. puhuukin Indoeuropalaiseen ryhmään, loput Ural-altaiseen ryhmään kuuluvia kieliä.

Kansanheimojen puolesta jakaantuvat Europan asukkaat: 1) latinalais-greekkalaisiin 190 mil., joihin kuuluu a) Romanilaiset kansat, Espanjalaiset, Portugalilaiset, Ranskalaiset, Italialaiset, Vallonit ja Rumanit; b) Greekkalaiset; 2) germanilaiset (100 milj.): Saksalaiset, Englantilaiset ja Skandinavialaiset; 3) slavilaiset 90 m.: Venäläiset, Serbialaiset, Bosniakit, Slavonilaiset, Dalmatialaiset, Bulgarit, Puolalaiset, Tchekkit, Slovakit y. m.

Paitsi näitä löytyy Keltiläisiä (4 ½ mil.), Magyareja (8 m.), Suomensukuisia (5 m.), Turkkilaisia (3 m.).

Uskonnon puolesta kuuluvat noin 295 m. kristinuskoon joista 153 romalais-katoliseen 75 mil. greek. katoliseen ja 75 mil. protestantisiin uskonnoihin.

Muut kuuluvat ei-kristittyihin uskontoihin, joista 12 m. muhamedilaisia, 6 m. juutalaisia ja muutamia 100 tuhansia pakanoita.

Kaupan ja teollisuuden suhteen on Europa tietysti muita maan-osia etevämpi.

Sen alaa risteilee kaikkialla rautatiet ja kanavat, sen kauppalaivasto on verrattomasti suurempi kuin kaikkien muiden maan-osien yhteensä (noin 15 mil. tonnia) ja teollisuutta harjoittaa se ynnä Pohjois-amerikan kanssa yksin.

Valtiollisessa suhteessa jakaantuu E. 75:een itsenäiseen valtioon, joista 44 monarkillista ja 31 tasavaltaa; niistä 51 yhdistetyt liittovaltioksi (Saksa ja Schwetsi).

6 valtiota luetaan suurvalloiksi: Venäjä, Saksa, Itävalta, Ranska, Englanti ja Italia.

Agathon Meurman: Suomi virallisena kielenä

Melkein niin pitkältä, kuin meidän kirjoitettu historiamme ulottuu, nähdään siinä vaatimuksia virkamiesten suomenkielen taidosta. Tämä tosin ei ole samaa, kuin suomen asettaminen viralliseksi kieleksi. Semmoista vaatimusta ei rohjettu nostaakaan Ruotsin laupeaan hallituksen aikana. Pyydettiin vaan, että esm. tuomari, jonka tulee päättää miehen hengestä ja tavarasta, ymmärtäisi mitä mies puolustukseksensa sanoo, ja mitä vieraat-miehet todistavat. Tähän kainoon pyyntöön on koko historiallisella ajallamme vastattu aivan samoin kuin tänäkin päivänä: ”Kyllä, kyllä! Mutta onhan sentään aivan hirveätä kieltää joltakulta hyvältä herralta, joka ei ole huolinut oppia kansan kieltä, hyvä leipäkannikka, ainoastaan sentähden, ettei hän ymmärrä niiden kieltä, joita hänen tulee palvella. Kyllä kai se nyt sentään käy ”kielenkääntäjän” kautta! Välttämättömästi me toimitamme teille suomea osaavia virkamiehiä, kyllä, kyllä! Mutta tällä kertaa teidän täytyy itse myöntää, että olisi aivan kohtuutonta kieltää tältä herralta virka, ainoastaan sentähden, ettei hän osaa suomen kieltä. Tiedättehän te itse, rakkaat ystävät, että meidän tuomarit ovat niin rehelliset, niin oivalliset, niin – niin – , että ne tuomitsevat aivan säntilleen, vaikka he itse aivan peittelemättä myöntävät, etteivät osaa kirjoittaa, joskus ei puhuakaan, sitä kieltä, jota tuomittavat puhuvat”. Mutta kenties toki ymmärtävät? Kysykäätpä meidän juristeilta valtiopäivillä. Ei, ei suinkaan, kaikuu joka haaralta vastaukseksi. No kuinka te tuomitsette Suomalaisia? No niin, kyllä me noin ”sille vaiheelle” käsitämme asianomaisen puhetta, mutta valtiopäiväpuheita, se on ihan toista, siinä täytyy ymmärtää täsmälleen. Ja onhan sitä paitsi eräs la’in-oppinut huomannut, että talollisääty Porvoon valtiopäivillä pyysi ruotsinkielen pysyttämistä virallisena kielenä. Nähkäät siis, ukot itsehän te olette kieltäneet suomea.

Semmoisia keikkauksia osaa juristit tehdä, ja niitä, hyvät miehet, sanotaan tieteellisiksi johtopäätteiksi. Ei mar sitä turhaan tieteitä harjoiteta!

Vuodesta 1844 ruvettiin jyrkemmin vaatimaan, ei ainoastaan suomenkielen taitoa virkamiehissä, vaan myös suomen asettamista virkakieleksi. Koko se sukupolvi, joka silloin oli opintonsa päättänyt, on nyt haudattu tahi virkavuotensa loppuun palvellut. Nykyiset virkamiehet tiesivät siis jo nuoruudessaan, että heidän tuli osata suomea, sillä sanomalehtiä lukee toki vastainen virkamies, jollei hän olisikaan historiastamme sattunut tietämään kansan vaatimuksia tämän suhteen. – Oppivatko suomenkieltä? Ei lainkaan. Miksi ei? Siksi, että tiesivät aivan hyvin, ettei koskaan, virkaan asettaessa, pantaisi kysymykseen tätä taitoa. Mutta olihan läpi historiamme yhä vastattu: kyllä, kyllä! Totta kai! vaan tällä kertaa ei sovi; huomenna, huomenna. Ja virkamies on siksi älykäs, että hän on oppinut: hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmällä. Kun ei virkavaltuuta varten tarvita suomea, mitä sitä sitten virassakaan tarvittaisiin!

Mutta työlästä on tutkainta vastaan ponnistella. Kuten tietty on, rupesivat hävyttömät sanomalehdet yllyttämään kansaa. Silloin keksittiin tuo sukkela juttu, ettei virkamies ole velvollinen, eikä ole hänelle mahdollistakaan, osata suomenkieltä, jollei sitä kouluissa opeteta.

Vuodesta 1843 tahi 1856 on sentähden suomenkieltä opetettu kouluissa. Olkoonpa kumpaisesta vuodesta hyvänsä, niin on kuitenkin suuri osa nykyisistä virkamiehistä lukenut suomea koulussa. Osaavatko he suomea? Ei, ainakaan eivät he myönnä sitä; mitä siis vielä puuttuu? Ei ole kouluissa opetettu riittävästi. Kummallista! Siellä on opetettu kieli-oppia ja käännöksiä harjoitettu. Eikö siinä ole riittäviä alkeita miehelle, jos hän elämässä tahtoo käyttää kirjallisuutta ja sitä tilaisuutta käytännölliseen harjoitukseen, joka hänellä on tarjona kaikkialla maassamme. Mutta sepä se on, ettei hän käytä kirjallisuutta eikä harjoitusta. Koulu-oppi oli siis riittämätön. Mitä muuta; se tehtiin, tämän sitkeän vastarinnan tähden, riittäväksi, asettamalla suomenkielisiä kouluja, joita taas yhtä sitkeästi vastustetaan. Mutta onko nyt suomenkielisen koulun oppilas, virkamieheksi tultuansa, kykenevä käyttämään suomea virallisena kielenä? Aivan varmaan ei, siitä selvästä syystä, että koulun on mahdoton opettaa muuta kieltä, kuin oppikirjan kieltä, ja oppikirjan kieli ei riitä millään elämän alalla. Kuinka sitten opitaan elämässä tarvittavaa kieltä? Harjoittamalla sitä käytännössä ja kirjallisuudessa.

Aivan varmaan ei usko kukaan, jolla on asiassa mitään edes vähintäkään ymmärrystä, että koulun on mahdollinen opettaa elämässä kelvollista kieltä. Mutta tämäpä ei estä monta, jolla on onni olla tietämättä, mitä kielitaito on, puhumasta ja kirjoittamasta, kuinka muka koulun pitää antaa oppilaillensa kykyä esteettömästi kirjallisesti ja suullisesti käyttää kahtakin kieltä, aivan noin kuin herrat puhujat ja kirjoittajat käyttävät kultuurikieltänsä kieliopin ja logikan estämättä. Me kysymme, osaavatko ruotsinkielisen koulun läpikäyneet oppilaat ruotsia? Kummallinen kysymys, vastannee moni. Mutta me vastaamme: aivan varmaan, ei. Jos hän vasta miehenä osaa ruotsia, joka on hyvin harvinaista, niin se tulee siitä, että hän on miehenä käyttänyt ruotsinkielistä kirjallisuutta. Siihen saattaa taas moni vastata, että tavallisen virkamiehen luona on yhtä mahdoton löytää ruotsalaista kirjaa, kuin suomalaista tahi jotain muunkielistä kirjaa. Se on kyllä suora totuus. No, ja kuitenkin osaavat he ruotsia. Eivätpä toki osaakaan, eipä edes sittenkään, vaikka Dagblad yhtenään on pöydällä ja sitä, ainakin uutisten puolesta, luetaan. Olisipa todellakin hauska pitää uudenlaatuiset lukusijat. Otetaanpa joku Dagbladin numero, ja pannaan tavalliset sanomalehden lukijat lukemaan siitä artikkeli ääneen ja selvittämään, mitä se sisältää. Jos yksi kymmenestä suorittaa tämän tehtävän niin, että voi sanoa, hänen osaavan lukea, ja luetun sisällön käsittävän – niin olisimme suuresti erehtyneet. Semmoinen on ruotsinkielen taito maassa, ja sitä ei paranneta, ei koulu-opetuksella eikä ruotsinkielen professorin asettamisella yliopistoon. Millä sitä sitten parannetaan? Sillä, että yliopisto antaa meille virkamiehiä, joilla on halua ja kykyä käyttämään kirjallisuutta. Mutta kun niillä on tämä halu ja kyky, niin on aivan yhdentekevä, ovatko alkuansa ruotsin- tai suomenkielellä oppineet tieteiden alkeet kouluissa. Kirjallisiin nautintoihin rakastunut mies ei voi tyytyä eikä toimeen tulla suomenkielen nykyisellä kirjallisuudella; hän käyttää ja hän osaa, juuri kirjallisen halunsa tähden, käyttää jonkun muunkin maan kirjallisuutta, meidän maassa tietysti etupäässä Ruotsin. Mutta siihenkään hän ei tyydy. Yhtä hyvin kuin ruumis kyllästyy samaan ruokaan, kyllästyy henkikin. Sen täytyy yhä etsiä uutta ja parempaa, ja hän osaa sentähden vielä muunkielistäkin kirjallisuutta käyttää. Semmoinen mies, jos hän onkin koulu-opetuksensa saanut ruotsiksi, tuntee itsensä sekä kirjallisen halunsa että oman-tuntonsa kautta vaadituksi tutustumaan oman kansansa kieleen ja kirjallisuuteen, eikä se ole hänelle mahdotonta, koska hän ylipäänsä on kirjallisesti sivistynyt. Sen tähden onkin meillä esim. tuomareita, jotka ovat täysin perehtyneet suomenkieleen, vaikka eivät ole sitä koulussa oppineet.

Tältä kannalta siis ei tarvitse ollenkaan pelätä sivistyksen perikatoa suomenkielen kautta. Ehtona on vaan, että saadaan miehiä, joiden henki vaatii jotakin ravintoa. Mutta kun mies koko elin-aikansa työskentelee mallien mukaan, kun koko hänen sivistyksensä on siinä, että hän on pitkällisellä harjoituksella oppinut joltisesti, sattuvissa tiloissa, käyttämään tätä malliansa, niinkuin suutari lastiansa, silloin on todellakin pelättävä, että sivistys helpolla katoo, jos mokomaa mallinkäyttöä saa sivistykseksi sanoa. Se sivistys katoo todellakin; se on, virkamiehellä ei ole enään nuo kivettyneet mallit, hänen pitää omasta sisustansa muodostaa jotakin, ja sitä hän ei voi. Hän on siis suorastaan hukassa ja tuo ”oikeuden vaara” on olemassa kauheimmassa muodossaan. Jos ruotsalaiset mallit ovat poissa, on ruotsalainen kultuurikin poissa, se on meidän kultuurimiesten järkähtämätön oppi. Kun tieteellisesti sivistynyt mies sanoo, että sivistys katoo jonkun kielen kanssa, niin hän ilmaisee, että hän, joko ei tiedä, mitä sivistys on, tahi myöntää, ettei sitä ole olemassa muuna kuin mallinkäyttönä. Herännyt henki ei ota kuollaksensa ravinnon puutteessa, se luo itsellensä ravintoa. Sivistys luo itsellensä kielen, mutta ei mikään kieli luo miehelle sivistystä. Jopa saattaa ranskaakin laverteleva olla raa’in lurjus. Mutta henkistä työtä tekevä on sivistynyt, olkoon hänellä mikä kieli hyvänänsä välikappaleena.

Totta on, suomenkielen käyttäminen vaatii tätä nykyä vielä suurempaa ja vapaampaa henkistä työtä, juuri sentähden, ettei sillä ole valmiita malleja. Mutta se on selvä asia, että missä hengen tulee olla suuremmassa työssä, siellä ei voi sivistys muuta kuin karttua. Suomenkielen kirjoittajalla täytyy joka hetkenä olla edessänsä kysymys: kuinka? ja miksi? Se on toden totta ihan toista kuin ajaa vanhan kultuurikielen syvennettyä uraa, josta ei pääse ulos pyöriä rikkomatta.

Ei ole siis vielä päästy mihinkään suomenkielen taidon suhteen virkamiehissä, ja nyt on suuri hätä, ettei vaan ruotsinkielen taito menisi hukkaan. Asianomaiset, jotka uskovat koulun kieliopetus-kykyyn, arvelevat, että kun nyt on suomalaisia oppikouluja olemassa, niistä tulee virkamiehiä, jotka eivät osaa käyttää noita ruotsalaisia malleja. Onko kokemus saattanut heitä sitä varomaan? Ei suinkaan, sillä tähän saakka ei ole nähty kenenkään yliopistosta lähtevän, joka ei osaisi ruotsia, se on, ruotsalaisia virkamalleja käyttää, koska opetus yliopistossa on ruotsinkielinen ja koska jokainen virkaan pyrkijä hyvin tietää, ettei hän pääse mihinkään virkaan, jos hän vähänkään murtaa. Jos samoin pannaan välttämättömäksi ehdoksi suomenkielen osaaminen virkaan pääsemistä varten, niin sitä osataan, se on, osataan käyttää suomalaisia malleja yhtä hyvin tahi yhtä huonosti kuin ruotsalaisia. Pitemmälle ei saa pakko-oppi, olkoon se koulun tahi elämän, asiata menestymään, siitä selvästä syystä, että varsinaista kielitaitoa, joka ei ole vaan kieliopin sääntöjen tuntemista, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan siten, että ihmisen henkeä viljellään jotakin kasvamaan ja tuottamaan. Tämä hengen tuote puhkee kieleksi, tahi oikeastaan, on vasta kielenä olemassa, koska ajatus ei ole muuta, kuin se sana, jossa se ilmaantuu. Sentähden, että ihminen ajattelee, puhuu hän, ja puhe panee hänelle itsellensä ensiksi selville, mitä hän ajattelee. Kuinka voi siis sivistys kadota toisen tahi toisen kielen käyttämisen tähden, jos sivistys on jotakin muuta kuin mallin käyttöä?

Mutta jos sivistys on ajattelemista, ja ajattelemisen kanssa syntyy siihen kelvollinen kieli ja kielitaito, millä tavoin tulee sitten koulun täyttää sitä meidän ajan vaatimusta, että osataan esteettömästi käyttää sekä suullisesti että kirjallisesti molempia maan kieliä? Ainoastaan sillä lailla, että koulun opetus kaikissa aineissa on tieteellinen ja henkeä herättävä. Jos se semmoinen on, saamme olla vakuutettuina, ettei niin opetettu oppilas valita puuttuvaa kielitaitoa; sillä kun hänellä on hyvät alkeet, on niiden laventaminen tietämiseksi, kirjallisuuden ja käytön kautta, helppo asia. – Ei, sanovat meidän kultuurimiehet : enemmin koulu-opetusta ruotsin- ja suomenkielessä, käytännöllistä, niin että oppilaat osaavat esteettömästi suullisesti ja kirjallisesti ; ja sentähden pois tuo turha tieteellisyys koulusta. Kun koulukomiteoja asetetaan niin, että ”herrasyyringit” ja ”siisnyörit” ovat enemmistönä, on kyllä mahdollista, että sellaiset mielipiteet pääsevät voitolle.

Mutta se esteetön kielitaito, jota sillä lailla saadaan, on lavertelemisen taitoa, eikä kielitaitoa, ja lavertelemisen taito, joka on riittämätön jokaisella elämän alalla. Oppilas nyt kyllä osaa esteettömästi puhua ja kirjoittaa, mutta hänellä ei ole mitään puhuttavaa ja kirjoitettavaa. Hän tulee sitten yliopistoon. Täällä opetetaan häntä nyt käyttämään niitä ruotsinkielisiä malleja, joita herrat professorit oppilaillensa tavaavat. Sieltä lähtiessä nämä eivät kuitenkaan sitäkään osaa, mutta virka-uralla sitä opitaan. Mutta malliin valettuna, ei kykene tuo näin kasvatettu virkamies edes siihen henkiseen työhön, jota hän tarvitsisi sovittaaksensa mallejansa suomenkielen muotoon. Hän siis sanoo: suomenkielen taitoni on riittämätön, suomenkielen viljelys on riittämätön. Katsokaat, te suomalaiset raakalaiset, eihän voi sanoa, mitä on ’påföring’ ja ’afföring’; mutta ’påföring’ ja ’afföring’ on minun sivistykseni; siis on suomenkielen käyttäminen ruotsalaisen kultuurin perikato. Semmoinen on meillä usko ja luottamus tuohon seitsemänsadan-vuotiseen ruotsalaiseen kultuuriin. Sopisi oudoksua ettei Ruotsinmiehet puolestansa pane vastalauseita tällaista ruotsalaisen kultuurin alentamista vastaan. Mutta asia on se, että heille on Suomenmaa mukavana takapihana, johon luovat heidän vireissä sivistyspajoissaan välttämättömästi syntyvää sivistyksen kuonaa. Miksi luopuisivat semmoisesta hyödyllisestä alasta, koska niitä tänne mätätään, täällä ihastuksella otetaan vastaan täytenä metallina!

Suomen kansan vaatimukset virallisen kielen suhteen muodostuivat vihdoin vuonna 1863 varsinaiseksi asetukseksi. Suomea oli silloin kouluissa opetettu, ja kahdenkymmenen vuoden valmistusaika suotiin vieläkin sen opettamiseen. Silloin toki pitäisi vihdoin virkamiesten ja virkamiehiksi aikovien tietää, mitä heidän rauhaansa tulee. Onko ihmisen mahdoton kahdessakymmenessä vuodessa oppia puhumaan ja kirjoittamaan kieltä, jota hän useimmissa tapauksissa on lapsuudestansa kuullut ja puhunut ja jota kaikissa tapauksissa koko hänen ympäristönsä puhuu? Arvalematta vastaa siihen useimmat: ei ole mahdotonta. Siinä on toki erehdys. Mies, joka aikaa on unohtanut ne kielitieteelliset perusteet, joita hän on koulussa oppinut, joka sen jälkeen ei ole käyttänyt muuta kirjallisuutta, kuin sanomalehteänsä, josta hän ei lue muuta kuin uutiset, jos siinä muuta sattuisi olemaankin, joka kaikessa henkisessä toimessansa, jos sitä siksi saa sanoa, on liikkunut mallien nojassa, hän on varmaankin mahdoton oppimaan mitään, sillä hän on kykenemätön ryhtymään mihinkään oppimisen työhön. No, mutta miksi hän ei ota esim. suomenkielistä sanomalehteä lukeaksensa. Siksi, ettei hän osaa lukea ylipäänsä mitään, paitsi sitä ahdasta alaa, jolla hänen sanomalehti-uutisensa liikkuvat. Ennen muinoin, kun pappi lukusijoissa pani luetettavan käteen jonkun pienen kirjasen, vastasi tämä, joka vaan oli virsikirjaansa lukenut: en minä sitä kirjaa ole lukenut. Kuinka se on mahdollista, arvellaan tätä nykyä, kun lukutaito on suurempi, ettei osaisi jokaista kirjaa lukea? samathan kirjaimet niissä on. Mutta se oli kuitenkin aivan totta; virsikirjaa osattiin, muuta ei. Semmoiseen henkiseen tyhmyyteen saattaa kyllä pian joutua, kun ei koskaan henkistä työtä tehdä. Ja siinä on perustus tuohon monelle käsittämättömään mahdottomuuteen oppia suomea Suomessa. Se ei ole mikään tekosyy, se on totuus ”jäykkä kuin tosi-asia”.

Mutta kyllä tahtokin puuttuu! Tietysti, sillä tahtokin on henkisen vireyden ilmaus; mistäpä sitten tuo tahto olisi tullut? Pysyminen tässä henkisessä uinailussa, se on ”ruotsalaisen kultuurin säilyttämistä”. Kun sentähden kohta ruvettiin kuulemaan, että ”1863 ja 1865 vuoden asetukset ovat paperilla vaan”, niin tässä oli luonnollisesti tahdon puutetta, mutta myös mahdottomuuttakin; sillä saattoihan toisinaan olla jonkunlaista tahtoa suomenkieltä oppimaan, samoin kuin tahdotaan milloin mitäkin muukalaista kieltä oppia, jos nimittäin erästä velttoa toivomista saa tahdoksi sanoa. Henkisissä horroksissa on, näet, mahdoton mitään oppia. Mutta aika pakoittaa; mitä luonnon vaatimaa on, se puhkee luonnonpakosta esiin. Kuinka 1863 vuoden asetus lieneekin ollut ”paperilla vaan”, nytpä kuitenkin tuo kamala 1883 rupee väristyttämään. Mitä ”vielä” sopisi tehdä suomenkielen asettamista varten asetuksen-mukaisiin oikeuksiinsa? kysytään. Jättämättä sikseen niiden mielipiteitä, jotka yhä vielä pysyvät sillä kannalla, että kouluissa muka olisi opetettava enemmin suomea, jonka mielipiteen arvon olemme ylempänä osoittaneet, ovat virkakunnat yhteen ääneen huutaneet: malleja, malleja! Niin purettakaat nyt suomenkieltä helpoksi sulavaksi pupuksi, että lasten vatsat sitä sietävät. Mutta mistä nyt ovat otettavat nuo lapsenpiiat, jotka puppua purettelevat? Kuka on virallista kieltä valmistava?

Onko suomalaista virallista kieltä olemassa? Siihen voimme tavallansa vastata suoraan: ei. No sepä se, miksi sitä ei ole? Sentähden, ettei sitä voi olla. Virallista ja tieteellistä kieltä ei tehdä kouluissa, eikä sitä te’e sanakirjoja ja malleja valmistelevaiset maisterit. Ainoa mahdollinen sitä tekemään on virka- ja tiedemies käytännössänsä. Virallinen kieli syntyy ainoastaan niin, että kieltä virassa käytetään. ”Kuinka minä nyt tämän kirjoituksen laadin”, kysyi eräs mies toiselta. Tämä vastasi: ”niin että otat paperin, kynän ja mustetta ja istut pöydän ääreen” vastasi toinen. Muuta neuvoa ei ole. Kieltämättä tulee tällä lailla kieli epävakaata. Sillä virka- ja tiedekieltä varten tarvitaan koko joukko, niin sanoaksemme, oppisanoja, ”termini technici”. Niiden paras ansio ei ole se, että ne organillisesti*) olisivat kielestä kasvaneet, vaan se, että ne ovat vakaantuneet ja täsmäiset, merkitsevät juuri tätä eikä mitään muuta, virittävät selvän ja määrätyn kuvitelman. Sentähden ovatkin kaikki kielet ottaneet suuremman tahi vähemmän paljouden tällaisia oppisanoja kuolleista kielistä. Niillä on juuri se etu, etteivät ole minään organillisena kielen osana. Niiden epä-organillinen luonne sietää niille antaa muuttumattoman selvän leiman, jolla ajatuskauppa käy yhtä täsmälleen ja helposti kuin muu kauppa metallirahalla ja vaikkapa pelkällä paperilla, kun se on metalliarvoon perustettu. Ei ajattele kukaan enään niiden syntyä, mitä ne alkuperäisesti ovat merkinneet. Ne ovat mitä ne ovat, huolimatta kuinka äpäriä ne lienevät synnyltänsä. Otetaanpa esimerkiksi sana ’kalkyli’. Sille, jonka täytyy oppia kalkyliä tekemään, ei ole miksikään vaikeudeksi tämän sanan oppiminen, sen saattaa joka mies oppia, mutta kalkylin tekeminen ei ole joka miehen työtä. Mitä se on suomeksi? kysyy meiltä säälivästi hymyillen Ruotsin mies. Sen sanon kohta, jahka te sanotte, mitä se on ruotsiksi. Se ei ole mitään kieltä, ja suomella on sama oikeus omistaa sitä kuin ruotsilla. Joku suomikiihkoinen saattaa sanoa, että se merkitsee esim. arvio-laskua. Kyllä kai, tavallansa, mutta jos joku kalkyloitsee, kuinka kaukana aurinko on maasta, niin se ei ole arviolaskua laisinkaan, se on varsin täsmällistä laskua, se on kalkyliä. Mistä on nyt tuo syvämielinen sana, jolla lasketaan matka aurinkoon, syntynyt. Se on syntynyt latinaisesta sanasta Calculus, joka merkitsee: pieni kivi. Hullutusta! mitä organillisuutta tahi järkeä semmoisessa on? Ei mitään laisinkaan. Romalaiset, jotka eivät osanneet luvunlaskua, käyttivät sitä varten pieniä kiviä; joku tiedemies, jonka oli tarvis jotakin syvämielisiä laskuja merkitsevää sanaa, käytti sitä varten sanan ’calculus’; sillä hän kirjoitti latinaa, joka silloin oli tieteen ainoana kielenä. Se tuntui toisille oudolta, mutta kun ei parempaa löydetty, leimattiin se määrityn kuvitelman lausekkeeksi, ja terminus technicus oli valmis. Jokainen kirjallisesti sivistynyt tietää, mitä kalkyli on, eikä hänen tarvitse käyttää tuota epämääräist ’arviolaskua’, joka kyllä on hyvä sana paikallansa, mutta ei voi antaa sitä määrättyä kuvitelmaa kuin kalkyli-sana.

*)”Elimellisesti” tahtonee kenties joku käyttää. Ikään kuin tämä sana voisi paremmin kuin organi-sanakaan opettaa sille, joka ei tunne itse asiata, mitä ”elin” on. Asia se on, joka on vaikea oppia, eikä suinkaan sanaa. Kun kuvitelma siitä, mikä elin on, on selvä, ei ole laisinkaan väliä, lausutaanko tätä kuvitelmaa ilmi sanalla organi tahi elin.

Epäilemäitä on suureksi eduksi, jos kieleen voidaan luoda oppisanoja, jotka syntynsä ja merkityksensä puolesta jo ohjaavat ymmärtämään itse käsitettäkin. Mutta sellaisten luku on aina oleva suuresti rajoitettu, ja suurin vahinko tapahtuu, jos tämmöisen pyrinnön tähden ollaan huolimatta sanan täsmällisyydestä. Apua käsitteen selvittämiseksi ei ole ollenkaan tällaisista epämääräisistä sanoista, mutta haittaa monenkaltaista. Otetaanpa esimerkki. Kieli-opetuksessa tahdottiin ensi innossa käyttää perisuomalaisia tiedesanoja. Niinpä lauseen osat sanottiin ’alukseksi’ ja ’maineeksi’. Auttaako nyt näiden sanain suomalainen muoto ketään ymmärtämään näiden sanain käsitettä? Eikö päinvastoin, ainakin lapsi, sekaannu sellaiseen harhakuvitelmaan, että tässä olisi joku alus mainetta kuljettamassa veden yli. Yhtä vähän tosin viittaavat hänelle sanat subjekti ja predikati, mitä niiden käsite on, mutta etu tässä on se, ettei hän joudu mihinkään harhakuvitelmiin,että hän kohta huomaa tässä olevan jotakin määrittyä, täsmällistä opittavana. Sanat subjekti ja predikati on hän kuitenkin paljon pikemmin oppinut, kuin hän selvään käsittää itse asian, mikä lauseessa on subjekti ja predikati. Alus ja maine ovatkin jo tykkänään hyljätyt, ne aaveilevat vaan, suureksi haitaksi, muutamissa oppikirjoissa. Mutta paitsi varsinaisia tiedesanoja,on ääretön joukko muitakin lähi-sukuisia käsitteitä, jotka välttämättömästi vaativat eri lausekkeitakin esim. ruotsinkieliset ’kunskap’,’insig’ ’vetande’ joita kaikkia umpimähkään ja vaihetellen suomennetaan ’tieto’, ’taito’, määrittämättä tarkoin näidenkään sanain eri merkitystä.

Kaikkia tarpeita varten ei suinkaan sovi käydä kuolleiden kielten vara-aitassa. Jokainen kieli, synnyttääksensä käsitteiden tarkkaa ja täsmällistä ilmi-lausumista,käyttää sentähden luontonsa mukaan sillä olevia muodostusvaroja muutellaksensa niitä kieli-juuria, jotka sisältävät jotakin lausuttavaan käsitteeseen vivahtavaa merkitystä, tavallisesti sillä tapaa, että kun juuren merkitys on konkreetinen, saa siitä muodostettu sana abstraktisen merkituksen ja että jonkunlainen sanan ulkomuodollinen muutos samassa muuttaa merkityksenkin. Mutta tämmöisessä muodostamisessa on jotensakin yhdentekevä, onko oikeita kielisääntöjä tahi logillisuutta noudatettu. Semmoisia sanoja on suomenkielessä jo ääretön joukko. Otetaanpa sana ’sivistys’. Sillä on täysin täsmällinen merkitys, sitä ymmärtää joka mies, tietää minkä kuvitelman lauseke se on, vaikkapa hän sitä joskus sanookin ’siivistykseks’, jota se haitatta saisi ollakin. Sillä vartalo siivo, siveä, josta se muodostuu, on hyvin vähäisessä yhteydessä sivistyssanan merkityksen kanssa (jospa suotavaakin että olisivat lähemmässä yhteydessä!). Ja mimmoinen on monen sanan johto-opillinen muodostus? Kuinka esm. sanat ’valtio’ ja ’siveellinen’ ovat kieliopillisesti syntyneet? Mistä ovat ne kotoisin? Ja kuitenkin ovat oikein oivalliset virkamiehet, jäykät ja silmiin-astuvat, napista ja numerosta täsmälleen tunnettavat. Suomenkieli on ollut vallan oikeutettu näiden sanain muodostamiseen. Joku on ensin sattunut hätävaraksi niitä muodostamaan, käytäntö on antanut leimalle laillisen käypyyden. Tiedesana on syntynyt.

Katsotaan kuinka muut kielet muodostavat samanlaatuisia sanoja, ja oikein umpimähkään joukosta siepataksemme, otamme tuon kaikelle virallisuudelle ihanan sanan befordra’ ylentää virassa. Mistä kotoperä? Kuka voi meille sanoa, mitenkä pääsanasta ’fordra’ vaatia, lisäämällä tuon kaikkea merkitystä puuttuvan ’be’, on saatu merkitys ylentää, edistää? Siihen aivan varmaan ei monikaan ruotsikko tiedä vastata. Onko siinä kielioppia taikka logikaa? Ei kumpaakaan. Se on suorastaan hätimiten siepattu saksasta, ’Fördern’ merkitsee edistää, ’befördern’ sitä nimenomaista edistämistä, jota virassa ylentämiseksi sanotaan. Sitä ei ole huolittu millään tavalla ruotsinkielen hengen mukaan muodostaakaan. Se on vähemmin ruotsia kuin ’kahveli’ on suomea. Mutta ruotsikko sivistyksensä yltäkylläisyydessä ällistyisi suuresti, jos häneltä kysyttäisiin, mitä on ’befordra’ ruotsiksi, hän kun kysyy, mitä on kahveli suomeksi. Entä ’begåfva’, lahjoilla varustaa. Siinä on substantiviin ’gåfva’ lisätty taas tuo ’be’, vaikkei sitä saisi lisätä muuhun kuin verbiin, ja siitä on saatu verbi. Tehkäätpä sananjohto- oppia semmoiselle kielelle! ’Beflita’- sanassa on substantivista ’flit’ tehty verbi ’flita’, joka ei ole mitään, ja siihen lisätty ’be’, joka niin ikään ei merkitse mitään; mutta siitä on saatu oivallinen ’ahkeroitsemisen’ sana. Niin on syntynyt kieli, joka on kaikenlaatuista kultuuria kannattamaan mahdollinen, jopa Suomessa ainoakin mahdollinen. Kuinka on ’rättvis’ syntynyt. Sitä tosin emme tiedä, mutta näyttääpä siltä kuin sen synty olisi ’rätt’ oikea, ja ’vis’, viisas, oikein viisas siis. Substantivi siitä on’rättvisa’, vaikka tietysti pitäisi olla ’rättvisdom’. Toinen substantivi toista tarvetta varten on ’rättvishet’, oikein muodostettu. Samasta juuresta on taas toista tarvetta varten tehty ’rättfärdighet’. Sananmuodollinen ja logillinen johdatus ei suo mitään selvitystä itse merkitykselle. Ne ovat lainattuja, epäorganillisia tuotteita, jotka oivallisesti tekevät tehtävänsä.

Tosin ei ole meidän tietääksemme mikään kieli niin mielivaltaisesti ja kaikista säännöistä huolimatta muodostanut sanojansa, kuin ruotsinkieli, eikä semmoinen tapa ole suomenkieltä varten hyväksyttävä. Mutta minun mielestäni ollaan toiselta puolelta liian arkoja. Jokainen kieli on, kuten sanomme, oikeutettu käyttämään omituisia muodostusvarojansa. Niin on suomikin tehnyt, mutta näyttää siltä, kuin nyt jo tahdottaisiin pitää kielen kehitystä tämän suhteen päättyneenä, ja koska yhä uusia käsitteitä tarvitaan, käytetään vanhoja sinnepäin vivahtavia sanoja, tahi tullaan toimeen pitkillä lauseilla yhtä käsitettä varten. Siten ei synny taas mitään täsmällisyyttä. Ruotsi käyttää suurta prefiksijoukkoansa, ’af’, ’be’, ’för’ ’genom’ ’in’, ’ut’,’öfver’, j. n. e. vaikkapa joskus liian mielivaltaisesti ,mutta kuitenkin ylipäänsä suureksi hyödyksensä, samoin kuin moni muukin kieli. Ranskan sana ’écrire’ merkitsee kirjoittaa, ’décrire’ selittää, oikeastaan jotakin, jolla suomessa ei ole vastaavaa. Tämmöisiä prefiksejä ei ole suomessa; mutta siinä taas on summaton rikkaus päätteitä, jotka voivat tehdä, ja aina ovatkin tehneet, samaa virkaa. Mihin suuntaan tämä rikkaus olisi mielestämme käytettävä, tahdomme muutamilla esimerkeillä osottaa: Ruotsalainen sana ’fastighet’, kiinteä omaisuus, on syntynyt juuresta ’fast’. Siitä ei voi tehdä kuin yhden substantivin ’fasthet”, kiinteys. Mutta kun kävi pitkäksi aina kirjoittaa ’fast egendom’, keksittiin tehdä ’fastighet’, ikäänkuin löytyisi joku adjektivi ’fastig’, ja ikään kuin siitä syntynyt sana ’fastighet” voisi merkitä logillisesti tahi sananmuodollisesti ’kiinteä omaisuus’. Jos nyt me suomalaiset tahtoisimme yhtä substantiviä merkitsemään ’kiinteä omaisuus’,miksi emme voisi sanoa ’kiintimö’. Jos ’ränn’ on saatu pois ja ’polttimo’ sijaan, niin totta kai voidaan kiintimöäkin saada tutuksi.’Gärd’ suomennetaan vero. Mutta ’gärd’ on synnyltänsä suostuntavero. Se sana taas on jo käytetty toista tarvetta varten. Olkoon siis ’gärd’ esim. ’suonto’. Miksi pantaisiin suomeksi ’debitera’? Se, joka debiterataan, on toiselle jotakin velkaa. Entä jos käytettäisiin: ’velkuuttaa’, ’veloittaa’. ’Uppbära’, miksi se pannaan? ’Kantaa’; mutta ’kantaa’ käytetään myös oikeudessa syyttämisestä. Olkoon kernaasti ’ylöskantaa’, mutta ei tule mitään vaaraa, vaikka sitä aivan mielivaltaiseksi suomennettaisiin ’kannantaa’ ja ’uppbörd’ ’kannanto’. Ei ole tarvis käyttää useampia esimerkkejä. Huomautamme vaan, että aivan paljon täytyy näin tahi toisella tavalla muodostaa täsmällisiä lausekkeita käsitteille.’Afdraga’, ’afföra’, ’afkorta’, ’afskrifva’ ne tarvitsevat eri sanoja. Mistä ne saadaan; mistä hyvänsä, kun vaan vakaa leima lyödään käytetyn sananpäälle, olkoonpa siis1:o vähentää, 2:o keventää tili, 3:o suittaa, 4:o tilistä poistaa. Minä ymmärrän, että kielioppineet ja käytännölliset miehet yhteen suuhun huutavat, ”mitä hullutusta?” Mutta kokemuksesta, jos oikein ajattelemme, huomaamme pian, että tällä tavalla on jo suunnaton joukko sanoja tullut kieleen, ja kaikki ne aluksi ovat olleet vastenmieliset. Varsin sopimattomin taas, kuten ’tosine’ ja monta muuta ’netta’ on hyljätty, toisia hyväksytty. Käytäntö on ollut ratkaisijana.

Tehtäköön parempia, jos voidaan, mutta turhaa on koettaa tulla toimeen sanoilla, jotka merkitsevät jotakin ”niillä vaiheilla”. ’Förverka’, ei ole menettää, hukata, niin kuin Ahlman sanoo, sillä omaisuutensa sopii ’rikkoa’ kruunulle (siksi minä sen panisin), vaikkei vielä mitään ole hukattu eikä menetetty. ’Konfiskerata’ on tosin yksi pois-ottamisen muoto, mutta mikä muoto? ’Utmäta’ on niinikään pois-ottamista; siihen on käytetty’ulosmitata’, joka ei ole mitään, tahi ’ryöstää’, joka on hullua; ’riistää’ on juuri se, mitä sana tarkoittaa. Mutta olkoon tätä täksi.

Jotensakin outoa on mielestämme sen ohessa, että usein ei hyväksytä sanoja, joita arvattavasti jossakin paikassa käytetään, koska ne sanakirjassa löytyvät. Niinpä ei ole saatu hyväksyttyä sanaa ’jääväämiselle’. Lakisuomennos käyttää tuota hullunkurista sanaa ’polkea’. Mutta Eurén’illä ja myöskin Lönnrotilla löytyy sana ’syymätä, jäfv’ Totta kyllä, me emme ole sitä koskaan kuulleet käytännössä ,mutta tuskin sitä Eurén on itse tehnyt. Ja vaikkapa niin olisikin, niin hyvä, että se on tehty ja sanakirjaan pantu, koska se on vallan oivallinen sana. ’Syymätä tuomaria’ käy kuin rasvattu. Mutta kuinka sitä talonpoika oppii ja tietää? Samoin kuin hän nyt tietää, mikä on ’vulmahtilankku’: käytännöstä. ’Atvata, utstaka’ on niin ikään Eurén’issä, perin oivallinen sana, kun vaan maamittarit, rajaa käydessänsä sanovat atvaavansa rajaa, niin kyllä talonpojat siitä kiinni saavat, olkaat siitä huoleti.

Mutta kellä on oikeus ja auktoriteti määrätä tällaisia sanoja? Ei kellään muulla, kuin sivistyneellä kansalla kokonaisuudessansa; mitä se tämän suhteen käytännössä luo ja hyväksyy, sitä vastaan ei saa mikään kieliniekka asettaa pieniä kuutiloitansa. Ajattelematon joukko rähisee: koulussa opetettakoon suomea. Jos sillä olisi vähintäkään ajattelemisen kykyä, pitäisi sen huomaaman, että tällaista kieltä koulussa ei voi oppia eikä synnyttää. Virkamiehet huutavat malleja. Kyllä niitä saadaan. Mutta otatteko niitä niskoittelematta käyttääksenne? Jos te kiellätte jonkun sanan kelvollisuutta ja käytätte toista, niin on täsmällisyys rikottu, eikä löydy valtaa, joka voi ratkaista teidän ja mallin tekijän väliä, muuta kuin kansan yleinen tuomio käytännössä; mutta te taas vaaditte valmista ja täsmällistä, ennen kuin rupeatte käytäntöön.

Kuinka kaikkialla muualla on tarkka ja täsmällinen kieli syntynyt? Olemme ylempänä osoittaneet, kuinka se on sananmuodostuksen puolesta käynyt. Mutta suuri joukko sanoja on muodostettu ja hyljätty, sen näemme vanhemmissa kielinäytteissä. Vakaantunut virallinen ja tieteellinen kieli on syntynyt sillä tapaa, että virkamiehet ja muut ammatti-miehet ovat kieltä tarpeisinsa käyttäneet. Kun ihmisellä on jotakin sanomista, niin hän osaa sitä kutakuinkin sanoa, toinen huonommin, toinen paremmin. Jostakusta tunnustetaan: hän kirjoittaa hyvin, täsmälleen. Toinen muodostaa kirjoitustapansa sen mukaan. Mutta tietysti on aluksi joku epävakaisuus olemassa, vaikka ei siitä ”oikeudenvaaraa” tarvitse tulla. Jotakin ohjetta tietysti täytyy käytännöllä olla, ja se on: olemassa olevat tieteelliset varat. Siihen aikaan, jolloin kansalliskielet rupesivat käytäntöön tulemaan, kirjoittivat tiedemiehet poikkeuksetta latinaa. Se, joka ei osannut latinaa, ei ollutkaan sivistynyt. Mutta latinan-kielisellä tieteellä oli jo summaton joukko valmiita tieteellisiä distinktioneja ja sanoja. Näitä distinktioneja varten täytyi kansalliskielten muodostaa sanoja, ja latina oli ohjaamassa niille, mitä tarvittiin. Toinen otti sanan semmoisenaan latinasta, toinen muodosti sille paremman tahi huonomman vastimen omasta kielestä. Katsokaamme, mihinkä hyvänsä vanhempaan ruotsinkieliseen asetukseen, niin huomaamme tätä selvästi. Toinen on kutakuinkin ruotsia, toinen puoleksi latinaa. Umpimähkään avaamme vanhan asetuskokouksen ja löydämme siellä kunink. kirjeessä 20 p:ltä Joulukuuta 1690: ”Kung. Majestät måste befara, att man vill extendera till execution ifrån Contributioner”. Mitä tämä on? Niin, ainakaan ei sitä ymmärrä ruotsinkielinen kultuurin-kannattaja, osaamatta latinaa. Mutta onhan sitten latina tarpeellinen meidän vanhojen asetustemme ymmärtämiseksi, aivan kuten ruotsikin, ja kuitenkin hyljätään latina. Oikea-uskoinen ruotsikko ei tiedä mitään muuta tarpeelliseksi kuin ruotsinkieltä, koska se on ainoata, mitä hän maailmassa on oppinut.

Semmoista kieltä, kuin tuo yllämainittu esimerkki, ei kirjoiteta enään. Kuinka siis tuollaisesta sekasotkusta syntyi täsmäinen virallinen kieli? Siten, että tiedemiehet ottivat seuloaksensa, pohtiaksensa, punnitaksensa, määritelläksensä tarkan tieteilemisen kautta, mikä sana oli käytettävä, mikä hyljättävä. Se oli tietysti suuri ja sivistyttävä henkinen työ. Vastaiset virkamiehet saivat luentosaleissa oppia nuo hyväksytyt sanat ja mihin käsitteisin ne täsmälleen vastasivat. Mutta meillä pitäisi nyt käydä toisella lailla. Meidän tiedemiehet, nekin, huutavat malleja. Koulu-oppettajat opetettakoot koululaisille suomea, tuo kielimestari lainopillisessa tiedekunnassa opettakoon ylioppilaille suomalaista lakikieltä. Vaikea on olla kovia sanoja sanomatta, kun tiedemieskin ottaa puhuaksensa tällaista ääretöntä miellettömyyttä. Mitä suomalaista lakikieltä? Onko sitä tiedemies luonut sille tiede-osastolle, jota hän varsinaisesti edustaa? vai kenen asia se on, jollei hänen? Mutta hänellä ei ole aikaa! Maailma odottaa, näet, kaipauksella hänen ruotsinkielisiä teoksiansa. Mutta arvattavasti turhaan, sillä kyllähän Upsalassa valmistetaan, mitä ruotsinkieltä varten tarvitaan. Sieltä saadaan valmiit schemat, joita sitten vähällä vaivalla kerrotaan meidän ylioppilaille. Miksikä rupeisi meidän tiedemiehet tuhlaamaan henkistä työtä siihen, mitä Ruotsalaiset paremmin tekevät. Mutta jos käyttäisivät aikansa ja oppinsa suomenkielen viljelemiseen, niin menisi muka heidän saavutettu ruotsalainen sivistyksensä hukkaan. Heillä siis luonnollisesti ei ole mitään sanottavana. Meidän vakaa uskomme taas on, että juuri se henkinen työ, jota tarvitaan kielen seulomista ja muodostamista varten sekä tiedemiehissä että heidän oppilaissaan,ravistaisi niitä hereille siitä henkisestä uinailemisesta, jossa nyt elävät. Me luulemme että heillä silloin todellakin olisi jotakin kansallensa sanottavaa, jota ei voi kukaan muu sille sanoa. Me luulemme, että sellainen asema kansan opettajana kohottaisi heidän itsetajuntonsa toisella lailla, kuin tuo mykkänä ruotsalaisen kultuurin kannattajana oleminen. Me luulemme, ettei heidän tarvitsisi enään olla sadetta antamattomina pilvinä. Ja sentähden emme voi luulla, että suomenkielen käyttäminen on sivistyksen häviö.

Kenen asia tiedemiesten mielestä virallisen kielen luominen on? Tietysti maisterien, kielimestarien, kielenkääntäjien. Kun nämät ovat laittaneet valmiit schemat, niin ottaa kenties tiedemies hyväntahtoisesti matkiaksensa näitä schemoja oppilaillensa. Ja mitäpä muuta noilla pauhaavilla maistereilla onkaan tekemistä. Onhan se tunnettu, että suomenmieliset ainoastaan pauhaavat, eivätkä te’e mitään työtä. Sitä tekee täällä ainoastaan ruotsinmieliset, kuten hyvin näkyy kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ja mitäpä sen tekee! Suomen kansan vaatimukset eivät saa joutua haaksirikkoon sen tiedemiesten kovia kallioita vastaan. Maisterien ja kielimestarien täytyy siis ryhtyä työhön. Mutta tietysti, sanaluetteloa tehdessä, ei ole se yleiskatsanto *) koko tieteen alaan, joka tarvittaisiin, ei ole tarkka schematiseraus edessä. Työn täytyy tulla sen mukaan. Toivoa täytyy, että joskus tiedemies ottaa tehdäksensä sitä pohdistustyötä, jota sellainen hätäpikaa tehty kokoelma välttämättömästi kaipaa.

*)’Katsaus’ tulisi kirjoittaa otaksutun tavan mukaan. Mutta ’katsaus’ on äkillinen, kohta loppuva toimi, ’katsanto’ taas kestävä katsominen. Luulisin paremmaksi että nämät sanat saisivat keskenänsä vaihtaa tavalliset merkityksensä.

Tästä luullaksemme käy myös selville, miksi ja mihin määrään ruotsinkieli vielä on maassamme välttämätön. Se ei ole sentähden tarpeellinen, että ruotsinkieltä taitava välttämättömästi olisi korkeammalla sivistyksen kannalla, kuin se, joka ei osaa ruotsia. Mutta kieltämätön asia on, että se joka ei osaa muuta kuin suomen kirjallisuutta käyttää, ei voi olla samassa määrässä kirjallisesti sivistynyt, kuin se, joka käyttää muidenkin maiden kirjallisuutta. Henkisen näkö-alanlaventamista varten, stiilin muodostamista varten tarvitaan oppaita ja johtajia antikisen ja uuden-aikaisen kirjallisuuden kaikilta aloilta. Itse suomenkielen sanavarojen muodostamiseksi erittäinkin virallisella ja tieteellisellä alalla on välttämätön tuntea näiden kieli-alojen jo tieteellisesti muodostuneet distinktionit. Ruotsinkielen ohjaajana on aikoinaan ollut latinan kieli, kuten ylempänä näytimme. Tämä on kaikki niin selvää ja kieltämätöntä, ettei siitä koskaan kiistaakaan olisi tullut, jollei toiselta puolelta niin hurjasti ja sokeasti saarnattaisi tuota ihmeellistä ruotsinkielen sivistyttävää voimaa, että väkisin täytyy sitä vastustaa siinä muodossa. Semminkin on hullua väittää, että ruotsin tahi minkään muun ulkomaan kielen puhuminen on sivistykselle välttämätön. Jos meidän kultuurimiehet sanoisivat: Suomenkielen kirjallisuus, samoin kuin ruotsinkielen, ja vielä enemminkin, on riittämätön kirjallisesti sivistyneelle, sentähden täytyy jokaisen kirjallisesti sivistyneen osata käyttää muidenkin kielten kirjallisuutta; meidän keskinäiset ja kansanväliset olot vaativat sen ohessa, että jotensakin lavealta osataan puhuakin ulkomaan kieliä – niin tätä tuskin vastutettaisiin. Siihen saisi vielä kernaasti lisätä, että, koska meidän la’in laatimuksemme on suurimmaksi osaksi muodostunut ruotsin mukaan, koska koko lakimme ja kaikki asetuksemme ovat alkuperäisesti ruotsinkieliset, ja koska tutkittaessa aina täytyy mennä alkuperäiseen tekstiin, jos eri mieliä syntyy, niinkuin esim. papin täytyy ruveta alkuperäiseen raamattuun, kreikan- ja hebrean-kieliseen, niin on ruotsinkieli meillä välttämätön, eipä sitäkään kiellettäisi, eikä ruotsinkieli silloin kessään vihamielisyyttä nostaisi. Mutta tätä totuutta väärennetään siihen määrään, että sanotaan: jokaisen vahtimestarin, kauppapalvelijan, ratavahdin j.n.e. täytyy osata puhua ruotsia ollaksensa sivistynyt. Tämä valaisee kyllä asian-omaisten omaa sivistystä. Laverteleminen toisella tahi toisella kielellä on muka sivistystä.

Lukija huomaa, että tämä kirjelmä on tehty sen lakitieteellisen sanakirjatyön johdosta, jota Suom. Kirj. Seura on ottanut toimittaaksensa. Olemme koettaneet viitata siihen suuntaan, johon työ mielestämme olisi asetettava. Mutta jo se seikka yksistään, että tämmöinen työ on joutunut Kirjallisuuden Seuran tehtäväksi, sill’aikaa kuin maamme lakimiehet, olletikkin tieteelliset lakimiehet istuvat ristissä-käsin, synnyttää niin monta outoa ajatusta, että meidän on täytynyt ylipäänsä tarkastella, millä tavoin virallinen kieli ja ylipäänsä tieteellinen kieli muualla maailmassa on syntynyt. Tätä kysymystä luullaksemme tässä on muutamissa kohden jotenkin valaistu.

A. Meurman.

Hilda Ignatius os Meurman 26.1.1858 – 25.2.1928

Hilda syntyi Agathon ja Aline Meurmanin perheeseen Berthan ja Minnan jälkeen 26.1.1858. Syntymästä on nyt, vuonna 2008, kulunut 150 v. Kuolemastakin on sattumalta tasavuosia, 80.

Kun ottaa huomioon, että äitini Kirsti Mansala täyttää 90 v ja enoni Simo Tulenheimo 84 v, niin voitte uskoa, ettei muistukuvia juuri ole saatavilla. Tätä edesauttaa lisäksi se, että Hilda-mummu asui Helsingissä ja elossaolevat lapsenlapset Tampereella vielä tuolloin. Tapaamisia oli siis erittäin harvassa.

Yritän kuitenkin kertoa ns. faktoihin perustuen Hildan elämästä.

Hilda vietti nuoruutensa Liuksialassa, Kangasalla ja kuuleman mukaan kävi kotikoulua. Olen ymmärtänyt, että isänsä Agathon Meurman ei kannattanut juurikaan naisten kouluttamista muuten kuin perusasioihin ja kotitöihin, joten kotikoulu sisälsi todennäköisesti myös ruanlaittoa sekä ompelua.

Kun Hildan sisar Bertha kuoli, Hilda oli jo kihloissa merikapteeni Johan Reinhold Ingnatiuksen kanssa. Silloin Hilda sai tämän medaljongin Reinhodilta. Kaiken piti olla mustaa, niin myös medaljonkikin oli. Miten nämä kaksi tapasivat toisensa ei ole tiedossa, sillä aika erikoiselta tuntuu, että sisämaassa asuva henkilö tapaa merimiehen, ainakaan sattumalta. Nykyään ehkä, mutta ei tuolloin.

Hilda ja Reinhold vihittiin 1882 Tällöin Reinhold oli jo jäänyt maihin oltuaan ”Roska”- nimisen valtamerilaivan päällikkönä. Maihin jäätyään, hän toimi Rauman merikoulun ensimmäisenä johtajana aina kuolemaansa saakka. Tämän vuoksi perheen kotipaikaksi tuli Rauma.

Reinhold Ignatius oli aktiivinen kunnallispoliitikko ja kuului moniin toimikuntiin ja kaupunginhallitukseen, joten sosiaalinen elämä perheessä oli varsin runsas. Tuona aikana oltiin Raumalle perustamassa oppikoulua ja yleensä niistä tehtiin Lyseoita, mutta Reinhold ajoi asiaa siten, että kouluksi tulikin yhteiskoulu. Syykin selviää myöhemmin.

Hilda oli myöskin hyvin sosiaalinen ja toivotti aina tervetulleeksi niin sukulaiset kuin tutttavatkin kotiinsa. Lisäksi hän itse otti innokkaasti osaa Merimieslähetysseuran toimintaan, kuului yhteiskoulun vanhempainneuvostoon ja erilaisiin ompeluseuroihin, auttaen mm vähävaraisia kansakoululapsia. Hän osallistui hän myös raumalaisen rouvasväen yhdistyksen toimintaan.

Perheeseen syntyi 5 tyttöä ja yksi poika, Reino, jonka elämä kuitenkin päättyi jo puolen vuoden ikäisenä, vain 17 päivää myöhemmin kuin isänsä. Reino kuoli kuulemma vatsatautiin ja vaikka häntä hoitikin lääkäri, mikä ei aina tuolloin ollut itsestään selvyys, ei Reino selvinnyt. Kerrotaan, että viimeisenä keinona hänelle juotettiin kermaa, joten kyllä vatsataudin hoitaminen tuosta ajasta on hieman muuttunut.

Suurimman osan perheen tytöistä useimmat meistä täälläolijoista on tuntenutkin henkilökohtaisesti. Ainoastaan nuorin tytöistä, Cely lienee harvalle tuttu, hänen kuoltuaan jo vuonna 1937. Sisaruksista Siiri, Elvi, Esti ja Aino, elivät kaikki reippasti yli kahdeksankymmenvuotiaaksi, Ainon tehdessä ennätyksen, 103.

Perhe omisti Raumalla suurehkon talon ja niinpä siitä tuli myös
ns. koulukoti sisarusten serkuille Ensin sinne muutti Eino Tulenheimo, myöhemmin myös Olli ja Martti. Myöhemmin serkuksista Einosta ja Siiristä tuli aviopari, joten me jälkipolvi polveudumme Hildan lisäksi Minnasta.
Ainoa sisaruksista joka koskaan meni naimisiin oli Siiri ja niinpä Hildan haara on jäänytkin kohtalaisen suppeaksi.
Hilda oli niin sisäsuomalainen, että vietti kaikki kesät kotonaan Liuksialassa, kun taas Reinhold joka kaipasi vesille ajoi Konkord nimistä alusta Kuopiossa. Ei päässyt siis hänkään enää merille, vaikka vesille pääsikin.

Hilda jäi leskeksi vuonna 1901, 43 vuotiaana. Nuorin lapsista oli tuolloin 9 vuotias ja vanhinkin vasta 17. Hän asui tyttärineen Raumalla vielä muutamia vuosia Kaikki tyttäret kävivät Rauman yhteiskoulua, sillä toisin kuin isänsä Agathon, Hilda ja Reinhold katsoivat koulunkäynnin kuuluvan myös tytöille. Siiri kirjoitti ylioppilaaksi ja muut kävivät keskikoulun.

Vuonna 1906 Hilda muuti tyttärineen Helsinkiin, missä suuri osa sukulaisistakin tuolloin asui, ensiksi vuokralle Katajanokalle ja vietti kesänsä Pikku-Liuksialassa, jossa hänellä oli tuossa vaiheessa oma huvila, joka tänä päivänä taitaa olla Eijan ja Urpun hallinnassa. Kesäisin lapenlapset vierailivat usein mummunsa luona ja tätini Leena on kertonut, että sinne mentäessä aina oli tarjolla runsaasti metsämansikoita.

Katajanokalta perhe muutti Pietarinkatu 5:seen, Suvantolaan, jossa asui monia muitakin sukuun kuuluvia ja taitaa asua vieläkin. Itsekin olen asunut samaisessa talossa juuri samassa huoneistossa. Tätä lähemmäksi en Hilda mummua koskaan päässyt.Kuvassa näkyy olohuoneesta ruokahuoneeseen. Uudenpi kuva on otettu Ainon 101 vuotisjuhlista samassa kohtaa. Kuvien välillä aikaa siis on kulunut noin 80 v.

Koska Hilda oli Helsinkiin tullessa vielä kohtalaisen nuori, ei hänen aktiivisuutensa vähentynyt, vaan yhdistystoiminta jatkui. Hän osallisti erilaisiin hyväntekeväisyysharratuksiin sekä seurakunnan toimintaan. Useita vuosia hän toimi NMKY:n naiskomitean ompeluseuran jäsenenä, lisäksi kaupunklähetysksen ja diakonissalaitoksen ompeluseuroijen hyväksi.

Vaikea sairaus rajoitti toimintoja myöhäisemmässä vaiheessa, mutta loppun asti hän kuulemma tapasi ja kestitsi sukulaisiaan, aina tarvittaessa. Hilda kuoli 70 vuotiaana ja on haudatuna sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle tyttäriensä, vävynsä ja yhden lapsenlapsen kanssa. Puolisonsa Reinhold ja perheen ainoa poika Reino ovat haudattu Raumalle, Rauman vanhalle hautausmaalle.

Kesätapahtuma Anders Thulé 200 v

Anders Thulén syntymästä tuli 11.7.2013 kuluneeksi 200 vuotta. Hän liittyy sukuseuraan kahtakin tietä. Hänen poikansa Bror Axel oli naimisissa Agathon Meurmanin tyttären Minnan kanssa. Lisäksi hänen tyttärensä Wilhelmiina (Mimmi) avioitui Aline Meurmanin veljen Alfred Tallqvistin kanssa.
Anders oli syntynyt Ruotsissa ja työskenteli aluksi tukholmalaisessa urkujenrakentamossa. Kun tuo yritys sai rakentaakseen urkuja myös Suomeen, Anders Thulén johtama joukko työntekijöitä tuli tänne vuonna 1839. Taitavaksi osoittautunut Anders sai itse rakentaakseen urut Tammisaaren kirkkoon. Tammisaaresta hän löysi itselleen puolison Fredrika Sanngrenin ja kun seuraava urkutilaus tuli Kangasalan kirkkoon, nuoripari muutti yhdessä Kangasalle, Sinne Anders perusti oman urkuverstaan, josta sittemmin kehittyi Kangasalan urkutehdas.

Kesällä 2013 noin 80 Andersin jälkeläistä – etupäässä Tulenheimo, Thulé ja Tallqvist -nimisiä – kokoontui viettämään esi-isänsä merkkipäivää. Juhlallisuudet alkoivat seppeleen laskulla Andersin ja Fredrikan haudalle, minkä jälkeen oli pieni juhla Kangasalan kirkossa. Tilaisuudessa kuultiin mm. professori Raimo Seppälän esitys juhlan kohteesta.
Yhteinen lounas nautittiin Automuseo Mobilian tiloissa, jossa voitiin aterian lomassa seurustella sukulaisten kesken. Vaikka monet iloisesti keskenään juttelevat sukulaiset tapasivat toisensa ensi kertaa, tunnelma oli heti välitön ja oli kuin oltaisiin tunnettu toisemme kauankin.

Toinen juhlavuoden tapahtuma järjestettiin lokakuun 13. päivänä 2013 Tammisaaressa, jossa yhdessä nautitun lounaan jälkeen siirryttiin Tammisaaren seurakunnan järjestämään urkukonserttiin. Vastaavana päivänä vuonna 1843 Keisarillisen Suomen Senaatti oli myöntänyt Anders Thulélle oikeuden rakentaa itsenäisesti urkuja Suomessa ja päivää pidetään Kangasalan Urkutehtaan perustamispäivänä. Tammisaaren kirkon urut vihittiin käyttöön 29.8.1844. Viimeksi ne on restauroitu vuonna 1992, jolloin ne saatettiin lähelle alkuperäistä asuaan. – Noin 70 sukulaista oli mukana Tammisaaressa. Kirkkokonsertissa väkeä oli kaksinkertainen määrä. Konsertissa soittivat seurakunnan nykyinen kanttori Niels Burgmann ja kaksi hänen edeltäjäänsä, kanttorit Gunnar Wstman ja Tor Nordström ja kuultava musiikki oli enimmäkseen sellaista, jota juhlinnan kohteen Anders Thulén aikanakin kuultiin.

Vuosikokous 18.3.2013

Agathon Meurmanin sukuseuran vuosikokous pidettiin 18.3.2013 Helsingissä. Tilaisuudessa kuultiin alustukset Kansallisteatterin viime vuosisadan alkupuolen näyttelijöistä Lilli Tulenheimosta (Lilli Horsma, ent. Högdahl) ja Aarne Orjatsalosta (Agathon Meurmanin sisaren Rosalie Riddelinin pojanpoika).

Seuraava vuosikokous pidetään 9.4.2014. Kokouksessa Esko Jossas pitää esityksen Agathon Meurmanin kirkollisesta toiminnasta.

Anja Tulenheimo-Takki: puhe Alinen 175-vuotisjuhlissa

AGATHON MEURMANIN SUKUSEURA Aline 175 v

Anja Tulenheimo-Takki:

TERVETULOA

Ensi keskiviikkona tulee kuluneeksi 175 vuotta siitä kun esiäitimme Aline Fredrique Meurman syntyi 24.11.1835 Haminassa. Hän on kirkkoherra, filosofian tohtori Henrik Tallqvistin ja Antoinette Lovisa Gustava o.s. Stjernvallin esikoinen. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä 7 lasta, joten Alinella oli 3 sisarta ja 4 veljeä.

  1. Aline Fredrika 1835 – 1899 – Agathon Meurman
  2. Hilma Josefina 1837 – 1939 – Axel Liljestrand
  3. Henrik Theodor 1839 – 1912 – Emilia Charlotta Palander
  4. Gustaf Leonard 1842 – 1913
  5. Fanny Ulrika Helena 1841-1862
  6. Karl Alfred Ludvig – Edla Wilhelmina Thulé
  7. 1846 – 1929 1846 – 1902
  8. Rosa Johanna Karolina 1848 – 1936 – Karl Molin
  9. Knut Hjalmar Oliver 1851 – 1853

Antoinetten vanhemmat olivat Suomen sodassa taistellut luutnantti Hans Henrik Stjernvall ja hänen toinen vaimonsa Fredrika Wilhelmina os Charpentier, (kotoisin Hahkialan kartanosta). Hans Henrik Stjernvall oli varakkaan ensimmäisen vaimonsa jälkeen perinyt Linnaisten kartanon Mäntsälässä. Hans Henrikillä oli 11 lasta, kuusi ensimmäisestä ja viisi toisesta avioliitosta. Hans Henrikin kolmea tytärtä on kutsuttu nimillä ”den kvicka” eli Carolina Fredrika, ”den vackra” eli Henriette ja ”den kloka” eli Alinen äiti Antoinette, joka siis avioitui Henrik Tallqvistin kanssa.

Hans Henrikin veljellä Karl Johan Stjernvallilla taas oli mm Aurora-niminen tytär eli Aurora Karamzin. Hän oli siis Alinen äidin Antoinetten serkku.

Alinen nuorin aikuiseksi elänyt veli Alfred meni 26.12.1874 naimisiin urkujenrakentaja Anders Thulén tyttären Edla Wilhelmina (Mimmi) Thulén kanssa. Pari vuotta tämän jälkeen 28.12.1878 Alinen ja Agathonin toiseksi vanhin tytär Minna Meurman meni naimisiin Anders Thulén pojan Bror Axel Thulén kanssa. – Alfred ja Mimmi Tallqvistin lapset olivat siis isänsä puolesta serkkuja Minnan kanssa ja äitinsä puolesta Minnan lasten kanssa!

Aline, jota tänään muistelemme, meni vain 18-vuotiaana naimisiin Agathon Meurmanin kanssa. Agathon on muistelmissaan kertonut, että Alinen vanhemmat jotenkin vähättelivät Alinen tietoja ja taitoja ja olisivat ehkä antaneet Agathonille vaimoksi mieluummin seuraavan tyttären eli Hilman. Alinehan osoittautui sittemmin varsin taitavaksi ja tarmokkaaksi, joten tuo vanhempien asenne vähän ihmetyttää. Tuohon maailman aikaan ei tytöille edes ollut koulunkäynnin mahdollisuutta mutta Aline – samoin kuin sisarensa Hilma saivat koulutuksensa leskeksi jääneen äidinäitinsä eli Linnaisten mormoriksi kutsutun Fredrika Stjernvallin luona tämän kotikoulussa. Fredrika oli erinomaisen tarmokas nainen, joka Hans Henrikin kuoltua jatkoi miehensä monia liiketoimia ja huolehti myös kartanon menestyksestä.

Linnaisten mormorn kotikoulussa Aline sai oppia paitsi käytännön taitoja mm ranskalaisen kotiopettajattaren johdolla ranskan kieltä.

Kun Aline 18-vuotiaana nuorikkona muutti Liuksialaan emännäksi, hän koki asemansa alkuvaiheessa hiukan hankalaksi. Kartanon talouttahan olivat siihen saakka hoitaneet Agathonin sisaret, jotka olivat huomattavasti Alinea vanhempia. Agathon kertoo muistelmissaan: ”Niin tapahtui eräänä päivänä, että vaimoni kysyi minulta, kenen on taloutta hoitaminen, sisartenko vai hänen? Minä vastasin, että olin tahtonut säästää häneltä vaivan enkä luullut hänen haluavan ja jaksavan kestää kaikkea, mitä näin suuressa taloudessa tulee kestää. Mutta jos hän tahtoisi, niin tietysti hän oli emäntä, ja talous hänen käsissään. Siten oli vallankumous suoritettu”.

Agathon luonnehtii Alinea tarmokkaaksi luonteeksi, josta onneksi oli vallanhimo ja vallan väärinkäytös kaukana. Toinen vielä merkittävämpi ominaisuus oli hänen rakastava sydämensä. Palvelusväellä Aline piti tarkkaa kuria ja halusi, että paikat olivat aina järjestyksessä.

Perheeseen synty lapsia tasaiseen tahtiin, ensimmäiset 9 lasta yhdeksässä vuodessa! Vanhin Bertha syntyi 1855 ja yhdeksäs eli Verneri (Wänni) 1863. Neljännen lapsen eli Oton jälkeen syntyneet pienet kaksostytöt kuolivat tosin päivän vanhoina. Wännin jälkeen tuli seitsemän vuoden tauko ja sitten syntyi Jalmari ja viimeksi kaksoset Ines ja Helmi 1873. Näiden syntyessä vanhin tytär Bertha oli jo lähes 18-vuotias ja Minna ja Hildakin 15- ja 16- vuotiaita ja pystyivät jo auttamaan Aline äitiä monissa askareissa.

Agathon on kuvannut Alinen työtä mm näin.

”Koetan antaa jonkun käsityksen Liuksialan emännän päivätyöstä. Kun hän pari kertaa yöhön oli imettänyt nuorinta ja hoitanut sen edellisiä kunkin tarpeen mukaan, sarasti päivä ja ovesta kuului: ”maito tuli”. Tämä tiesi, että lehmät olivat lypsetyt ja maito mitattava sekä puisiin kehloihin kaadettava, sillä siihen aikaan ei oltu keksitty vesijäähdytystä. Oli katsottava, että kehlot olivat kelvollisesti pestyt katajavedessä, tarpeeksi hapantuneet kehlot olivat kuorittavat ja kerma kirnuttavaksi laitettava. Kun tämä oli tehty, oli jo nuorin lapsi taas täydessä rinnan tarpeessa. Onko edellinen saanut velliä? J.n.e. Mitä laitetaan suurukseksi, mitä herrasväelle, mitä palvelusväelle päivälliseksi? Aitasta oli otettava sitä ja sitä, eikä tietysti kaikkea yht ́haavaa muistettu , sillä mitä emäntä ei muistanut, se jäi kyllä muiltakin muistamatta. Rouva tulisi antamaan jauhoja lehmille. Onko perheellä puhtaat vaatteet, onko sukat parsimisen tarpeessa? Ja sitä ne tietysti aina olivat puhdetöiksi riittikin sukan parsimista ja kutomista sekä vaatteiden neulomista ylin kyllin.
…pariinkymmeneen nousevan perheen väki tarvitsee aluksi leipää. Syksyisin ja keväisin olivat suuret leipomiset toimitettavat, ja viikkokausia oli emäntä niissä kiinni, sillä hän oli aina mukana leipomassa. Että sitä paitse pitkin vuotta tarvittiin satunnaisia leipomisia, on itsestään selvä. Mutta ei eletä pelkällä leivällä. Lokakuussa teurastettiin tavallisesti kolme nautaa ja parikymmentä lammasta. Lihat olivat suolattavat, aikanaan palvattavat ja savustettavat, talit keitettävät, sisälmykset syötäviksi valmistettavat Joulukuussa tulisi sikojen vuoro ja taas samat puuhat. Kaikki, mikä ei muuhun kelvannut, se oli suovaksi ja saippuaksi keitettävä. Se näkyy olleen sangen arkaluontoinen tehtävä, sillä sitä toimittamaan pyydettiin aluksi anoppi (Agathonin äitipuoli) mutta ennen pitkää toimitti senkin emäntä, ja se työ tiesi monen päivän istumista ”prännissä”. ”

Kun Agathon sittemmin vuonna 1882 valittiin talonpoikaissäädystä pankkivaltuusmieheksi, Aline ja Agathon muuttivat Helsinkiin, jolloin Alinen jokapäiväiset toimet tietysti helpottuivat. Mutta silloinkin puuhaa riitti kolmena Liuksialassa vietettynä kesäkuukautena, joihin nyt keskittyi suuri osa niistä töistä, jotka ennen oli tehty pitkin vuotta. Aline tahtoi myös välttämättä koota suveksi Liuksialaan nekin perheensä jäsenet, jotka jo olivat muuttaneet kotoa pois. Agathon kertoo epäilleensä ”mahdottomaksi sijoittaa kaikkia ja säälin tuota pariinkymmeneen henkeen nousevan herrasperheen jäsenten ynnä monenlaatuisten palvelijain ruokkimista ja sovittelemistä, mutta vaimoni vastasi vaan: ”Älä sinä ole huolissasi, kaikki on jo järjestety”.

Helsingissä Aline ja Agathon nuorimpine lapsineen asuivat osoitteessa Annankatu 2. Aline oli miehelleen tärkeänä tukena tämän yhteiskunnallisessa toiminnassa. Alinelle Agathon luki ennalta esityksensä ja keskusteli hänen kanssaan. Aline tuki aina kaikessa uskollisesti miestään. Tästä oli hänelle sellaisia traagisiakin seurauksia, että välit entiseen Tallqvistin perheeseen viilenivät, osittain jopa kokonaan katkesivat. Äiti Antoinetten, Haagan mormorin kerrotaan olleen vanhoilla päivillään lähes maanisesti suomenmielisiä vastaan.

Helmikuussa 1899 Aline yllättäen kuoli 64-vuotiaana. Sairautta ei osattu pitää vakavana kunnes ”äkkiä aivotulehdus teki hänet tiedottomaksi, josta seurasi kuolema ilman kovempia huomattavia tuskia”. Alinen kuoleman jälkeen Agathon muutti tänne Katajanokalle naapurikortteliin.

Alinen kuoltua kirjoitettuun Uuteen Suomettareen hänestä muun muassa:

”Rouva Meurmanissa erosi elämästä yksi noita vanhan sukupolven suurnaisia, jotka eivät tahdo näkyä kauvas, mutta joiden horjumattomaan velvollisuudentuntoon ja uhraavaan lähimmäisenrakkauteen perustuva vaikutus ei ole siunausta tuottava yksi siinä piirissä, minkä keskustana he ovat, vaan ihmisten tietämättä ulottuu paljon laajemmallekin”.

Tämä vaikutus epäilemättä on ulottunut jälkipolviinkin. Aline varmaan iloitsisi suuresti tietäessään että meitä on täällä näin laaja joukko koolla. Juuri tässä tilassa, lähellä Agathonin viimeistä Helsingin-kotia, Alinen tyttären Minnan vanhimman pojan Antin tyttären Päivikin kodissa.

Agathon Meurman on saanut paikkansa historiankirjoissa. Ilman Alinea hän tuskin olisi pystynyt hoitamaan niitä kaikkia lukuisia tehtäviä, jotka hänelle oli uskottu. Ja, kuten Agathon on itse todennutkin, suurelta osaltaan Alinen ja hänen tarkan taloudenpitonsa ansiota on, että Liuksiala, joka Alinen emännyyden alkaessa oli varsin

tiukoilla taloudellisesti, vuosien ja vuosikymmenien mittaan vaurastui niin, että suurelle lapsijoukolle saatettiin antaa henkisen perinnön lisäksi aineellistakin hyvää.

Alinen ominaisuuksista keskeisiä näyttäisivät olleen tarmokkuus, velvollisuudentunto, lojaalisuus, lämmin rakkaus omaisiin ja suuri vieraanvaraisuus. Viimeksi mainittu ominaisuus näyttää hyvin kulkeneen perintönä. Viime kesänä saimme taas hyvän todistuksen siitä, miten lämpimästi sukulaisvieraat otettiin vastaan Liuksialassa ja muissa Kangasalan sukulaispaikoissa. Myös tässä tilassa ovat sukulaiset lukuisia kertoja Päivikin eläessäkin kokoontuneet nauttimaan talon vieraanvaraisuudesta.

Kiitämme Päivikki ja Sakari Sohlbergin säätiötä siitä, että olemme saaneet järjestää Alinen juhlat tässä tilassa.